Isänmaan puolesta, Stalinia vastaan
Carl-Fredrik Geust, Vlasovin armeija. Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa. Docendo 2017, 256 s.
Jokainen Vankileirien saariston lukenut muistaa Solženitsynin kertomuksen Vlasovin armeijasta. Patriootit, jotka halusivat taistella Stalinia vastaan, petettiin sekä Saksan että liittoutuneiden taholta. Venäjää vastaan tämä armeija ei taistellut koskaan, itse asiassa sen ainoa suurempi sotatoimi oli sodan lopussa taistelu saksalaisia vastaan Tšekissä.
Silti Vlasovin armeija ja laajemminkin puna-armeijasta irtisanoutuneet ja Saksaa tavalla tai toisella palvelleet oli arka paikka Neuvostoliitolle. Virallisessa historiassa kerrottiin häpeilemättä, ettei puna-armeijassa koskaan ilmennyt vastustajan puolelle siirtymistä.
Itse asiassa tämä ilmiö sai siellä ennätysmäiset mittasuhteet. Saksan saamista noin viidestä miljoonasta neuvostoliittolaisesta sotavangista lähes miljoona palveli tavalla tai toisella Saksan sotavoimissa. Upseereita tähän joukkoon kuului tuhansia ja kenraaleitakin vähintään viisitoista.
Neuvostoliiton kannalta tämä oli arkaluontoinen salaisuus, jota ei haluttu tunnustaa, mutta sille on luonnollinen selityksensä.
Solženitsyn kertoo, miten aikoinaan oli tapana kysyä ihmiseltä: ”oletko neuvostoihminen”, mikäli haluttiin hänen tekevän jotakin moraalitonta.
Solženitsyn ei missään tapauksessa halunnut olla neuvostoihminen (sovetski tšelovek) vaan sen sijaan venäläinen ihminen, mikä hänelle symbolisoi inhimillisyyttä luonnottoman ja moraalittoman totalitarismin vastakohtana.
Toki myös Aleksandr Isajevitš palveli, armeijassa, erityisesti puna-armeijassa. Eipä sellaista kohtaloa Euroopassa monikaan voinut itse valita. Hänen korviinsa joka tapauksessa sotahuuto ”isänmaan puolesta, Stalinin puolesta” kaikui valheellisena.
Mutta mitä yksilö voi tehdä? Oliko liittyminen Stalinin vastustajiin Saksan riveissä tai rinnalla kuitenkin petos Venäjää kohtaan? Entä oliko se oikein ja kohtuullista, mikäli henkilö oli vaikkapa ukrainalainen, jolla oli tuoreessa muistissa vuodet 1932-1933 ja kaamea miljoonien ukrainalaisten nälkään tappaminen?
Nämä kysymykset olivat monille todella vaikeita ja niitä esitettiin myös henkilöille, jotka värväsivät Suomessakin sotavankeja ROA:n eli Venäjän vapautusarmeijan jäseniksi.
Värvärit olivat etupäässä ROVS:in eli Venäjän yleissotilaallisen liiton edustajia, jotka asuivat Suomessa ja joilla oli yhteydet Brysselissä sijaitsevaan päämajaansa. Se kuului Neuvostoliiton eniten vihaamiin ja ehkä pelkäämiinkin organisaatioihin. Sen tsaarinaikainen sanoma ei ehkä tehonnut useimpiin neuvostoihmisiin rauhan aikana, mutta poikkeusajat olivat asia erikseen ja Neuvostoliiton johto tiesi, ettei sitä rakastettu ollenkaan siinä määrin kuin sen oma propaganda väitti.
Leningradia pelastamaan lähteneen iskuarmeijan komentaja Vlasov, joka oli edellisenä talvena pelastanut Moskovan, joutui heinäkuussa 1942 sotavangiksi ja hän armeijansa lyötiin. Hänen uransa siis romahti neuvostovallan palveluksessa. Sen jälkeen hänestä tuli Stalinin vastaisen kansallisen Venäläisen vapautusarmeijan (ROA) komentaja. Käytännössä tuota armeijaa ei käytetty mihinkään.
