Blogi: Timo Vihavainen, su 17.09.2017 21:50

Arkipäivän ressentimentti

Ressentimentin maailma

Эрик Хоффер, Человек убежденный. Личность, власть и массовые движения. Альпина паблишер, Москва 2017, 205 с. (Eric Hoffer, The True Believer, 1951)

 

Jaroslavlilaisesta Tšitai-gorod –kirjakaupasta sattui käteen muuan klassikko, joka minulta oli tähän mennessä jäänyt lukematta. Hyvä, että sattui, kirja on sangen ajatuksia herättävä ja hyvin viihdyttävä.

Nykyään massaihmisestä ja hänen varassaan nousevista ja kaatuvista joukkoliikkeistä on jo suuri määrä kirjallisuutta, tieteellistäkin.

Sitäkin enemmän hämmästyttää Eric Hofferin jo pian sodan jälkeen kirjoittama kirja, joka perustuu laajaan, mutta eklektiseen lukeneisuuteen. Uskomattomalta tuntuu, että sen kirjoittaja oli mitään kouluja käymätön autodidakti, joka elätti itseään hanttihommilla maatiloilla ja satamissa. Hän oli myös kiertänyt Amerikkaa kulkurina ja ollut kahdeksan vuotta sokeana.

Hofferia ei siis voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän olisi tuntenut köyhyyden ja onnettomuuden alhoja. Hänen lähestymistapansa saattaa tuntua varsin aristokraattiselta, mutta jos se on vinoutunut, ei asia johdu ainakaan mistään kultalusikkasyndroomasta.

Hofferin suuria guruja ovat klassikot kuten Pascal, Renan, Tocqueville, Thoreau ja Dostojevski. Hän on myös tutustunut joukkoliikkeiden johtajien, kuten Leninin, Trotskin, Jeesuksen, Hitlerin ja Lutherin ajatuksiin. Alan tutkimusta, jos niin voi sanoa, edustaa täällä lähinnä Ortega y Gasset.

Korkealla abstraktiotasolla on mahdollista tehdä samoista aineksista teorioita, jotka näyttävät todistavan aivan päinvastaisia asioita. Näinhän toki tehdäänkin. Mitäpä muuta politiikan ja talouden koulukunnat ovat kuin esimerkkejä tästä.

Vaikka ns. suuria teorioita on käytännössä mahdotonta perustella sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellisesti (yrityksistä muistanemme ”tieteellisen sosialismin”), on rohkeilla, maailmaa syleilevillä näkemyksillä kuitenkin merkittävä heuristinen arvonsa.

”Yksinäisen joukon” ja ”vaarallisen vapauden” (p.o. sietämättömän vapauden) tutkijoiksi ilmoittautui paljon väkeä toisen maailmansodan jälkeen ja yleensä heidän tähtäimessään oli Hitler ja osittain myös fasismi ja nationalistiset liikkeet.

Hoffer tarkastelee asioita laajemmasta perspektiivistä ja ottaa vertailuun mukaan myös uskonnot. Itse asiassa kirjan nimi viittaakin juuri uskonnolliseen ihmiseen. Venäläinen käännös, joka puhuu ”vakuuttuneesta ihmisestä” vastaa oikeastaan paremmin kirjan sisältöä. Hofferin teemoja ovat persoonallisuus, valta ja massaliikkeet eri vaiheissaan.

Samanlaisia kaikki massaliikkeet eivät ole, mutta toki analyyttisen ajattelun eräänä tärkeänä tehtävänä on löytää yleistyksiä, muutenhan ihmissuku pysyisi lapsellisuuden tilassa.

Yleistysten ohella on tietenkin säilytettävä tuntuma todellisuuteen eikä häivytettävä sitä yksinkertaistuksilla, kuten massaliikkeiden fanaatikot tekevät. Vain hölmö pitää yleistyksiä ja erityispiirteiden huomioimista toisilleen vastakkaisina saati keskenään sovittamattomina asioina. Sitä ne ovat vain psyykkisesti vajaakykyisille.

Mutta millainen onkaan massaihmisen psyyke, hänen, jonka harteilla nykyinen maailmamme on ollut jo muutaman sukupolven ajan?

Hofferin käsitys ei ole imarteleva. Ihminen, useimmat meistä, on tyytymätön olento. Tyytymättömyys johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa vähäarvoinen ja vihaa siksi koko maailmaa, jossa tämä vähäarvoisuus toteutuu. Viime kädessä (ansaittu) viha ja halveksunta kohdistuu ihmiseen itseensä.

Vain aidosti luovat ihmiset, joille maailma tarjoaa ikuisesti innoitusta ja työ palkitsee tekijänsä, voivat olla todella tyytyväisiä. Heille maailman muuttaminen ei ole tärkeää. Aivan keskeinen tarve se sen sijaan on kaikille epäonnistuneille taitelijoille ja muille luovan työn tekijöille, jotka viime kädessä itsekin ymmärtävät mitättömyytensä.

He ovat aktiivisimpia tämän maailman eli siis nykyisyyden vihaajia ja pyrkivät kaikin voimin uuteen, parempaan maailmaan, joka sijaitsee huomisessa ja jossa heidän mitättömyytensä on pois pyyhitty.

