Blogi: Timo Vihavainen, to 03.08.2017 18:08

Kansanluonne ja luonteeton kansa

Kansanluonne ja nykyaika

 

Käsitteillä on kohtalonsa. Olisikohan se ollut Antti Eskolan ansiokkaassa teoksessa sosiologian tutkimusmenetelmistä tai jossakin muussa 60-luvun suosikkiopuksessa, kun tekijä julisti, ettei kansanluonnetta ole olemassakaan, saati että sitä voitaisiin pitää jotakin asiaa selittävänä tekijänä.

Näinhän se asia onkin, ankarasti ottaen. Tämähän on liki truismi. Tuntuu aika hilpeältä ajatella, että jossakin hyväksyttäisiin tutkielma, jossa selittäväksi tekijäksi on otettu kansanluonne. Onko koko kansakuntaa edes olemassa? Mitä se voisi merkitä?

Sitä paitsi koko kansanluonteen käsite on aivan primitiivisen hölmö, kun sitä hiukankin ajattelee. Missä on se kansa, jolla on tuo luonne? Eikö kansa koostu yksilöistä, joista jokaisella on oma luonteensa? Mikäli me stereotyyppisesti kuvittelemme, että jokaisen luonne on ajatellun kansanluonteen mukainen, päädymme aivan hullunkurisiin ennakkoluuloihin.

Emmekö näe lähes joka päivä ahkeria etnisten vähemmistöjen edustajia, sisuttomia ja epärehellisiä suomalaisia, fiksuja teini-ikäisiä ja tyhmiä juutalaisia?

Ainakin voisimme nähdä. Eipä siis ihme, että edistyspiirit ovat jo kauan pitäneet velvollisuutenaan korostaa kaikkinaisten stereotypioiden tuomittavuutta. Sellaisethan saattavat johtaa vääriin johtopäätöksiin sekä yksilöiden että ryhmien kohdalla, ainakin mikäli ne eivät ole imartelevia.

Ryhmien ominaisuuksista on toki mahdollista hankkia tutkimusten avulla myös tieteellisenä pidettävää ennakkotietoa, mutta ongelmana voi olla se, että myös silloin jotkutsimplicissimukset soveltavatkin muitta mutkitta noita ryhmän ominaisuuksia sen jäseniin.

Tyhmyyttä ei kai voi parantaa, mutta en ole ihan varma siitäkään, pitäisikö tätä eli siis tutkimustulosten mahdollista väärinkäyttöä älyrajoitteisten taholta pitää riittävänä syynä tutkimusaiheiden rajoittamiseen.

Tässä ehkä sittenkin on villakoiran ydin, joka selittää sen, miksi ryhmien kielteisistä ominaisuuksista halutaan tehdä tabuja. Kun yksilöitä aletaan typerästi nähdä ryhmänsä edustajina (naiset, vammaiset, erikoisella tavalla suuntautuneet jne.) eikä pelkästään omana itsenään, saatetaan heidän niskaansa kaataa kaikenlaista ryhmälle kokonaisuutena kenties kuuluvaa kielteistä latausta, johon kyseisellä henkilöllä ei ole osaa eikä arpaa. Mutta kenen syy se on?

Uskaltaisin sanoa, että typerä ryhmäkuntainen ajattelu on paradoksaalisesti vallannut alaa aivan erityisesti muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Sitä ennen jokaista pidettiin ennen kaikkea yksilönä, joka oli vain itse vastuussa itsestään ja jota eivät viiteryhmään liitetyt asiat a priori koskeneet.

Toki ihmisillä on ja lienee aina ollut sinänsä rationaalinen taipumus sijoittaa kukin yksilö viiteryhmäänsä ja ennustaa sen perusteella hänen käytöstään ja ominaisuuksiaan, mutta eihän yksilö sen vanki ole koskaan ollut. Kohoaminen odotushorisontin yläpuolelle tai vajoaminen sen alapuolella sentään noteerattiin aina merkittävänä tapahtumana.

