Blogi: Timo Vihavainen, ma 03.07.2017 11:14

Hallitse Britannia!

Hallitse, Britannia!

 

Brittiläinen imperiumi oli vakavasti otettava suure vielä maailmansotien välillä. Toki Stalin totesi oikeutetusti vuonna 1939 saksalaisille, että muutaman tuhannen britin ylläpitämä valta Intiassa oli ”naurettava” asiain tila. Saksalaiset olivat samaa mieltä ja pyrkivät sen korjaamiseen.

Yhtä kaikki, eurooppalainen imperialismi oli tuossa vaiheessa ehkä jo saavuttanut ylikypsyyden asteen ja henkisesti sen kestämättömyys alettiin jo tuntea, kuten ilmenee vaikkapa George Orwellin muistelmista. Silti vanha mentaliteetti piti pintansa.

Tuohonkin aikaan englanti oli Suomessa rahvaan kieli. Sadat tuhannet suomalaiset olivat oppineet sitä siirtolaisina Amerikassa ja tuhannet ja taas tuhannet työskentelivät merillä, jossa englantia oli pakko osata, enemmän tai vähemmän.

Sivistyneistön englannin taito oli ymmärrettävästi heikonlainen, koska harvempi jaksoi enää sitä opiskella, kun saksa ja ranska olivat tärkeämpiä ja ruotsikin joka tapauksessa välttämätön.

Toki mielenkiintoa oli. Englantilaisia romaaneja oli meilläkin tietysti julkaistu jo iät ja ajat ja muutamat klassikot kuten Robinson Crusoe (Risto Roopenpoika) tai Swiftin Gulliverkuuluivat jokaisen kansakoulun käyneen yleissivistykseen.

Runouden laita oli toisin ja siksi olikin merkkitapaus, kun Yrjö Jylhä vuonna 1929 julkaisi suomennosvalikoiman ”Hallitse, Britannia!” Vuonna 2013 siitä muuten otettiin uusintapainos.

Sen kirja ansaitseekin. Suomennokset ovat hienoja ja iskeviä. Viimemainittu adjektiivi jotenkin sopii myös nyrkkeilijänä tunnetulle Jylhälle. Tämä on tuhtia tavaraa eikä mitään hempeilyä.

Kannattaa hieman pohtia, miksi mukaan päässeet runot ovat juuri ne, jotka siellä ovat. Sivumennen sanoen niihin ei kuulu tuo otsikossa viitattu Britannian vanha epävirallinen kansallislaulu.

Sen sijaan mukana on sellaista ainesta, joka kertoo imperiumin rakentajien rohkeudesta, meren vaarojen uhmaamisesta ja traagisesta menehtymisestä. Mukana ovat S.T. Coleridgen balladi vanhasta merimiehestä, Charles Kingsleyn ”Viimeinen merirosvo” ja Henry Newboltin ”Kaikki amiraalit” (Kaikk’ amiraalit Englasnnin on saaneet sankarin maineen/ ja iäti nimi Nelsonin soi pärskeessä jokaisen laineen…).

Keskeinen osa valikoimaa käsittää kuitenkin Kiplingin ylistyslauluja brittiläiselle imperiumille (Balladi idästä ja lännestä, Kuolleitten laulu). Kaikille on ominaista uljas maskuliinisuus ja tämä koskee myös Oscar Wilden Balladia Readingin vankilasta.

Toki Kiplingin Mary Gloster antaa aavistaa, että vanha henki on rappeutumassa ja ”Harrarin ja Trinity Collegen” jonninjoutavuudet ovat uudessa, kuihtuvassa (”Missä ovat lapsenne?”) polvessa syrjäyttämässä meren urhojen pelottoman pioneerihengen.

Hienoja runojahan nuo ovat ja arvaan, että kirjallisuudentutkijat niitä yhä syynäävät surennuslaseineen. Tarkoitan sellaisia hahmoja kuin Humphrey Van Weyden Jack Londonin Merisudessa.

Itse asiassa kelpo Humphreystä tuli kuin tulikin luonnonvoimia vastaan taisteleva sankari, kun kova paikka tuli eteen, mutta tämä on jo toinen juttu.

Nyt huomiotani kiinnittää se, että tällaisen kokoelman julkaiseminen nykypäivän Englannissa herättäisi varmaankin protesteja ja saisi osakseen älymystön ylenkatseen. Se, mikä oli normina sata vuotta sitten, on nyt kiellettyä.