Kuten tunnettua, Hitlerin mieletön hybris esti häntä käyttämästä hyväksi niitä voimia, jotka olisivat hyvinkin voineet johtaa Neuvostoliiton hajoamiseen. Tämä olisi kaiketi samalla merkinnyt myös Venäjän ja Euroopan murhenäytelmää, joka olisi ollut vieläkin suurempi kuin se, mikä toteutui. Ken tietää.
Itse asiassa myös Suomi oli aikeissa käyttää hyväkseen toisinajattelevaa venäläistä emigraatiota. Jo talvisodan aikana Stalinin sihteerinä 1920-luvun alussa toiminut Boris Bažanov teki aloitteen varjohallituksen perustamisesta Neuvostoliittoon. Tähän olisi liittynyt myös oma sotavoima, jota ehdittiin jo sotavangeista kootakin, mutta sota loppui kesken kaiken.
Asia on sinänsä tunnettu, mutta Geust lisää siihen runsaasti ainesta ja kytkee myös myöhemmän, jatkosodan aikaisen ROA:n toiminnan Suomessa samaan ROVS-kontekstiin. Kaiken kaikkiaan, Suomen venäläisten ja emigranttien neuvostovastainen, mutta yleensä venäläispatrioottinen toiminta saa teoksessa tarpeelliset raaminsa.
Venäläisten emigranttien, kuten myös sotavankien asema ei ollut helppo. Mannerheimin saamista kirjeistä löytyy vetoomuksia siitä, ettei sen ja sen kansallisuudeltaan venäläisen tarvitsisi taistella maanmiehiään vastaan. Asia on ymmärrettävä.
Kuitenkin moni Suomen venäläinen katsoi velvollisuudekseen taistella bolševismia vastaan, mikä on yhtä ymmärrettävää. Huomattakoon, ettei Suomessa venäläisiä sodan aikana internoitu en masse, kuten tehtiin japanilaisille Amerikassa. Siihen ei ollut tarvetta.
Sodan jälkeen jouduttiin suuri osa yhteistoimintamiehiä sitten palauttamaan. Itse asiassa he näyttävät olleen korkeimmalla priorisoinnin tasolla Neuvostoliiton vaatimuksissa.
Tämä oli todellinen tragedia ja tietenkin pitkälti myös luovuttavan osapuolen häpeä. Jotkut pääsivät/päästettiin karkuun, mutta kaiken kaikkiaan Suomi täytti lojaalisti sen, mitä siltä vaadittiin, niin väärin kuin se olikin. Valtioetu on sekin hirmuinen asia, resoneerasi kerran Paasikivi.
Vlasovin armeijasta kirjoitettiin rehabilitoivaan sävyyn jo 1980-luvulla eikä siihen kirjoittautuminen ole jäänyt vaille ymmärtämystä monilta antistalinisteilta sen jälkeenkään.
Hiljattain on myös ilmestynyt järkälemäinen julkaisu Vlasovin oikeudenkäynnistä. Sitä oli Pietarin kirjakaupoissa ainakin vielä hiljattain saatavissa.
Ilmasodan eksperttinä tunnetun Geustin kirja on tervetullut lisä sen vähän tunnetun problematiikan tutkimukseen, joka koskee sitä asemaa ja roolia, jossa monet Suomessa toimivat venäläiset sodan aikana olivat.
Kuten tekijä toteaa, myös lähes kaikki ns. Leinon vangit kuuluivat siihen joukkoon, joka oli tavalla tai toisella työskennellyt ROVS:in hyväksi. avoimeksi jää kuitenkin, miksi juuri tiettyjä henkilöitä valittiin ja toisia taas ei.
Jonkinasteinen selitys tähän lienee, etteivät ns. erikoispalvelut kaikkea tiedä. Ymmärrän kyllä, ettei tämäkään monessa tapauksessa asiaa selitä, mutta sellaistahan se vakoilumaailma on. Otapa siitä selvää.
Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.
Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?
ke 20.12.2023 22:32Onko historialla merkitystä?
su 18.02.2024 17:41Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä
la 24.02.2024 12:33Putinin puolueet eduskunnassa
ma 18.03.2024 12:06Lasten vai aikuisten oikeudet
ma 21.08.2023 19:21YLEN häveliästä
pe 02.02.2024 14:01Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44