Toki ihmisiin on maailman sivu kohdistunut ennakkoluuloja, jotka ovat liittyneet hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa, mutta normaalistihan sellaiset katoavat niin pian kuin siihen on aihetta. Vastaavasti joillakin kansakunnilla on ollut prestiisiä, jolla tuskin on aitoa katetta. Sen sijaan on ylpeilty kaukaiseen menneisyyteen kuuluvilla suorituksilla kuin rappeutunut aatelissuku, jonka ylpeilyllä ei ole mitään asiallista pohjaa.

Vastaavanlaista tyhmää käytöstä tietenkin on se rehentely, jota jonkin kansan jäsenet harjoittavat vaikkapa sen johdosta, että heidän nimissään pelaava joukkue on menestynyt esimerkiksi potkupallossa, vaikkapa neljän maalin pelaamisessa tai muussa yhtä joutavassa asiassa. Tosiasiassa noilla ylpeilijöillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä ja koko joukkuekin saattaa olla haalittu ties mistä ja pelaa tietyn maan väreissä vain siksi, että siitä maksetaan.

Mutta kun jotkut haluavat tulla petetyiksi, heitä petetään. Se, mikä on sallittua palloleikeissä, on kuitenkin nykyään käytännössä kiellettyä esimerkiksi politiikassa ja jopa politisoituneessa yhteiskuntatutkimuksessa. Kannattaako koko asialle siis uhrata vakavaa ajatustakaan: on päätetty, että tietyt tyhmyyden muodot ovat sallittuja ja toiset eivät.

Kansanluonnetta ei ilmeisesti ole, ellei niin haluta. Asiasta tuskin kuitenkaan on varsinaisesti sovittu. Sikäli kuin asia koskee tutkimusta, tällainen sopimus olisi hyökkäys tieteellisen ajattelun perusteita vastaan.

 Tuo hupaisa käsite on sentään ollut olemassa jo kauan, lähes kautta tunnetun historian, ja historian saatossa se on näytellyt aika merkittävääkin osaa. Se ei siis ole pelkkä tutkijoiden kyhäämä epäluoma ja virhepäätelmä.

1600- ja 1700-luvuilla olivat sellaiset galleriat yleisiä, joissa oli kuvattu eri kansallisuuksien edustajia tyypillisissä puvuissaan ja lueteltu heidän hyveensä ja paheensa, mieliruokansa ja niin edelleen. Netistä niitä yhä löytää helposti.

Stalin, jonka kansallisuuspoliittinen ajattelu ratkaisi miljoonien ihmisten kohtalon luultavasti vuosisadoiksi tai jopa lopullisesti, katsoi vuonna 1913 laatimassaan artikkelissa ”Sosialismi ja kansallisuuskysymys”, että kansakunnan (natsija) yksi välttämätön tunnusmerkki on juuri kansanluonne tai ”kansallisluonne”, kuten se aikoinaan suomennettiin.

Tuon artikkelin jälkeen bolševikkien kansallisuuspoliittinen ajattelu uusien ongelmien myötä toki jonkin verran kehittyi, mutta olennaisissa kohdin kaikki rakentui vastedeskin tuolle Stalinin luomalle pohjalle.

Kansakunta (ei siis kansa tai kansanryhmä) oli Stalinin mukaan historiallinen ilmiö, jolla oli alkunsa ja loppunsa. Sen synty liittyi kapitalismiin, mutta sosialismissa se muuttui sosialistiseksi kansakunnaksi, jolla oli oma omituinen funktionsa ja kommunismin koittaessa syntyisivät sitten kerran edellytykset kansakuntien sulautumiselle, yleismaailmalliselle luokattomalle ja kansakunnattomalle yhteisölle. Ihan uusi kielikin kehittyisi tuossa ympäristössä.

Esimerkiksi karjalaiset eivät virallisen tulkinnan mukaan olleet koskaan kehittyneetkansakunnaksi, vaan heistä käytettiin aina muita käsitteitä, kuten Karjalan kansa (карельский народ). Suomalaiset sen sijaan olivat kansakunta (natsija), mutta karjalais-suomalainen kansa, vuonna 1940 keksitty outo kokonaisuus, ei havaintojeni mukaan koskaan noussut omaksi kansakunnakseen.

