Blogi: Timo Vihavainen, ma 25.09.2017 13:01

Likbez

Suomi 100? Likbez

 

1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliitossa ryhdyttiin valtavaan urakkaan. Kansa oli opetettava lukemaan ja vielä kirjoittamaankin, jos mahdollista.

Operaation nimi oli likvidatsija bezgramotnosti eli likbez –lukutaidottomuuden likvidointi. Sen puitteissa julkaistiin paljon selkokielisiä pikku tekstejä ja niin syntyi yleiskäsite likbez. Jos Venäjällä haluaa sanoa, että tuo tai tämä nyt on itsestään selvää tai ainakin triviaalia, voi sanoa esimerkiksi eto likbez. Sen kaikki ymmärtävät.

Mutta eihän mikään niin itsestään selvää ole, ettei siitä olisi liikkeellä mitä kummallisimpia harhakäsityksiä. Sellaisiin asioihin kuuluvat myös Suomen ikä ja sen luonne kansakuntana, kansana ja valtiona.

Sen kunniaksi hieman likbeziä.

Juhlavuoden 2017 virallisessa tunnuksessa on teksti Suomi 100. Se ei tarkoita, että Suomi olisi nyt vain satavuotias.

Vuoden 1917 lopulla Suomi irtautui valtiollisesti Venäjän keisarikunnasta ja siitä tuli itsenäinen valtio. Siitä tulee nyt kuluneeksi sata vuotta.

Sitä ennen se oli muodostanut valtiollisen kokonaisuuden suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikunnan yhteydessä jo yli sata vuotta (1809-1917). Tuolloin sillä oli kaikki valtion tunnusmerkit alkaen omasta keskushallinnosta ja valtiontaloudesta omiin lakeihin, rahayksikköön ja jopa armeijaan. Itsenäisyyttä ei ollut, mutta sitä ei ollut monella muullakaan valtiolla. Ajatelkaamme vaikkapa Unkaria tai Norjaa.

Mitkä olivat suuriruhtinaan (Venäjän keisarin) lailliset oikeudet Suomessa on historiallinen kiistakysymys ja oli sellainen jo suuriruhtinaskunnan aikana. Vastaus voi olla mikä tahansa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Suomella oli oma valtiollinen luonne jo heti sen jälkeen kun se liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja sai oman keskushallinnon, valtiontalouden ja kansalaisuuden ja myöhemmin muutkin valtion tunnusmerkit.

Ennen vuotta 1809 Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan eikä sillä ollut omaa valtiollista identiteettiä, vaan ainoastaan alueellinen ja kulttuurinen.

Tämä siitä huolimatta, että Suomea virallisesti jo nimitettiin suuriruhtinaskunnaksi jo 1500-luvulta alkaen. Hallinto oli kuitenkin keskitetty Tukholmaan. Toisaalta omat hiippakunnat ja muut hallintoalueet loivat myös tietyllä tasolla hallinnollisen kokonaisuuden, jota sanottiin Suomeksi.

Kyseessä ei siis ollut pelkästään joukko ruotsalaisia läänejä, vaikka Ruotsin ja Venäjän rauhansopimuksessa lueteltiin läänit, jotta kyseessä olevan alueen rajat tulisivat yksiselitteisen selviksi. Kyseessä oli se kulttuurillinen ja alueellinen kokonaisuus, joka maantieteellisesti jäi Venäjän ja Pohjanlahden väliin. Harvaanasutussa pohjolassa sen raja oli epämääräisempi ja se muuttui vuoden 1809 rauhassa.

Vuonna 1812 Suomen raja muuttui aivan olennaisesti, kun siihen liitettiin ns. Vanha Suomi. Täten lähes koko suomalainen kansallisuus tuli saman, Venäjän keisarikuntaan kuuluvan Suomen valtion alaisuuteen.

Ruotsiin kuuluessaan Suomi oli ennen muuta kulttuurinen kokonaisuus. Vaikka se oli valtakunnanosa, oli siellä ja vain siellä enemmistön kielenä suomi, jota kirjakielenä alettiin kehittää jo 1500-luvulta alkaen. Tämä työ oli hidasta, mutta se otti valtavan askeleen eteenpäin Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan.

