Blogi: Timo Vihavainen, to 31.08.2017 11:37

Stolypinistä Leniniin

StolypinistäLeniniin

 

Venäjällä nousi Pjotr Arkadjevitš Stolypinin arvostus tässä takavuosina aivan uusiin ulottuvuuksiin. Muutaman vuoden pääministerinä toiminut kovaotteinen hallintomies sai osakseen suitsutusta puheissa, monia kirjoja julkaistiin ja patsaitakin pystytettiin.

Stolypinin ansioihin oli tietenkin luettava suuri maareformi, jonka tarkoituksena oli hajottaa kyläyhteisö (mir) ja luoda itsenäinen ja vauras talonpoikaisto. Maattomille hän jakoi maata myös Siperiasta.

Reformi oli kuitenkin jo hänen edeltäjänsä, Sergei Juljevitš Witten johdolla valmisteltu ja sitä paitsi se jäi pahasti kesken. Sen epäsuosiota kuvastanee, että vallankumouksen jälkeen palattiin takaisin kyläyhteisöön, joka purettiin vasta vuonna 1930, kollektivisoinnin aikana.

Stolypinin politiikka kuitenkin joka tapauksessa oli lupaus siitä, että vallankumous Venäjällä voitaisiin välttää. Kuuluisiksi tulivat hänen sanansa vasemmistolle. ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

Vallankumous tapahtui sitten kaikesta huolimatta ja Stolypinin jälkimaineesta huolehtivat bolševikit, jotka korostivat hänen toimintaansa säälimättömänä pyövelinä ja taantumuksen käsikassarana.

Merkittäviin murhatun pääministerin kunnian palauttajiin kuului Solženitsyn, joka kuvasi, miten ”musta myrsky” tuli Venäjälle sen jälkeen, kun esteenä ollut Stolypin oli raivattu tieltä.

Näin yksinkertainen ei historian juoni ollut, mutta ajatus ”suuresta Venäjästä”, jonka nousu tietoisesti, ”pimeiden voimien” toimesta katkaistiin laukaisemalla niin sanottu Helmikuun vallankumous, elää nyt voimakkaana Venäjällä.

Siksipä sitä ei juhlita. Venäjän sairaushan oli kyseessä, mutta riita koskee yleensä vain sitä, mistä tartunta saatiin. Solženitsyn korosti aikanaan sen läntistä alkuperää.

Tsaarin syökseminen vallasta ja hänen murhaamisensa ovat saaneet joidenkin kirjailijoiden mielikuvituksessa yliluonnollisen merkityksen, mille ei kannattane panna kovin suurta painoa. Selvää on kuitenkin myös se, että ajatus vallankumouksesta Venäjän kohtuuttomana onnettomuutena nauttii varsin suurta arvostusta korkeimmissakin piireissä.

Asia ei koske vain bolševikkivallankumousta, jota yleensä Venäjällä nykyään nimitetäänkin vallankaappaukseksi. Myös demokraattisia ihanteita julistanut Helmikuun vallankumous tulkitaan onnettomuudeksi. Venäjällä kansa ei ollut kypsää demokratiaan ja niinpä se johti maan romahdukseen kesken suursotaa.

Tämä on mielenkiintoinen idea, joka ei suinkaan ole vailla mieltä, kuten myös monien viimeaikaisten ”demokraattisten” vallankumousten historiasta voimme päätellä. Tietenkin siitä voidaan tehdä myös muita aikakausia koskevia demokratian ja liberalismin vastaisia johtopäätöksiä, mutta sellaiset eivät nauti tieteen arvovaltaa.

Stolypinin kuoltua Suomen lehdistö antoi hänestä tylyn tuomion. Hänen rauhoittamispolitiikkansa kovakouraisuus todettiin, samalla kun hänen uudistustensa arvoa epäiltiin. Stolypinin Suomen-politiikka, eli toinen sortokausi tulkittiin halpamaiseksi yritykseksi hankkia imperialistien suosiota sortamalla aiheettomasti pientä kansakuntaa.

J.K. Paasikiven muistelmissaan Stolypinistä antama arvio noudatteli samaa linjaa. Hän viittasi myös siihen, että sekä pääministerin äly että hänen rehellisyytensä olivat puutteelliset. Tällainenhan ei tosin ollut Pietarin Suomen-politiikan luojien taholla mitenkään tavatonta.

Suomalaisten suuri rakkaus sen sijaan oli jonkin aikaa Aleksandr Kerenski, joka lupasi kaiken sorron ja oikeudettomuuden loppumista, laski seppeleen Runebergin patsaalle ja suuteli Suomalaista kollegaansa Tokoita.

Ääriään myöten täynnä olevassa työväentalossa yleisö yltyi yhä uudelleen ”myrskyisiin” suosionosoituksiin ja hurraahuutoihin. ”Oikeuden miehen” kunniaksi julkaistiin runokin. Venäjän kansan vapaus olisi myös Suomen kansan vapaus, todisti kunniavieras, oikeusministeri ja hallituksen vahva mies.