Kyseessä oli näemmä kahden keskenään sukua olevan ja jälleen yhdistyneen (sic) kansan kokonaisuus, kuten vuoden 1939 arvovaltaisen valtiosopimuksen teksti kertoi. Kummallinen oli tuo luomus, mutta kummallinen oli sen syntyhistoriakin. Mutta ei siitä tässä sen enempää.

Edistysväkeä kun olivat, pyrkivät bolševikit kiirehtimään kansojen ja kansakuntien sulautumista, vaikka aluksi olikin pidetty tarpeellisena antaa niiden jokaisen kehittyäkukoistukseensa(raztsvet). Niinpä esimerkiksi Baltian pienten kansakuntien edistyvää kulkua kohti väistämätöntä tulevaisuutta vauhditettiin tuomalla paikalle sosialistisen yhteiskunnan karaisemaa, internationalistista työläisainesta.

En kuulu Stalinin ihailijoihin, kaikkea muuta, mutta kannattaa huomata, että kansakunnat olivat hänelle jotakin, joka oli voitettava ja hän otti ne vakavana ongelmana eikä sen vuoksi vähätellyt niihin liittyviä asioita.

Mutta ehkä tämä vie jo toiseen asiaan, en ole varma. Hedelmällisempää kuin kieltää kansanluonteen olemassaolo saattaisi joka tapauksessa olla sen kysyminen, mitä me tarkoitamme, kun puhumme kansanluonteesta. Tai mitä me tarkoitimme siitä puhuessamme silloin, kun tästä käsitteestä ei vielä ollut tullut tabu sen takia, että pelkäämme heikkojen veljien käyttävän sitä väärin tai ymmärtävän sen takaperoisesti.

Jos sanotaan, että kaikki kansat ovat samanlaisia, sivuutetaan tietenkin suuri määrä tärkeää todistusaineistoa ja puhutaan vastoin normaalia arkihavaintoa. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, ettei miehillä ja naisilla ole mitään eroa, koska yhtäläisyyksien määrä on valtavasti suurempi, ainakin jos niin halutaan.

Kansanluonne siis ainakin jossakin mielessä on tosiasia ja kaikesta päätellen se liittyy ennen muuta kulttuuriin. Olisi toki vastoin tieteellisen ajattelun keskeisiä periaatteita, mikäli väittäisimme lisäksi, ettei se voi missään tapauksessa perustua mihinkään muuhun. Tuonmuun erottaminen kulttuurista olisi kuitenkin luultavasti tutkimuksen kannalta perin vaikeaa.

 Itse asiassa kansanluonne lienee paitsi haastava myös varsin kiehtova tutkimuskohde, jota tuskin voi helposti liittää kokonaisiin kansakuntiin, johtuen sekä niiden sisäisestä heterogeenisyydestä, että itse käsitteen ilmeisestä kompleksisuudesta.

Havaitsemme joka tapauksessa yhä uudelleen, että eri kansojen keskuudessa tiettyihin asioihin suhtaudutaan eri tavalla, kukin reagoi luonteensa mukaisesti. Yksi kansa on kärkästä lakkoilemaan ja pystyttämään barrikadeja, toinen ihailee loputtomasti suuria johtajiaan ja sallii näille mitä tahansa. Yksi kansakunta käyttäytyy sangviinisesti, kiljuu ja heiluttelee käsiään puhuessaan ilman erityistä aihettakin, kun toinen taas säilyttää rauhallisuutensa ja hymyilee, vaikka talo palaisi.

Asian kompleksisuus tuskin on pätevä syy väittää sitä olemattomaksi ja kieltäytyä siis myös sitä tutkimasta. Toki siinä tilanne lienee hyvin samanlainen kuin yleensäkin sosiologiassa, missä operationalisoidut käsitteet vain harvoin vastaavat täysin adekvaattisesti teoreettisia malleja. Näin kai tapahtuu vain hyvin triviaaleissa kysymyksissä.

Toki viimeisten parin vuosisadan historia on myös täynnä kansallista huuhaata, jossa kansallisista eroista ja omituisuuksista on tehty elämää suurempia myyttejä. Sehän oli toki epätieteellistä. Mutta mitäpä se tähän kuuluu?