Sen sijaan, että luulisimme Suomea vain satavuotiaaksi, mikä olisi paha virhe, voimme mieluummin etsiä sen syntyä 1500-luvulta tai kauempaa. Varhaisempien vaiheiden historia, sikäli kuin sitä voitaisiin nimittää kansalliseksi, on joka tapauksessa niin ohuen lähdeaineiston varassa, ettei enää nykyisin ole ollut muodissa tehdä siitä kansallisia tulkintoja. Ne ovat pakostikin heikolla pohjalla, vaikka kaikenlaisia taruja toki löytyy niin Suomen kuin myös esimerkiksi Venäjän historiasta.

Sen sijaan on Suomessa keskitytty sellaiseen uudempaan historiaan, josta löytyy mahdollisimman paljon dokumentteja, ennen muuta virallisia. Nykyään on toki myös luonteeltaan epävirallinen lähdeaineisto alkanut kiinnostaa tutkijoita. Joku päivä nousee luultavasti esille teema Suomi 1000.

1800-luvulta lähtien ruvettiin eri puolilla Eurooppaa puhumaan kansallisesta heräämisestä ja kansakunnista.

Myöhemmät tutkijat ovat korostaneet tässä aktiivisen kansakunnan rakentamisen (nation-building) merkitystä ja sitä, että kansakunnat syntyivät ennen muuta kansallisena tietoisuutena, siis eräässä mielessä ne kuviteltiin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät ne olisi olleet olemassa.

1800-luvulla syntyi myös Euroopassa yleinen nationalistinen liike, jonka päämääränä oli yhdistää kansakuntien eri elementit omaan, yhteiseen valtioon.

Suomessa tämä tapahtui J.V. Snellmanin luoman toimintaohjelman pohjalta. Sen keskeinen lähtökohta oli kulttuurinen: väkivalloin Suomi ei voi mitään, sen ainoa toivo on kulttuurissa.

Poliittisesti Snellman kehotti toteuttamaan tämän ohjelman Suomen suuriruhtinaskunnan puitteissa. Suomen kansasta irtaantuneen sivistyneistön velvollisuutena oli omaksua enemmistön kieli eli suomi ja antaa näin panoksensa suomalaisen kulttuurin luomiseen.

Oliko Snellmanin alkuun panemalla suomalaisella nationalismilla tavoitteenaan Suomen itsenäisyys?

Sellaiseen ei ollut mitään tarvetta eikä mahdollisuuttakaan niinä vuosikymmeninä, jolloin Snellman loi filosofiansa ja toteutti sitä korkeana hallintomiehenä, jonka politiikalla oli Venäjän korkeimman tahon eli keisarin ja Suomen suuriruhtinaan tuki.

Tässä toteutui yhteistoimintakuvio, jossa toisaalta suomalainen nationalismi ja toisaalta venäläinen imperialismi toimivat keskinäisesti edullisessa yhteistyössä: suomalaisuusliike sai venäläistä tukea epäisänmaallisena ja Venäjän kannalta epälojaalina pidettyä ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan.

Suomalaisuusliike menestyi erinomaisesti ja tuhannet ja taas tuhannet sivistyneistön jäsenet omaksuivat suomen kielen ja jopa suomensivat nimensäkin. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suomenkielisen kulttuurin syntyä todistivat jo hyvin monet asiat, laajasta kansansivistyksestä suomenkielisen kirjallisuuden ja suomalaisen taiteen suureen nousukauteen. Myös virastot alkoivat käyttää suomea ruotsin sijasta.

Suunnilleen 30-60 vuoden eli yhden tai kahden sukupolven aikana kulttuurinen tilanne Suomessa oli kokonaan mullistunut.