Mutta kansat olivat kovin erikokoisia ja lähihistoria pani pelkäämään, että tuulet saattaisivat Venäjällä taa kerran kääntyä ja Venäjän kansan edustajat saattaisivat olla yhtä innokkaita kuristamaan Suomen vapauksia, kuin oli Stolypinin ajan duuma. Kansaahan sekin edusti.

Suomen itsenäisyyden satavuotisuuden juhlinta on taas ansaitusti nostanut esille sen, että aivan erityisesti sosialidemokraatit olivat aktiivisia ja aloitteellisia niissä puuhissa, joiden tarkoituksena oli venäläisen ylivallan lopettaminen Suomessa.

Ei kukaan muu kuin Otto Ville Kuusinen korosti keväällä 1917 eduskuntapuheessaan sitä, että tsaarinvalta oli nyt kukistunut Venäjällä, mutta imperialismi ja militarismi eivät. Venäläinen imperialismi oli nyt jo kaksi kertaa (sortokausina) hyökännyt Suomeen. Pitäisikö sille antaa vielä kolmas mahdollisuus?

Valtalain nimellä tunnetun säädöksen oli määrä antaa juridiset takeet siitä, ettei Venäjä enää tulevaisuudessa pääsisi suomalaisen kansakunnan oikeuksia ja etuja tallomaan. Asialle haluttiin saada jopa kansainväliset takuut.

Vaikka vallankumoushuuma olikin pahasti sokaissut kovin monia sekä Suomessa että Venäjällä, ei jälkimmäisen maan hallitus ollut halukas ottamaan nimiinsä moista ratkaisua. Olihan kyseessä vain väliaikaisesti vallassa oleva hallitus ja asia sentään koski koko Venäjän tulevaisuutta. Siitä päättämään saattoi olla pätevä vain yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu Perustava kokous, jonka valitseminen olisikin pian tapahtuva.

Sitä paitsi oli käynnissä sota. Kuten sittemmin saatiin havaita, edes bolševikkien ja vasemmisto-SR:ien uusi ”väliaikainen” hallitus ei pysynyt koossa jouduttuaan keväällä 1918 Brest-Litovskissa allekirjoittamaan rauhansopimuksen, joka merkitsi Suomen, Baltian ja Ukrainan vapautumista Venäjän imperiumista.

Imperialismi ja militarismi koskivat jopa liberaaleja kadettejakin, kuten Kuusinen oli edellisenä vuonna arvioinut. Lisäksi ne siis koskivat myös kaikkein äkkiväärimpiä sosialisteja Venäjälläkin.

Suomalaisia sosialidemokraatteja ne eivät koskeneet. He olivat kiivaita nationalisteja, mikä voitiin todeta kautta koko vuoden 1917 ja vielä seuraavana keväänäkin, kun Suomen ja Venäjän välistä valtiosopimusta tehtiin. Tämä sanottakoon puolueen kunniaksi.

Jotakin hyvin tärkeää tältäkin puolueelta sentään puuttui, kuten pian saatiin nähdä.

On tavallaan paradoksi, että Suomessa ovat suureen kunniaan nousseet niin itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit kuin aikanaan myös Lenin, mutta eivät sen sijaan Kerenski tai edes Miljukov ja ne monet muut kadetit, SR:t ja menševikit, jotka olivat aktiivisia ja pelottomia Suomen ystäviä ja puolustivat sen oikeuksia duumassa ja muuallakin.

Ehkäpä se onkin niin, että Venäjän epäonnistuneet demokratiakokeilut olivat suomalaistenkin kannalta niitä kaikkein vaarallisimpia hetkiä. Ajatelkaamme vain tuota niin sanottua yhdenvertaisuuslakia, jota pidettiin sortotoimista pahimpana. Nykyään, avoimien rajojen aikana asiaa saattaa olla toki vaikea ymmärtää.

Joka tapauksessa Venäjän demokratian kortit jäivät lopulta katsomatta. Perustava (perustuslakia säätävä) kokous hajotettiin asevoimin leniniläisten bolševikkien toimesta. He viittasivat kintaalla kaikille demokratian periaatteille ja uskoivat diktatuuriin.

Suomelle oli paikka valmistettu suuren neuvostovaltion kansojen joukossa, mutta Leninin suuri ansio meidän kannaltamme oli, että hänen politiikkansa tuhosi imperiumin ja tarjosi Suomelle sen ikkunan, josta se viimein pääsi pakenemaan, enemmän tai vähemmän paniikissa.

Leninin rinnalla kansakunnan kaapin päällä ovat itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit, joiden kunniaksi on sanottava, etteivät he ainakaan lietsoneet kansalaissotaa Suomessa eivätkä myöskään hyökänneet sen poliittisia instituutioita vastaan.