Vaikuttaa siltä, että jotkut hyvää tarkoittavat henkilöt ovat joidenkin historiassa havaittavien väärinkäytösten johdosta kauhistuneet koko tätä kansojen erikoislaatuisuuden problematiikkaa ja jopa halunneet leimata sen sovinismin (chauvinisme) poltinmerkillä: ellei nyt äärimmäisyysajatteluksi, niin ainakin potentiaaliseksi.

No, Nobelin palkintoa ei tarvitse jakaa siitä oivalluksesta, ettei äärimmäisyysajattelu tarkoita eikä voi tarkoittaa tiettyjen kysymysten tutkimista, vaan syntyy pikemminkin siitä, ettei asioita haluta tarkastella normaalin tieteellisen ajattelun periaatteiden mukaisesti. Mikäli lisäksi kannetaan mukana suurta kansallisten intohimojen painolastia, on se toki typerää ja moitittavaa.

Vaikka mikään tieteenala ei suoranaisesti tutki kansanluonnetta, voidaan siitä toki saada tietoa monien tieteiden välityksellä. Etnologia, historia, kansanrunouden tutkimus, kielitiede ja monet muut tutkimusalat, erityisesti sosiaalitieteet osoittavat, että kansojen psykologiassa on eroja myös suuressa mitassa, kokonaisuutena ottaen. Tuollaisesta kokonaisuudesta voidaan käyttää nimitystä kansanluonne, vaikka haluttaessa toki myös sopii käyttää jotakin muuta sanaa.

 Toki erot saattavat usein olla suurempia tiettyjen yhden kansakunnan osien kuin sen ja naapurien välillä. Suomen kohdalla näin on asia ainakin geneettisesti, mutta tuskin kulttuurisesti. En ole siitä ihan varma. Mutta entäs sitten?

Tietenkin kansakunta on vaikeasti hahmotettava ja häilyvä kokonaisuus. Myös kulttuurisena yksikkönä se on alituisen muutoksen tilassa. Näin on asia ollut meilläkin jo kauan ennen kuin nationalismin keksittiin henkivän kylmänä puhurina käyttääkseni Helsingin Sanomien terminologiaa.

Topeliuksen intuitiiviset luonnehdinnat suomalaisten heimojen ominaisuuksista tuskin ovat enää yhtä päteviä kuin joskus ennen. Pelkästään karjalaisten hajottaminen pitkin kanta-Suomea merkitsi paljon ja suuri muutto ehkä jopa enemmän.

Mutta selväähän tämä on kai jokaiselle. En muista tavanneeni ketään, jonka mielestä kansakunta olisi jotakin sellaista ikuisiksi ajoiksi annettua, pyhää ja muuttumatonta, jota olisi kaikin keinoin suojeltava ulkoisilta vaikutuksilta.

Jostakin syystä tällaista olkiukkoa näyttävät sentään jotkut pystyttävän ja nostavat sitä yhä uudelleen esille. Suomalaistakin nationalismia pidetään näemmä lähes rikollisena tai ainakin vaarallisena. Näyttää myös siltä, että samoin kuin Stalin aikoinaan, haluavat monet nytkin kansakuntien sulautumista. Se, miten tätä edesautetaan, ei tietysti ole kenellekään salaisuus.

Muuan keino tämän asian edesauttamiseksi näyttää olevan kieltää tiettyjen asioiden olemassaolo ja sen perusteella jopa niiden tutkiminen ja olettaa että kyseessä ovat aksiomaattiset totuudet, joiden merkitys tai paremminkin sen puute on ilman muuta jo tiedossa eikä tutkimus voi siihen mitään lisätä.

Tämä tuo mieleen katolisen kirkon asenteen astronomian tutkimiseen: miksi uskoa pikemmin omaa vajavaista havaintoa kuin pyhää raamattua? Tokihan piru voi kaukoputkesta näyttää katsojalle mitä haluaa. Jos hylkäämme uskonnon auktoriteetin, olemme loputtomien erehdysten tiellä…

No, toistaiseksi kansanluonnetta on vain tyydytty pitämään tarpeettomana ja kuviteltuna käsitteenä eikä inkvisitio ole ottanut kynsiinsä sen mahdollisia tutkijoita. Sitä paitsi he voivat kaikin mokomin käyttää muita käsitteitä, jos tarvitaan.