Oli syntynyt suomalainen, suomenkielinen sivistyneistö ja suomalainen kulttuuri, joka ei halunnut enempää ruotsalaistua kuin venäläistyä. 1800-luvun lopulle saakka sen piirissä ei myöskään tunnettu tarvetta haaveilla itsenäisyydestä, mikä olisikin ollut epärealistista. Mihail Bakunin, joka kävi Suomessa etsimässä vallankumouksellisia elementtejä, koki pahan pettymyksen. Sellaisia ei ollut.

Ensimmäinen sortokausi vuosina 1899-1905 sen sijaan jo nosti monien mielessä esille ajatuksen, että Venäjästä olisi ennemmin tai myöhemmin yritettävä jollakin keinolla irtautua.

Kenraalikuvernööri Bobrikovin ajama ja itsensä keisarin hyväksymä valtakunnan yhtenäistämisohjelma merkitsi, että sekä Suomen valtio että suomalainen kansakunta oli otettu hyökkäyksen kohteeksi. Mikäli suuriruhtinaskunnan poliittiset laitokset tuhottaisiin, olisi ennen pitkää edessä venäläistyminen.

Koska näitä sortotoimia (erityisesti vuoden 1899 Helmikuun manifestia) pidettiin valan rikkomisena keisarin taholta, koki Suomen kansan perinnäinen uskollisuus hallitsijaa kohtaan pahan takaiskun.

Toisella sortokaudella eli vuosina 1908-1917 tilanne muuttui vielä pahemmaksi.

Kun ensimmäisellä sortokaudella vielä Suomen politiikassa oli vaikuttanut niin sanottu myöntyväisyys- eli kollaboraatiosuuntaus, joka piti viisaimpana pyrkiä mahdollisimman pitkälle tyydyttämään keisarikunnan legitiimit intressit Suomessa, mikäli ne eivät loukanneet Suomen kansan elinetuja, luovuttiin nyt tästä toivosta.

Ilmeisen hyvä kiteytys tilanteesta oli, että ”Venäjä on jo loukannut Suomea niin paljon, ettei se enää ole ansainnut itseään kohtaan mitään lojaalisuutta.”

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi oli Suomessa ajatus laillisten olojen (ennen vuotta 1899 vallinneiden olojen) palauttaminen sodan oloissa jo hyvin monien tavoitteena. Useimmat uskoivat Saksaan, jotkut panivat toivonsa myös ympärysvaltoihin, joiden liberaalisuuteen uskottiin.

Ajatus itsenäisyydestä oli konkreettisena tavoitteena jääkäriliikkeellä ja aktivisteilla. Vastuunalaiset piirit vastustivat tällaista vehkeilyä, jota pidettiin Suomelle vaarallisena.

Vuonna 1917, helmikuun vallankumouksen jälkeen tilanne muuttui radikaalisti. Ajatus itsenäisyydestä tuntui ajan ilmapiirissä jo periaatteessa realistiselta ja etenkin sosialidemokraattinen puolue ryhtyi konkreettisiin toimiin: sen aloitteesta ja kannatuksella Suomen eduskunta sääti heinäkuussa 1917 lain, jonka mukaan korkein valta kuului sille itselleen.

Kerenskin johtama väliaikainen hallitus ei tätä hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan.

Maltillisemmat suomalaiset piirit valmistelivat samaan aikaan lain Suomen ja Venäjän suhteista, jonka mukaan Suomi jäisi imperiumin piiriin, mutta nauttisi vanhaan tapaan laajaa autonomiaa, entistäkin laajempaa. Sopimuksella oli kahden valtion välisen sopimuksen luonne.

Tämä oli tärkeää, sillä venäläiset hallintomiehet olivat halunneet kieltää Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen luonteen ja tämän perusteella julkaisseet Suomea koskevia määräyksiä ilman suomalaisten suostumusta. Nyt se olisi mahdotonta.

Väliaikainen hallitus hyväksyi omasta puolestaan tämän lain lain, mutta se syöstiin vallasta kirjaimellisesti seuraavana päivänä tämän valtioteon jälkeen.