Leninin paikka on monessa suhteessa ongelmallinen. Toki hänellä on Suomen kannalta suuria ansioita, mutta niin on myös Hindenburgilla, Wilhelm II:lla ja jopa Hitlerillä. Kiistatonta on kuitenkin Leninin suuri aktiivisuus Suomen puolesta, olkoonkin, että ideana oli toimia väliaikaista hallitusta vastaan eikä erityisesti kenenkään, kaikkein vähiten porvarillisen kansakunnan puolesta.

Koska ulkomailla –edes Saksassa- tuskin ymmärrettäisiin ainakaan noiden saksalaisten patsaiden lisäämistä kansallisgalleriaan, voisi olla viisaampaa olla heitä ylen määrin juhlimatta.

Koska kuitenkin ihmisiä olisi aiheellista kohdella ansionsa mukaan, voitaisiin kai ainakin vahvistaa kaapin päällä olevaa pystien riviä joillakin demokraattisilla venäläisillä hahmoilla.

Kerenskillä on kiistämättömät ansionsa, vaikka hänet nykyään muistetaan lähinnä pilkkalaulusta. Duumassa aktiiviset Suomen-ystävät, kadettien johtaja Miljukov ja miksei myös gruusialaiset Gegetškori ja Tšheidze kannattaisi varmaankin nostaa unohduksesta. Vuonna 1917 noita ystäviä oli paljon muitakin.

Venäjä on harvoin ollut demokratia ja aina sen poliittisessa järjestelmässä on ollut merkittäviä erityispiirteitä, joita meidän on vaikea sulattaa. Onhan sellaisia toki Amerikassakin ja missäpä ei olisi.

Yhtä kaikki, historiassa ei ole ollut tapana jakaa palkintoja sen mukaan, miten kiivaasti itse kukin on tiettyä järjestelmää kannattanut, vaan sen mukaan, mitä on saatu aikaan. Kovakätinen Stolypin sai Venäjän kannalta aikaan yhtä ja toista, mutta Suomen kannalta hän oli huono. Vallankumoustakaan hän ei kyennyt estämään ja se taas oli paljolta Leninin syytä.

Vallankumous tuhosi Venäjän, mutta vapautti siten samalla Suomen. Ilman Leniniä voisimme kenties yhä kuulua imperiumiin, mene ja tiedä. Pidetään vain hänen kuvansa esillä, antaahan se ainakin ajattelemisen aihetta.

Timo Vihavainen to 31.08. 11:37

Kommentit: 1

HTK to 31.08.2017 17:23 0

Muistaakseni Stolypin äänestettiin muutama vuosi sitten Venäjällä toiseksi arvostetuimmaksi henkilöksi, Aleksanteri Nevskin jälkeen.



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Faeebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Suomen onnea valvomassa

Klo 07:37.

Hölmöillä on ongelma

pe 17.11. 05:57

Sota ja demokratia

to 16.11. 04:21

Orgaaninen solidaarisuus

ti 14.11. 09:19

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

ma 13.11. 09:00

Sydämetttömyyden merkitys

la 11.11. 08:35

Kun muusat vihastuvat

pe 10.11. 10:12

Cordova

to 09.11. 13:00

Malagaa

ti 07.11. 10:21

Sanan valvontaa

su 05.11. 16:35

blogit

Vieraskynä

Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla

la 18.11.2017 07:42

Juha Ahvio

Isänpäivä on edelleen isänpäivä

su 12.11.2017 11:04

Professorin Ajatuksia

Terroristi kuin terroristi

la 18.11.2017 07:34

Jukka Hankamäki

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

to 16.11.2017 04:38

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam IX: Kuunjumala Allahin esi-islamilaiset juuret

ma 13.11.2017 12:15

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Väestönvaihdos kouluissa rapauttaa oppimisympäristön ja -tulokset

pe 03.11.2017 19:29

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Mistä seksuaalinen häirintä johtuu?

pe 17.11.2017 08:41

Arto Luukkanen

Vaiteliaat ortodoksit Kiovassa vuonna 1957

la 18.11.2017 12:26

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Kysymykset Federico Mogherinille liittyen Pekka Haaviston 2005 EU:n Darfur-suurlähettiläsnimitykseen

la 18.11.2017 13:52

Heikki Porkka

Oldies but goldies, 39, Sananvapaudesta

to 16.11.2017 15:47

Olli Pusa

Sote-agentti havainnoi

la 18.11.2017 09:11

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Poliittinen poliisi

ma 30.10.2017 21:30

Reijo Tossavainen

Mätäpaise puhkesi - mädät petturit pursusivat hillotolpilleen

pe 17.11.2017 16:27

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Suomen onnea valvomassa

la 18.11.2017 07:37

Matti Viren

Sata vai kaksi sataa vuotta

la 18.11.2017 03:21