Blogi: Timo Vihavainen, pe 05.05.2017 10:13

Järki, kunnia ja omatunto taas koetuksella

Järki, kunnia ja omatunto hoi!

 

Aleksandr Solženitsyn, eräs 1900-luvun suurimpia henkiä, julisti että bolševismin kauden jälkeen Venäjä kaipaa ennen muuta kahta asiaa: katumusta ja itserajoitusta.

Bolševikkikausi oli ollut kaiken tämän vastakohta. Samoin kuin kilpaileva totalitarismi Saksassa, bolševismi ei tuntenut mitään rajaa itsensä ylistämisellä eivätkä myöskään sen tavoitteet pysähtyneet koskaan millekään järkevälle tasolle ennen kuin kovat tosiasiat panivat rajan eteen.

Paradoksaalista tai ei, tämä merkitsi käytännössä sitä, ettei rajattoman suuria arvoja edustavalle kansalle, eli siis sen jäsenille yksilöinä, annettu mitään arvoa. Sehän oli vain väline sen kaikkein suurimman hyvän palveluksessa, joka puolestaan oli suurimpienkin kuviteltavissa olevien uhrausten arvoinen.

Loogisesti tästä seurasi, ettei kansalaisilla tai paremminkin alamaisilla koskaan ollut oikeutta arvostella puolueen ohjaamaa valtiota. Päin vastoin, valtio arvosteli kansaa, jonka vajavaisuudesta kaikki ongelmat ja puutteet selittyivät. Järjestelmä oli täydellinen, mutta ihmiset vajavaisia.

Mutta toki ihmisillä on myös ihan aito tarve edustaa jotakin suurta, vaikkapa sitten suuren kansakunnan vähäisinä ja epätäydellisinä palvelijoina.

On oikeastaan aika omituista nähdä, miten tässä maailmanajassa yhä uudelleen ihmiset näyttävästi suorastaan ylpeilevän siitä, että suuri asia kerran tappoi heidän sukulaisiaan, jotka marssitettiin sen edestä kuolemaa uhmaamaan.

Solženitsynin henkinen taso oli tietenkin jotakin aivan muuta kuin tavallisen rivikansalaisen, joka ei ole koskaan kyennyt nousemaan vertaisryhmänsä yläpuolelle ja joka kerran kaipasi kaikkivaltiaaksi tekeytyneen puolueen katinkultaa. Turha sanoakaan, että suuret massat myös uskoivat niihin satuihin, joita heille syötettiin, kuten Platonin fiktiivisenValtion kansalaiset.

Totalitaariset diktatuurit eivät tietenkään koskaan toimineet ilman massojen kannatusta, innokastakin. Niiden menestyksen todellinen salaisuus oli luultavasti siinä, etteivät ne koskaan kainostelleet esittäessään kovia vaatimuksiaan yksilöille. Puolue oli aikakaudenjärki, tahto ja omatunto, selitti kerran Lenin ja se tarkoitti, ettei kilpailijoita näillä aloilla voitu suvaita, heidät tuhottiin.

Solženitsyn jäi paradoksaalisesti tuhoamatta ja kävi järjestelmän kimppuun kuin vasikka, joka oli suuttunut tammelle ja rupesi sitä puskemaan. Kuuluu aikakauden ihmeisiin, että siinä kaatui lopulta se tammi eikä puskija.

Mutta toki suuren kirjailijan resepti kansakunnalle oli liian vaativa. Solženitsyn inhosi imperialismia, vaikka puhuikin slaavilaisesta liitosta (Slavjanski sojuz), johon olisivat kuuluneet Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja osa Kazakstania. Toki hän hyväuskoisesti oletti, että kaikki osapuolet olisivat tätä kannattaneet.

Sen sijaan esimerkiksi Tšetšenian Aleksandr Isajevitš olisi kaikin mokomin päästänyt pois Venäjän yhteydestä, jos se olisi sitä halunnut. Kuka loppujen lopuksi hyötyy siitä, että kansoja yritetään väkisin pitää toisessa valtioyhteydessä kuin ne haluavat? Kuka hyötyi aikoinaan Puolan tuhoamisesta ja orjuuttamisesta? Miksi oli tarpeen tuhota vuosisadoiksi sukulaiskansojen välit? Jäikö edes hyvä mieli?

Solženitsynin ylevä julistus tulee mieleen, kun katselee sitä kehitystä, joka Venäjällä on muutaman viime vuoden mittaan tapahtunut.

Ylpeys omasta menneisyydestä on jälleen saatu lietsottua kovaan hehkuun, mitä ovat selvästikin edesauttaneet sotaiset toimet naapurimaassa ja vähän kauempanakin.

