Blogi: Timo Vihavainen, pe 14.04.2017 11:15

Pariisi ja kevytmielisyyden synty

Kevytmielisyys ja Pariisi

 

Markus Nummi kirjoitti aikoinaan kirjan Kadonnut Pariisi, jossa hän osoitti, ettei Pariisia oikeastaan ole olemassa, vaikka moni luulee siellä jopa käyneensä. Sen sijaan on vainpariisipuhetta ja kun yritämme löytää itse sen kovan ytimen, kopaisemme vain tyhjää.

En halua ryhtyä polemisoimaan tuota ilmeisen huolellista argumentaatiota vastaan. Minulle riittävät omat, petolliset vaikutelmani ja mielikuvani, joita sitten suhteutan muiden vastaaviin.

Tuntuu, etten kyllästy Pariisiin koskaan. Minulla oli ensi kerran onni vierailla siellä jo vuonna 1967 eli ennen hullua vuotta. Seuraava visiitti oli kaksi vuotta myöhemmin. Omalla autolla tietenkin, kenelläpä olisi ollut varaa lennellä, näissä meikäläisten piireissä.

Siinä vanhassa Pariisissa, uskallan jo käyttää tuota nimitystä, oli vielä monia piirteitä, joita ei enää ole. Puliukotkin olivat siellä jotenkin pittoreskeja verrattuna meikäläisiin alan miehiin ja muutenkin tietty nukkavieruisuus kuului kuvaan. Kaikki autot olivat ruttuisia ja liikenne täysin mieletöntä anarkiaa. Osa siitä, mitä havaitsin, lienee ollut oman valikoivan kiinnostukseni seurausta, mutta ei sentään kaikki.

Samaan aikaan oli selvää, ettei arkipäivän banaalisuuksista välitetty, vaan kannettiin aina ylpeänä omaa asemaa suuren kansakunnan jäsenenä. Pariisi oli maailman napa vielä puoli vuosisataa sitten ja englanninkielen tarjoaminen keskustelussa olisi ollut miltei yhtä törkeää kuin saksan. Ranskaa sen olla piti ja mikäli jokin äänne ei ulkomaalaisella mennyt kohdalleen, oli ylimielinen hymy vastaanottajan taholta tietenkin aivan paikallaan. Sellainen se maailma oli.

Sitä paitsi vanhassa Pariisissa tarjoilija oli vielä garcon ja jos jostakin löytyi naispuolinen alan edustaja, oli hän garconne. Tätä oli hauska verrata mielessään saksalaiseen termiinHerr Ober. Ero tuntui yhtä merkittävältä kuin saksalainen tapa mitätöidä matkaliput (entwerten), kun ne taas ranskassa ja englannissa tehtiin päteviksi (validation).

No, joka tapauksessa vuoden 1968 jälkeen oli viisaampaa käyttää tarjoilijasta sanaamademoiselle, mutta saattaahan olla, että sekin on nykyään poliittisesti epäkorrekti. Sillä olen kuitenkin tainnut pärjätä. Ehkäpä madame/monsieur on turvallisempi.

Junnu Vainio lauloi aikoinaan siitä, ettei Kööpenhamina ollut enää kuin ennen. Sama se on Pariisinkin kanssa. Olihan kyseessä sentään synnin pääkaupunki vakavamielisen Euroopan silmissä. Edes vuonna 1967 Pigalle ei ollut oikeastaan mitään Reeperbahniin verrattuna eikä edes Amsterdamiin.

Revyyt ja pornografia kuuluivat luonnostaan Euroopan mahtavimman suurkaupungin moraalisesti arveluttavaan hahmoon. Ne syntyivät juuri samalla, kun itse noita suurkaupunkeja alkoi syntyä. Kaiista suurkaupungeista Pariisi oli se varsinainen jättiläinen. Se oli todella ”Das wahre Milliardenland”, kuten vuosisadanvaihteen suuri ja merkillinen guru Max Nordau asian esitti.

Ehkä olennaisin historiallinen uutuus kuitenkin oli juuri tuo pariisilainen kevytmielisyys. Se oli uuden, urbaanin psykologian ilmaus ja paikan tavaramerkki. Se, että jokaiseen kelpo perheeseen kuului myös ulkojäsenenä rakastajatar, oli normaali asia. Joskus kyseessä saattoi olla varsinainen ménage à trois, mutta useimmiten rakastajatar sentään säädyllisesti pidettiin perheen ulkopuolella.

Pyhää yksiavioisuutta siis loukattiin. Tai mitä siinä nyt niin pyhää olikaan, kysyi ranskalainen? Tietyillä eläinlajeilla on taipumus jyrkkään ja eksklusiiviseen yksiavioisuuteen, näin esimerkiksi joutsenilla. Ihmisillä ilmiö on aika suhteellinen: joillakin on ja joillakin ei ja toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän. Kun nyt biologiaan mennään, muistakaamme ainakin myös ihmislajin jatkuva kiima.