Hoffer on mielestään havainnut kaikissa massaliikkeissä kausia, jotka menevät suunnilleen samassa järjestyksessä, vaikka kovin selviä lainomaisuuksia ei voi sanoa syntyvän, kun verrataan parin kymmenen vuoden aikana kehittyneitä poliittisia liikkeitä ja pari vuosituhatta kestäneitä uskontoja.

Joka tapauksessa selvää on, että vallankumoukset aina ehtyvät tietyssä vaiheessa ja entusiasmista siirrytään kirkkojen rakentamiseen ja henkilökunnan palkkaamiseen.

Kirjoittajan teoriat näyttävät pätevän erinomaisesti Saksan ja Venäjän totalitaaristen liikkeiden kohdalla, mikä on jo aika paljon sekin. Vertailu uskontoihin pakottaa tekemään hieman säätöjä, mutta niinhän kaikessa todellisuutta kunnioittavassa ajattelussa joudutaan tekemään, mikäli kohteena on ihmisten käyttäytyminen eikä kuollut luonto.

Kiinnostavinta Hofferin kirjassa on mielestäni joka tapauksessa sen lähtökohta: ihmisen vajavaisuus, mistä kumpuaa omaa itseä ja olemassa olevaa maailmaa kohtaan tunnettu viha ja halveksunta.

Kyseessä on ilmeinen nietzscheläinen ressentimentti, joka tuntuu olevan ihmisen luonnollinen tila, ellei hän satu olemaan aidosti luova yksilö, joka saa toteuttaa missiotaan aidossa luovassa työssä. Tuo luova työ saattaa liittyä käsityöläisammatteihin, taiteelliseen tai tieteelliseen luomiseen ja niin edelleen.

Joka tapauksessa sellaisella ihmisellä ei ole tarvetta halveksua itseään eikä maailmaansa. Hän on vapaa, eikä tunne tarvetta joutua kahleisiin.

Massaihmisen laita on toisin. Hän haluaa nimenomaan vapautua mitättömyydestään ja sulautua massaan, tulla nöyryytetyksi ja kärsiväksi, vasta se tekee hänet onnelliseksi, mikäli tuota sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

Köyhyys ei luovalle ihmiselle ole sietämätön olotila. Sitä se epäilemättä kuitenkin on luomiskyvyttömälle luovan työn tekijälle, jonka mielenkiinto paljolta keskittyy apurahojen ruinaamiseen ja niiden pienuudesta valittamiseen.

Kirjoittajalla on paljonkin sanomista siitä, miten massaliikkeen voima ja puoleensa vetävyys syntyy vasta silloin, kun se vaatii jäseniltään kaiken ja antaa tilalle vain uskon toisenlaiseen huomiseen. Mahdottomaan tehtävään sitoutuminen antaa massaihmiselle kuvitelman omasta merkityksellisyydestä ja kuolemattomuudesta.

Venäläistä kommunismia Hoffer kuvaa hyvin sattuvasti ja hänen paljolta aforistiset luonnehdintansa tuntuvat sopivan hyvin myös ainakin natsismiin.

Mieleen tulee luontevasti kysymys, missä määrin Hoffer tarjoaa hedelmällistä näkökulmaa myös esimerkiksi feminismiin, vihreään liikkeeseen ja nykyiseen niin sanottuun arvoliberalismiin, joka nostattaa mielenosoituksia ja innoittaa fanaatikkoja.

Nuo aatesuunnat edustavat ainakin kaikki radikaalia ja jopa totalitaarista ajattelua. Konservatismia ja liberalismia sanan klassisessa merkityksessä niistä ei kannata etsiä. Vihreiden kohdalla toki voi puhua taantumuksellisuudesta, joka on yksi radikalismin laji huolimatta siitä, että sitä on usein väärinkäytetty konservatiiveja haukuttaessa.

Radikalismi on tietenkin muuan massaliikkeen välttämätön ainesosa, mutta missä määrin se yllämainituissa tapauksissa johtuu juuri siitä vihasta olemassa olevaa maailmaa, jonka tietoisuus omasta kelvottomuudesta aiheuttaa –ja viime kädessä siis itsevihasta?

Hofferia lukiessa tuntee yhä uudelleen näkevänsä hänen kohteenaan nykyaikaisen collegeradikaalin, joka suurella innolla järjestää kokouksia estääkseen opettajia puhumasta sellaisella tavalla, joka saattaisi harmittaa erilaisia vähemmistöjä.

Feministiliikkeen pohjalla oleva ressentimentti on itse asiassa aivan avointa ja erilaiset karvataitelijat ja vaginamonologien sepittelijät esittelevät kaikille halukkaille kyvyttömyyttään todelliseen luovaan työhön. Tuntuu kuin Hoffer olisi kirjoittanut näiden ihmisten hahmo silmiensä edessä.

Sinänsä aika ohut kirja on täynnä kiinnostavia huomioita. Muuan vallankumouksellisen kauden eli massaliikkeen syntykauden tunnusmerkkejä ja luultavasti myös edellytyksiä on ikävystyminen. Kukapa ei muistaisi lausetta Ranskan on ikävä.