Rivikansalainen on kuin onkin primitiivinen olio, jonka älyllinen ja moraalinen taso sitä paitsi vielä romahtaa niin pian kuin hän liittyy joukkoon, jolle voi luovuttaa järkensä, tahtonsa ja omantuntonsa. Tämänhän Gustave Le Bon tarkkanäköisesti havainnoi yli sata vuotta sitten.

Ymmärsin kyllä jo aikanaan, että katumuksen ja itserajoituksen evankeliumi on liian vaativa kansalle, joka parhaillaan kärsii krapulaa mielettömästi paisutellusta itsekehustaan. Eiväthän ihmiset enkeleitä ole eikä heistä kannata sellaisia yrittääkään tehdä.

Siitä huolimatta on ollut pettymys seurata setä, miten helposti suurvaltasovinismi on saatu taas nousemaan vahvalle oraalle. Asia näkyy sekä mielipidetutkimuksissa että sellaisissa massatapahtumissa kuin ”kuolematon rykmentti”, johon on saatu mukaan miljoonia ihmisiä elämöimään sodassa kaatuneiden isovanhempiensa muistolla.

Sankarivainajat ja sankarihaudat kuuluvat toki myös suomalaiseen perinteeseen. Niille osoitetaan rituaalista kunnioitusta aina silloin tällöin. Vielä hiljattain asia rajoittui itsenäisyyspäivään, mutta viime aikoina se on alkanut kummitella yhä useammin.

Olen yleensä tuntenut tyydytystä siitä, että sankarivainajien kunnioittaminen Suomessa on ollut ennen muuta surun osoittamista ja sodan mielettömyyden muistamista. Mitään isänmaallista pullistelua asiaan ei liittynyt niin kauan kuin veteraanien sukupolvi oli runsaslukuisena asiaa todistamassa. Kysymys oli velvollisuudesta ja sen täyttämisen kovasta hinnasta, näin ainakin sen ymmärsin.

Tuntuu siltä, että asia on nyt muuttunut sekä meillä että naapurissa eikä se tunnu muuttuneen hyvään suuntaan. Onko kysymys siitä, että sodan vastenmielinen todellisuus on irronnut oikeista yhteyksistään ja alkanut elää omaa elämäänsä? Onko kumpujen yöhön nyt väkisin projisioitu asioita, jotka eivät sinne kuulu? Onko molemmilta naapureilta unohtunut oma valloitusretkensä Hitlerin rinnalla?

”Kuolematon rykmentti” on jo nimeään myöten läpikotaisin falski. Toki asian ymmärtää. Millä kansallapa ei olisi lauluja, joissa esi-isien henget nousevat haudoistaan ja käyvät päin vihollista?

Jopa puolueet ovat saattaneet harrastaa tällaista retoriikkaa, kuten Horst Wessel-Liedistä tunnemme: Kameraden die Rotfront und Reaktion erschossen, marschieren auch in uns’ren Reihen mit! Meillä jopa Sillanpään marssilaulu panee isät katsomaan poikiaan ”mullasta maan”.

On toki ihmisiä, myös rintamamiehissä, joihin tämä retoriikka on aina vedonnut, vaikka Väinö Linna ei heistä pahemmin kerro. Myös totalitarismin magia ja nostalginen romantiikka vaikuttaa tänäkin päivänä myös tavallisiin säädyllisiin kansalaisiin, puhumattakaan siitä tyypistä, josta venäläinen käyttää nimitystä mudak.

Mikäli sankarivainajia muistellaan heidän kotimaassaan, vaikka sitten marssienkin, on asia ymmärrettävä. Mikäli niitä tullaan muistelemaan entisen vihollismaan alueelle ilman yhteistyötä viimemainitun tahon nykyisten edustajien kanssa, on kyse hävyttömästä provokaatiosta. Osanottajien tasolla asia osoittaa vähintäänkin täydellistä suhteellisuudentajun puutetta.

Tätä romantisoitua paatostya ajatellessa mieleen tulee joka tapauksessa oma lähisukulaiseni, joka nuorukaisena toimi konekivääriampujana kovissa torjuntataisteluissa Syväriltä U-asemaan peräydyttäessä. Sotapäiväkirjat todistavat, että hyökkääjää kaatui kuin heinää. Paljon meni omiakin.

Mutta tässäkö olisi syy ylpeillä ja rehvastella? Pitäisikö ottaa veteraanipäivänä isävainaan valokuva olalle ja vaikkapa lisärekvisiitaksi maxim-konekivääriä esittävä lelu? Jopahan mahtaisikin tuntua komealta tämä tämmöinen. Tiedän vain, että mikäli isäni pilven reunalta moista menoa seuraisi, olisi hänen ensimmäinen tunteensa suuttumus.