Nykykulttuurissamme tähän asiaan liittyvää monogamian ja folie à deux’n myyttiä on pönkitetty niin ylenmääräisesti, että miehetkin ovat jo kai yhä useammin sisäistäneet uudenlaisen synnintunnon, joka liittyy niin sanottuun ”pettämiseen”. Feministisen militantin vähämielisyyden (folly) kannalta asia kuuluu peruskysymyksiin ja tavoitellun vallan tukipilareihin.

Ettei tässä nyt vallan jäisi naiiviuden pakkopaitaan, kannattaa tutustua siihen, miten asiat ymmärrettiin sata vuotta sitten, jolloin Ilmari Kiannon tapaiset oman tiensä kulkijat haastoivat niin kirkon tekopyhimykset kuin maallisetkin ahdasmielisyyden apostolit.

Pariisi siis leimautui kevytmielisyyden pääkaupungiksi ja miksipä ei. Olihan kyseessä tasavalta, jonka kansallislaulunakin oli tuo vertatihkuva vapauden symboli, marseljeesi. Pariisissa sai olla mitä mieltä halusi, ja suurkaupungin nimettömyydessä oli myös helppo elää, kuten halusi. Kenelläkään ei ollut oikeutta eikä edes mahdollisuutta tulla toisten elämäntapaa mestaroimaan.

Vai oliko asia sittenkään näin? Ehkä ranskalaisessa kulttuurissa kuitenkin oli tietty poroporvarillisuuden juonne, joka pani ihmiset kumartamaan sosiaaliselle paineelle. Vallankumouksellisuus, jolle pariisilaiset ovat aina olleet herkkiä, on sekin sentään massailmiö. Se on tarttuva tauti, joka laskee äkillisesti ihmisten älyllistä tasoa ja saa heidät tekemään yhdessä mielettömyyksiä.

Olen joskus nähnyt tolkuttomasta mellakoinnista näytettävän nimitystä neekeröinti, mikä siis ilmeisestikin viittaa ei-eurooppalaiseen etnisyyteen. Olisi kuitenkin väärin unohtaa, miten alttiita ranskalaiset ovat olleet tällaiselle käytökselle.

Suuren vallankumouksen aikana rahvas suoritti kaikenlaisia julmuuksia ja rehvasteli niillä sen sijaan, että olisi hävennyt. Bastiljin komendantti, markiisi de Launay teurastettiin ja hänen sydäntään kannettiin seipään päässä roskajoukon laulaessa vitsikkäitä kupletteja sydämen merkityksestä silloin kun juhlitaan.

Voin hyvin ymmärtää, että juuri tämän, yhä uudelleen ilmenevän mellakointiherkkyyden takia joku onkin nimittänyt ranskalaisia ”mielisairaaksi kansaksi”. Nimitys tietenkin viittaa kansallisen kulttuurin tiettyihin piirteisiin eikä sen jäsenten psyykkiseen terveyteen, mutta taitaa silti olla hieman kohtuuton.

Epäilemättä ranskalaiset ovat pohjoismaisesta näkökulmasta katsoen yhäkin aika kevytmielisiä ja ehkä myös taipuvaisia perusteettomaan hilpeyteen ja joutavaan venkoiluun muistuttaen tässä savolaisia. Toisaalta kyseessä saattaakin olla tietty taipumus syvällisyyteen eli siihen, ettei arkipäivän pikku asioiden anneta kokonaan pimentää sitä tosiasiaa, että olemme maailmaan heitettyjä, kuolevaisia ihmisiä.

Tämän takia, eli siis tavallaan sub specie aeternitatis, on sallittua ja suotavaa tuhlata joskus rahaa aivan tarpeettomaan ja nautiskella vaikkapa rakastajattaren kanssa hyvästä ateriasta ja viinistä keskellä päivää ja työviikkoa. Vai onko?

En minä voi kehua ranskalaisia erityisemmin tuntevani. Käsitykseni ovat vain rakentuneet eri lähteistä ja lähinnä kirjallisuudesta saatujen vaikutteiden pohjalle. Muuan vaikuttaja on ollut Armas J. Pulla, jonka kirjoja on syystäkin arvosteltu diletanttimaisiksi ja siis kevytmielisiksi. Olen kyllä aina nauttinut niiden lukemisesta.

Kiinnostavaa on, että Aleksandr Herzen, joka aikoinaan 1800-luvun puolivälissä saapui Pariisiin suurena länsimaalaistajana eli zapadnikkinä, korjasi pian näkemyksiään ja rupesi väittämään, että puheet ranskalaisten suuresta kevytmielisyydestä olivat myytti.

Ainakin venäläisiin verrattuna näet ranskalaiset olivat poroporvarillisuutensa vankeja. Venäjä –poliittisen orjuuden maa- oli kuitenkin arkielämän tasolla vapauden valtakunta –страна бытовой свободы.