Sen jälkeen valtaan tuli bolsevikkihallitus, jonka ylivaltaa Suomen uusin, porvarillinen hallitus ei koskaan tunnustanut. Tämä merkitsi käytännössä itsenäistymistä.

Itsenäistyminen vahvistettiin siten, että eduskunta 15.11. uutta lukua sääti lain, jonka mukaan korkein valta Suomessa kuului sille itselleen.

4.12. senaatti (hallitus) ja 6.12. eduskunta tekivät kukin päätöksen siitä, että hallituksen tehtävänä oli ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita itsenäistymisestä seuraa.

Tämä tarkoitti kansainvälisen tunnustuksen hankkimista. Sitä Suomen hallitus ei halunnut pyytää bolsevikkihallitukselta, mutta teki sen sitten kuitenkin Saksan vaatimuksesta vuoden viimeisenä päivänä eli 31.12.1917.

Sen jälkeen monet muut maat seurasivat esimerkkiä ja Suomen itsenäistyminen, josta harvat olivat edes haaveilleet 1800-luvulla ja jota useimmat olivat pitäneet epärealistisena vielä saman vuoden, 1917 keväällä, oli tosiasia.

Suomen itsenäisyydelle loi perustan Venäjän tappio maailmansodassa ja bolsevikkien nousu valtaan suorastaan pakotti Suomen porvarillisen hallituksen pakenemaan sen alaisuudesta.

Itsenäisyyden perusteet oli kuitenkin luotu jo paljon aiemmin. Erityisen tärkeää tässä suhteessa oli ollut se laaja autonomia, jota Suomi oli nauttinut Venäjän keisarikunnassa. Toisaalta yleinen tahto päästä pois keisarikunnan yhteydestä syntyi vasta sortokausien aikana, 1899-1905 ja 1908-1917.

Sattumaa Suomen itsenäistyminen ei ollut, mutta odottamattomat historialliset tapahtumat, ennen muuta vuoden 1917 vallankumoukset, näyttelivät kyllä määräävää osaa siinä, että se tapahtui juuri siten kuin tapahtui.

Timo Vihavainen ma 25.09. 13:01

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Faeebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Kiova kasvaa

Klo 12:38.

Suomen onnea valvomassa

la 18.11. 07:37

Hölmöillä on ongelma

pe 17.11. 05:57

Sota ja demokratia

to 16.11. 04:21

Orgaaninen solidaarisuus

ti 14.11. 09:19

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

ma 13.11. 09:00

Sydämetttömyyden merkitys

la 11.11. 08:35

Kun muusat vihastuvat

pe 10.11. 10:12

Cordova

to 09.11. 13:00

Malagaa

ti 07.11. 10:21

blogit

Vieraskynä

Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla

la 18.11.2017 07:42

Juha Ahvio

Gender-ideologia tuhoaa lapsemme

la 18.11.2017 16:34

Professorin Ajatuksia

Kertovatko liivijengin tuomiot siitä, ettei enää ole aikaa

su 19.11.2017 08:17

Jukka Hankamäki

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

to 16.11.2017 04:38

Petteri Hiienkoski

Oma maa viimeiseksi -politiikan kova hinta

su 19.11.2017 12:49

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Väestönvaihdos kouluissa rapauttaa oppimisympäristön ja -tulokset

pe 03.11.2017 19:29

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Mistä seksuaalinen häirintä johtuu?

pe 17.11.2017 08:41

Arto Luukkanen

Vaiteliaat ortodoksit Kiovassa vuonna 1957

la 18.11.2017 12:26

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Oldies but goldies, 39, Sananvapaudesta

to 16.11.2017 15:47

Olli Pusa

Sote-agentti havainnoi

la 18.11.2017 09:11

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Poliittinen poliisi

ma 30.10.2017 21:30

Reijo Tossavainen

Mätäpaise puhkesi - mädät petturit pursusivat hillotolpilleen

pe 17.11.2017 16:27

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Kiova kasvaa

su 19.11.2017 12:38

Matti Viren

Sata vai kaksi sataa vuotta

la 18.11.2017 03:21