Tuntuu siltä, että myös läntisellä maailmalla on nyt ikävä, kuten niin monesti ennenkin. Tajunnantäytön uudet tekniikat tarjoavat tien pois ikävästä, mutta vain pinnallisesti. Saavatko edes rikkaat tyhjäntoimittajat tyydytystä elämäänsä? Auttavatko siinä edes extreme-lajit? Mistä johtuu se, että kaikkein suurin mielettömyys eli sota tuntuu nyt monia niin suuresti kiehtovan?

Työttömyys ja sen synnyttämä tarkoituksettomuus on yhteiskunnan ja ihmisen kannalta paljon tuhoisampaa kuin köyhyys tai edes kurjuus.

Globalisaatio saattaa tuoda meille ja muille halpoja hyödykkeitä, mutta elämälle se ei voi antaa tarkoitusta. Massaihminen on keskuudessamme alastomampana kuin koskaan.

Suurin ja perimmäisin ongelmamme saattaakin olla tarkoituksettomuus, oma viheliäisyytemme ja se viha, jota me sen takia tunnemme sekä itseämme että koko muuta nykyistä maailmaamme kohtaan, lukuun ottamatta tämän  oman maailmamme vihollisia, joita me masokistisesti rakastamme.

No, itse asiassa otan vapauden poistua tästä kuvatusta joukosta, vaikka tiedän, ettei sellainen kuulu hyviin tapoihin.

Timo Vihavainen su 17.09. 21:50

Kommentit: 1

Pertti ma 18.09.2017 11:09 0

Mielenkiintoinen - ja käyttääkseni juuri oppimaani sanaa - heuristinen johdatus Hofferin ihmiskuvaan. Näkemyksellä on yhteistä Maslowin tarvehierarkian kanssa, joka myös näkee pysyvämmän tyytyväisyyden liittyvän luovaan elämään.

Silti Hofferin massaihmisen ihmiskuvassa ajoitus epäilyttää. Ainakin yhteiskunnallinen kapinallisuus liittyy yleensä nuoruuteen. Omassa kokemuspiirissäni taas vain vanhuuden kynnyksellä olevat ihmiset ovat kiinnittäneet huomiota lahjattomuuden taakkaan. Sen sijaan äänessä olevat arvoliberaalit, antifan, vihreän liikkeen, feministiset ym agitaattorit ovat yleensä nuoria ja satavarmasti vakuuttuneita henkisistä voimavaroistaan. He eivät tuskaile tyhmyyttään vaan pikemminkin massojen hidasjärkisyytä. Mikä onkin nuoren kapinallisen ainainen murhe.



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Huumorinvastuu

pe 22.06. 16:01

Enkeleitä on

ke 20.06. 17:40

Demokratian variantteja

ti 19.06. 13:13

Turhan englannin vääntäjät

ma 18.06. 13:18

Potkupallon puolustus

su 17.06. 16:12

Älymystö ja muut

la 16.06. 11:37

Leikki sijansa saakoon

to 14.06. 17:27

Leikki leikkinä?

ke 13.06. 18:14

Arvostuksen ansaitseminen

ti 12.06. 11:41

Muuan symbioottinen suhde

ma 11.06. 13:25

blogit

Vieraskynä

Sananvapaus politisoituneessa oikeusjärjestelmässä: Tommy Robinson

pe 15.06.2018 14:00

Juha Ahvio

Suomalainen sanan- ja mielipiteenvapaus orwellilaisen aivopesun kourissa

la 23.06.2018 17:03

Professorin Ajatuksia

Onko Kreikan kriisi nyt ohi?

pe 22.06.2018 16:00

Jukka Hankamäki

Kultaranta-keskustelut: paljon puhetta, vähän asiaa

ke 20.06.2018 17:44

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Tapio Holopainen

London Calling

to 21.06.2018 18:59

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Historialliset hetket Euroopassa - sisäministerin ehdotuksessa paljon hyvää

to 21.06.2018 21:14

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

"Syrjäytyneet miehet romuttavat syntyvyyden" -narratiivi

ke 18.04.2018 06:51

Arto Luukkanen

Hallitus sai neljät "ehdot"

ma 18.06.2018 13:22

Mika Niikko

Yksi äiti, kaksi äitiä, kolme äitiä

ke 21.02.2018 20:30

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Reuters Institute / Oxford University median luotettavuustutkimus jopa hulvatonta luettavaa - Vahva lukusuositus

su 17.06.2018 12:23

Heikki Porkka

Yhdysvaltain Kansallinen rajavartioviranomaisten liitto nimittää Peter Fondaa terroristiksi

la 23.06.2018 10:26

Olli Pusa

Kojamo - rahastus ja kusetus

ke 23.05.2018 16:40

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Perinteiset perhearvot uhka ?

ke 06.06.2018 14:01

Reijo Tossavainen

Vastarannalla huutaa suomalainen!

pe 22.06.2018 07:55

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Huumorinvastuu

pe 22.06.2018 16:01

Matti Viren

Hyvinvointivaltio voi pahoin

ti 08.05.2018 11:28