Nyt tämä alkaa mennä jo monimutkaiseksi, mutta kuten sanotaan, elämä on. Oliko Ranska tuohon aikaan todella poroporvarillisuuden linnake? Entä säilyikö se sellaisena vuosisadan lopulle saakka?

Ehkä voisimme hyväksyä edellisen, mutta jälkimmäinen lienee pakko hylätä. Saattaa olla, että gallialainen keveys ja ésprit olivat keskimäärin juuri niin tyhjänpäiväisiä, kuin Dostojevskin aikalaiskuvaukset antavat ymmärtää, mutta tuntuu selvältä, että ero esimerkiksi pohjoismaihin ja Saksaan oli selvä Ranskan hyväksi: siellä osattiin elää! Ainakin ulkomaalaiset Pariisissa olivat vapaita sovinnaisuuden kahleista.

Saksalaiset ja miksei skandinaavitkin saattoivat olla syvällisiä omalla tavallaan, mutta ehkä ranskalaiset olivat sitä omallaan? Ville Vallgrenin ja muiden Pariisin suomalaisten kuvauksista välittyy yhä uudelleen se, miten vapaalta elämä tuntui tuossa kaupungissa, joka oli kuin olikin itse asiassa maailman napa ja koko maailman edistyksellisen kulttuurin tyyssija. Siitä on aikaa vain sata vuotta.

Meidän globalisoituneena aikanamme Pariisi saattaa näyttää lähinnä vain yhdeltä taantuvan eurooppalaisen maan pääkaupungilta, jonne menemistä vastaan puhuvat ankeat ja nuhjuiset pikku hotellit, amerikkalaiset ja saksalaiset turistit, täyteen ahdetut ravintolapöydät ja tunkeilevat ja joskus vaarallisetkin maahanmuuttajat, jotka ainakin välillä esiintyivät jo isännän elkein. Onhan niitä sellaisiakin puolia.

Ja mitäpä on meille Pariisi enää tänään verrattuna siihen, mitä se oli vielä puoli vuosisataa sitten? Osaako nuoriso ranskalaisia lauluja? Lukeeko se ranskalaisia romaaneja? Miten korkealla on ranskalaisen tieteen prestige?

Ei Ranska eikä Pariisi vielä mitättömyyksiin kuulu millään mittarilla, mutta kyllä se taitaa olla yhä kauempana kulttuurimme keskipisteestä. Nykyisellä maailmalla näyttää yhä olevan vain yksi napa, jota on viime aikoina nimitetty myös Trumpistaniksi. Mutta kehitys jatkuu ja huomenna asiat ovat taas toisin kuin tänään.

Jotakin tuntuu kuitenkin säilyvän. Pariisista voi yhä sanoa kuin Egon Friedell lähes sata vuotta sitten sanoi Ranskasta: sitä voi haukkua miltei kaikesta muusta, mutta ei siitä, että se olisi ikävä.

Timo Vihavainen pe 14.04. 11:15

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Faeebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Kiova kasvaa

Klo 12:38.

Suomen onnea valvomassa

la 18.11. 07:37

Hölmöillä on ongelma

pe 17.11. 05:57

Sota ja demokratia

to 16.11. 04:21

Orgaaninen solidaarisuus

ti 14.11. 09:19

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

ma 13.11. 09:00

Sydämetttömyyden merkitys

la 11.11. 08:35

Kun muusat vihastuvat

pe 10.11. 10:12

Cordova

to 09.11. 13:00

Malagaa

ti 07.11. 10:21

blogit

Vieraskynä

Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla

la 18.11.2017 07:42

Juha Ahvio

Gender-ideologia tuhoaa lapsemme

la 18.11.2017 16:34

Professorin Ajatuksia

Kertovatko liivijengin tuomiot siitä, ettei enää ole aikaa

su 19.11.2017 08:17

Jukka Hankamäki

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

to 16.11.2017 04:38

Petteri Hiienkoski

Oma maa viimeiseksi -politiikan kova hinta

su 19.11.2017 12:49

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Väestönvaihdos kouluissa rapauttaa oppimisympäristön ja -tulokset

pe 03.11.2017 19:29

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Mistä seksuaalinen häirintä johtuu?

pe 17.11.2017 08:41

Arto Luukkanen

Vaiteliaat ortodoksit Kiovassa vuonna 1957

la 18.11.2017 12:26

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Oldies but goldies, 39, Sananvapaudesta

to 16.11.2017 15:47

Olli Pusa

Sote-agentti havainnoi

la 18.11.2017 09:11

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Poliittinen poliisi

ma 30.10.2017 21:30

Reijo Tossavainen

Mätäpaise puhkesi - mädät petturit pursusivat hillotolpilleen

pe 17.11.2017 16:27

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Kiova kasvaa

su 19.11.2017 12:38

Matti Viren

Sata vai kaksi sataa vuotta

la 18.11.2017 03:21