Toki vanhaa kirjallisuutta sopii yhä lukea, mutta minusta tuntuu, että ihmisten oletetaan silloin käyttävän jonkinlaista suodatinta. Postmodernissa maailmassahan ei mikään ole aitoa, joten ironinen lukutapa tarjoutuu luonnostaan. Aika huvittava imperiumihan se brittiläinen oikeastaan olikin.

Kun tuoreessa muistissani on myös Jack Londonin Merisusi, tuntuu tuon vielä suhteellisen tuoreen 1900-luvun alun kirjallisuuden lukeminen nykyhetkellä suorastaan rienaavalta, mikäli siihen suhtautuu vakavasti.

London itse tiettävästi samaistui susiinsa ja käytti itsestäänkin tuota nimeä. Hän nosti eläimen ja erityisesti petoeläimen ihanteekseen, joskin samaan aikaan viehättyi myös sosialistisista aatteista. Toki esimerkiksi Rautakorko on sekä älyllisesti että kirjallisesti muutaman kertaluokan verran alemmalla tasolla kuin hänen parhaat teoksensa. Sen etuna on kuitenkin poliittinen korrektius…

Mikäli sen sijaan otetaan esimerkiksi Elsinoren kapina tai Merisusi, törmätään aivan huikeaan elitismiin ja suoranaiseen rasismiin, joka nostaa anglosaksisen rodun korkealle muiden yläpuolelle ja pitää sen maailmanherruutta väistämättömänä.

Noihin teoksiin kuuluu myös ihmisen sijoittaminen alimmalle, eloonjäämistaistelun tasolle, jossa sivistyksen pintakiilto lakaistaan pois ja jäljelle jäävät murisevat ja raatelevat pedot. Siinä maailmassa voittaa kovin ja katalin.

Väitetään, että London ihaili merisuttaan, Susi-Larsenia, joka oli hänen oma ihannekuvansa ja asialle löytyy katetta hänen sanavalinnoistaan. Eihän tässä uutta ole, vastaavia rosvohahmoja toki löytyy länsimaisen kirjallisuuden sankareina Byronista Schilleriin.

Nykyään rosvon sankaruus lienee itse asiassa jo normi, mutta rosvolla ja rosvolla on eroa. ”Systeemiä” vastaan pärjäävät rosvot antoivat ehkä mukavan samaistumiskohteen poroporvarille ja antavat yhäkin.

Londonin häikäilemättömät ”yli-ihmiset” ovat toista maata. Luulen, että harva pystyy lukemaan Merisutta tuntematta vastenmielisyyttä sen nimikkosankaria kohtaan. Ehkäpä juuri hänestä voidaan löytää sitä myyttistä ”ihmisvihaa”, joka nykyään kuulemma vaivaa monia poliitikkojammekin?

Yhtä inhoa lienet sä kristitty, pakana/ merisuden murinaa ruotelin takana?

Mikäli Jack Londonia, kuulemma eniten käännettyä amerikkalaista kirjailijaa, verrataan niihin britteihin, jotka Yrjö Jylhä valitsi suomennettaviksi kokoelmaansa, voidaan havaita selviä eroja.

Londonin sankarit ovat pohjimmiltaan elukoita, joskin komeita lajissaan. Kipling sen sijaan kunnioittaa sivistystä, vaikka toteaakin vanhan kunnon merikarhun ylenkatsovan sen ylihienostuneita ilmentymiä. Molemmat toki ovat ylpeitä omasta anglosaksisesta perinnöstään ja uskovat sen ylivoimaisuuteen.

Tuohon aikaan kirjoista kaiketi haettiin usein aineksia elämän syvemmäksi ymmärtämiseksi. Viihteeksi tehdyt kirjat kuitattiin roskana, jota oli oikeus ylenkatsoa siinä kuin pornografiaa tai vastaavaa helppohintaisuutta.

En ole ihan varma, mitä lukijat etsivät nykyisestä bestseller-kirjallisuudesta, ehkä lähinnä jonkinlaisia vinkkejä siihen, millaisia asioita kannattaa harrastaa pyrkiessään luomaan brändiään? Intelligent life- tai Image- lehtien nimi ja sisältö lienevät varteen otettava oire siitä, mihin pyritään.

On suositeltavaa lukea vanhaa kirjallisuutta jo pelkästään sen takia, että huomaisi, millaisessa ja miten nopeassa liikkeessä länsimainen aatemaailma ja yhteiskunnallisesti sallittu puhetapa ovat.