Ei se sotatyö ollut eikä ole mitään ihmistä ylentävää toimintaa. Kyllä sinne rintamalle oli pakko mennä ja sen jälkeen toimi vanha sääntö: ”tapa tai tule tapetuksi”. Luulen, että isävainaa ei koskaan kaivannut kiitoksia siitä, mitä joutui tekemään, mutta olisi kyllä mielellään pyytänyt anteeksi niiltä, jotka oli toimittanut pois päiviltä, mikäli olisi voinut.

Sotilas on monessa roolissa eläessään, mutta yksi ja ehkä tärkein niistä on marttyyri. Valtioiden kohtaloa ovat tässä maailmassa usein ohjanneet lurjukset, jotka ovat toimittaneet valtavat ihmismassat toistensa kimppuun, taantumaan apinankin tasoa alemmas. Apinan käytöstähän rajoittaa lajin säilytykseen tähtäävä geenien viisaus, mutta poliittisten puoskarien toimintaa ei rajoita mikään.

Uskaltaisinpa siis sanoa, että silloin kun puhutaan viime sodista ja niiden taistelijoista, kannattaa aina miettiä pari kertaa, mistä puhuu. Sankaruutta sanan perinnäisessä mielessä tietenkin löytyy roppakaupalla noista äärimmäisistä oloista, joissa ei normaalilla inhimillisyydellä pärjätä.

Sen lisäksi löytyy väistämättä myös kaikkea mahdollista muuta, mikä nyt kerta kaikkiaan olisi kyettävä ymmärtämään eikä tislattava sitä pois menneisyyden ihannoimiseksi.

Samuel Johnsonin mukaan patriotismi on lurjuksen viimeinen pakopaikka, mikä saattoi pitää paikkansa aikana, jolloin erinäisiä muita nykyään tunnettuja ismejä ei olut keksitty. Tämä ei tarkoita sitä, että patriootit olisivat lurjuksia. Sellainen ei varmasti olisi edes tullut ainakaan Johnsonin mieleen.

Minusta tuon viisaan ajatuksen viesti voisi olla se, että tyhmyrit ja lurjukset ihastelevat asioita, jotka sen sijaan olisivat suremisen ja katumisen arvoisia.

Ehkäpä on niin, että nuo viimemainitut asiat voisivat suurelta yleisöltä onnistua vain yhdessä muiden kanssa, jos silloinkaan. Entisten vihollisten yhteinen suru olisi mielestäni se ainoa todellinen aito ja kaunis tapa suhtautua menneisyyden onnettomuuksiin. Se olisi barbariasta ylös pyrkivän ihmiskunnan arvoinen.

Mikäli sen sijaan aletaan tyhmänylpeinä nostella vastahakoisia vainajia haudoistaan nykypolven itsetuntoa pönkittämään, ollaan painumassa takaisin siihen barbariaan, josta näytettiin jo vapauduttavan.

Hävetkää, vainajien prostiuoijat!

Timo Vihavainen pe 05.05. 10:13

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Faeebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Kiova kasvaa

Klo 12:38.

Suomen onnea valvomassa

la 18.11. 07:37

Hölmöillä on ongelma

pe 17.11. 05:57

Sota ja demokratia

to 16.11. 04:21

Orgaaninen solidaarisuus

ti 14.11. 09:19

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

ma 13.11. 09:00

Sydämetttömyyden merkitys

la 11.11. 08:35

Kun muusat vihastuvat

pe 10.11. 10:12

Cordova

to 09.11. 13:00

Malagaa

ti 07.11. 10:21

blogit

Vieraskynä

Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla

la 18.11.2017 07:42

Juha Ahvio

Gender-ideologia tuhoaa lapsemme

la 18.11.2017 16:34

Professorin Ajatuksia

Kertovatko liivijengin tuomiot siitä, ettei enää ole aikaa

su 19.11.2017 08:17

Jukka Hankamäki

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

to 16.11.2017 04:38

Petteri Hiienkoski

Oma maa viimeiseksi -politiikan kova hinta

su 19.11.2017 12:49

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Väestönvaihdos kouluissa rapauttaa oppimisympäristön ja -tulokset

pe 03.11.2017 19:29

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Mistä seksuaalinen häirintä johtuu?

pe 17.11.2017 08:41

Arto Luukkanen

Vaiteliaat ortodoksit Kiovassa vuonna 1957

la 18.11.2017 12:26

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Oldies but goldies, 39, Sananvapaudesta

to 16.11.2017 15:47

Olli Pusa

Sote-agentti havainnoi

la 18.11.2017 09:11

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Poliittinen poliisi

ma 30.10.2017 21:30

Reijo Tossavainen

Mätäpaise puhkesi - mädät petturit pursusivat hillotolpilleen

pe 17.11.2017 16:27

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Kiova kasvaa

su 19.11.2017 12:38

Matti Viren

Sata vai kaksi sataa vuotta

la 18.11.2017 03:21