 Tässä toki voi myös kysyä, mitkä asiat ovat kenellekin tarpeellisia. Ehkä ns. kansalliset tieteet sinänsä ovatkin nykyään kaikille tarpeettomia? Ehkä ne piankin havaitaan myös kaikille vaarallisiksi? Vai onko tämä vain tietyn poliittisen fraktion ideologiaa?

Jotakin outoa on siinä, että vaikka Stalin piti nationalismia erittäin vaarallisena asiana, ei hän sentään karttanut tunnustamasta kansakuntien olemassaoloa tai puhumasta kansanluonteesta, joka ilmeisesti tuli olemaan melkoinen kanto kaskessa, kun kansakunnat piti sulauttaa keskenään. Eihän tosiasiaa kannattanut kiistää, kuten Lenin sanoi, kun joku halusi kiistää koko Suomen kansakunnan olemassaolon…

Käsitteillä on kohtalonsa. Miksi se on juuri Suomessa ollut kansanluonteen kohdalla niin karu, voi kysyä. Vaikea sanoa. Voi olla, että käsite on tarpeeton ainakin asioiden selittämisessä, mutta onhan se aika kiehtova tutkimuskohteena. Voin vain kuvitella monitieteisiä tutkimuksia pohjalaisesta, savolaisesta ja miksei vaikkapa varsinaissuomalaisesta kansaluonteesta. Itse asiassa tutkimusta tietysti onkin jo olemassa.

Taitaapa kuitenkin vielä puuttua näiden yhdistelmä, joka on osiaan suurempi: suomalaisen kansanluonteen compendium eli yhdistetty suomalaisen luonteen lyhyt esitys sen kaikessa ristiriitaisuudessa, hyveet ja paheet huomioiden ja erilaisia tarpeita ajatellen.

Siinäpä sitä olisi Topeliuksen arvoinen tutkimusaihe.

Timo Vihavainen to 03.08. 18:08

Kommentit: 1

Juha Kivelä to 03.08.2017 21:40 0

Mielenkiintoista..



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Faeebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Suomen onnea valvomassa

Klo 07:37.

Hölmöillä on ongelma

pe 17.11. 05:57

Sota ja demokratia

to 16.11. 04:21

Orgaaninen solidaarisuus

ti 14.11. 09:19

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

ma 13.11. 09:00

Sydämetttömyyden merkitys

la 11.11. 08:35

Kun muusat vihastuvat

pe 10.11. 10:12

Cordova

to 09.11. 13:00

Malagaa

ti 07.11. 10:21

Sanan valvontaa

su 05.11. 16:35

blogit

Vieraskynä

Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla

la 18.11.2017 07:42

Juha Ahvio

Isänpäivä on edelleen isänpäivä

su 12.11.2017 11:04

Professorin Ajatuksia

Terroristi kuin terroristi

la 18.11.2017 07:34

Jukka Hankamäki

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

to 16.11.2017 04:38

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam IX: Kuunjumala Allahin esi-islamilaiset juuret

ma 13.11.2017 12:15

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Väestönvaihdos kouluissa rapauttaa oppimisympäristön ja -tulokset

pe 03.11.2017 19:29

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Mistä seksuaalinen häirintä johtuu?

pe 17.11.2017 08:41

Arto Luukkanen

Vaiteliaat ortodoksit Kiovassa vuonna 1957

la 18.11.2017 12:26

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Kysymykset Federico Mogherinille liittyen Pekka Haaviston 2005 EU:n Darfur-suurlähettiläsnimitykseen

la 18.11.2017 13:52

Heikki Porkka

Oldies but goldies, 39, Sananvapaudesta

to 16.11.2017 15:47

Olli Pusa

Sote-agentti havainnoi

la 18.11.2017 09:11

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Poliittinen poliisi

ma 30.10.2017 21:30

Reijo Tossavainen

Mätäpaise puhkesi - mädät petturit pursusivat hillotolpilleen

pe 17.11.2017 16:27

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Suomen onnea valvomassa

la 18.11.2017 07:37

Matti Viren

Sata vai kaksi sataa vuotta

la 18.11.2017 03:21