Itse asiassa tuntuu paradoksilta, että tuota kirjallisuutta saa yhä vapaasti lukea. Sen siteeraaminen sen sijaan saattaisi kai jo tuottaa paitsi yleistä paheksumista, myös rangaistuksen? Vai onko tämä vasta tulevaisuuden musiikkia? Onnittelut joka tapauksessa sille, joka hoksasi julkaista uudelleen Jylhän suomennoskokoelman!

Timo Vihavainen ma 03.07. 11:14

Kommentit: 1

Juha. ti 04.07.2017 18:21 0

WWII loppumiseen saakka Englannissa oli jotain tyyliä sekä merivaltana - anteeksi vain - siirtomaavaltana sellaista yläluokkaista hienostunutta ja peri -brittiläistä ylevää henkeä viimeisenä sotunrinaa sananiekka pääministeri Winston Churchill (1874-1965). Mukaan voi lukea 1800-luvun kirjailijat aina seuraavan vuosisadan puolelle sen ensimmäisiin vuosikymmeniin. Nyt Iso-Britannia on hukkumassa Islamilaiseen vallankumoukseen osaksi - kuten Ranskakin - syntinsä tähden omistaessaan muhamettilaisia siirtomaita menneisyydessään ja siten muslimi-invaasiolle on ollut matala kynnys nousta Brittein saarille ensin Pakistanista jo 1960-luvulla, jolloin se oli melkeinpä tämän päivän mittapuulla harmitonta. Nyt jo muslimit hallitsevat yksinomaisesti asuma-alueita ja jopa kokonaisia kaupunkeja niin, ettei syntyperäisillä vääräuskoisilla ole sinne mitään asiaa. Ellei sitten halua tulla vähintäinkin pahanpäiväisesti hakatuksi ja ryötetyksi. Suomesta halutaan tehdä samanlainen ja tehdäänkin, sillä syntymä hullut eivät koskaan elämänsä aikana viisastu. He vain kuolevat pois vieden menneessään niitä, jotka huutaen yrittivät selittää, ettei kännissä pidä mennä rattiin.



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Usko vastaan skepsis

to 19.04. 15:42

Viipuri meni ja saatiin

ke 18.04. 16:28

Käännekohdassa vai koskessa kolisten?

ti 17.04. 17:34

Suomen vaikutusvaltaisin mies

ma 16.04. 13:28

Aikansa sankari

ke 11.04. 10:19

Peilit on peilejä

ti 10.04. 10:53

Darkies are gay

su 08.04. 11:40

Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa

pe 06.04. 15:29

Preussin hovista

to 05.04. 13:27

Maailman ihmeitä

ke 04.04. 11:44

blogit

Vieraskynä

Ooppera too

la 14.04.2018 14:49

Juha Ahvio

Lapsikato on todellinen suomalainen ongelma

to 19.04.2018 19:12

Professorin Ajatuksia

Ranskan afgaanilinja säästää Suomessa selvää rahaa

to 19.04.2018 15:34

Jukka Hankamäki

Islamkirja loppui kaupasta kuin hehkulamput sosialismista

su 15.04.2018 14:12

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Uusi Facebook-ryhmä: kantisten syntyvyys nousuun!

pe 13.04.2018 14:00

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

"Syrjäytyneet miehet romuttavat syntyvyyden" -narratiivi

ke 18.04.2018 06:51

Arto Luukkanen

Venäläistä rähähtelyä ja Suomen päättömät päättäjät

ke 18.04.2018 16:29

Mika Niikko

Yksi äiti, kaksi äitiä, kolme äitiä

ke 21.02.2018 20:30

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Pelle Neroth - Ruotsin punavihreän eliitin kauhu nro 1

su 08.04.2018 11:50

Heikki Porkka

Ähläm Sähläm - Yle käyttää, mutta salliiko facebook?

to 19.04.2018 11:04

Olli Pusa

Euroopan suuri huijaus

ti 17.04.2018 09:59

Alan Salehzadeh

Näkökulma: Turkin hyökkäys Pohjois-Syyriaan ruokkii konfliktia ja synnyttää pakolaisia

la 27.01.2018 19:25

Janne Suuronen

Punikkitoimittajat taas vauhdissa

pe 06.04.2018 21:32

Reijo Tossavainen

Media ahkeroi Venäjän apuna valehtelussa

pe 13.04.2018 16:33

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Usko vastaan skepsis

to 19.04.2018 15:42

Matti Viren

Vehviläinen

ke 11.04.2018 00:52