Blogi: Timo Vihavainen, la 14.10.2017 12:16

Johtavat kirjailijat

Johtava kirjailija

 

Joskus maailmassa taidettiin meilläkin puhua johtavasta kirjailijasta. Tosin ehdokkaita yleensä oli samaan aikaan useita: Sillanpää, Waltari, Linna…

En tiedä, lieneekö moinen instituutio tarpeellinen. Ainakaan se ei synny julistamalla tai päätöksellä, edes enemmistöpäätöksellä. Ehkäpä yhteiskunnan tai logosfäärin (siis ei blogosfäärin) ryhmät ottavat kukin itselleen oman johtohahmonsa, sellaisen, joka juuri heissä kykenee herättämään hämmästynyttä kunnioitusta ja halua ymmärtää yhä enemmän siitä, mitä tuo kirjailija on maailmassa nähnyt.

Euroopan historiassa on myös ollut johtavia kirjailijoita, samaan aikaan aina useita. Leo Tolstoi sai osakseen monen totuuden etsijän ihailevan kunnioituksen samaan aikaan, kun joku Henrik Ibsen, Emile Zola tai Anatole France kiinnosti toisia jostakin syystä.

James Joycea, Robert Musilia ja Marcel Proustia pidettiin hyvin tärkeinä ja hyvin kiinnostavina kirjailijoina, siis ainakin periaatteessa ja heidän teostensa lukeminen vaikutti katumusharjoituksen tavoin. Ei se mitään huvia ollut eikä ole.

Mutta johtavan kirjailijan rooli ansaitaan. Sitä ei siis päätetä äänestyksellä edes suurten lehtien kulttuuriosastoissa. Niissä kyllä voidaan päättää, miten paljon julkisuutta kenellekin annetaan, mutta kirjallisuuden tehtävä tässä maailmassa on jotakin muuta kuin itsensä myyminen. Tai ainakin on ollut.

Johtavien tai sellaisiksi pyrkivien kirjailijoiden ominaislaatu tarjoaa kiinnostavan näkökulman myös itse aikakauteen. Miten nuo hengen jättiläiset lähestyivät aiheitaan tai aihettaan –ihmistä ja hänen maailmaansa-  ja miksi ihmiset tunsivat nöyrää hartautta heidän avaamiensa näköalojen edessä?

Ajatelkaamme Leo Tolstoita, jonka oppilaita Suomessakin paljon oli. Moni heistä pyrki jopa käymään Jasnaja Poljanassa nähdäkseen omin silmin, millainen oli tuo profeetta ja maailman omatunto, joka piti velvollisuutenaan julistaa kevyiksi niin valtion kuin kirkon ihmiselle asettamat vaatimukset.

Hän oli yhtä vaatimaton kuin suuri, vakuuttaa Eino Kalima muistelmakirjassaan. Jotkut ovat luulleet näkevänsä ylpeyden paistavan Tolstoin viitan repaleista, mutta kukapa olisi synnitön? Ainakin Lev Nikolajevitš pyrki olemaan ihanteidensa mittainen, mutta kuka meistä omaksi ihanteekseen kelpaisi? eihän niitä silloin edes olisi eikä tarvittaisi.

Tolstoin saarnassa kaikuu sama kehotus ylpeän ihmisen nöyrtymiseen, mikä kuulemme Dostojevskiltä ja vaikkapa vanhemman polven slavofiileiltä. Ihminen on parhaimmillaankin vajavainen ja usein kehno, mutta hänessä on jumalallinen kipinä ja hänellä on kyky ymmärtää raadollisuutensa ja siitä kärsiä.

Maksim Gorki tuntuu olevan Tolstoihin verrattuna aivan toista maata. Hänen julistuksensa ihmisen arvosta (Ihminen, se kuulostaa ylpeältä!) on ensi kuulemalta Tolstoin maailmankatsomuksen vastakohta. Gorkin kiihkeät ja naiivit vuodatukset pikkuporvarillisuutta vastaan ja hänen liittoutumisensa loppujen lopuksi Stalinin kanssa tekevät myös hänestä eräänlaisen symbolin, väärän profeetan perikuvan.

Gorki kuitenkin ihaili Tolstoita ja luultavasti ymmärsi, ettei koskaan voisi kasvaa tämän mittaiseksi. Ryhtyminen Stalinin kirjallisuuspaaviksi oli vain korviketta. Hänellä ei vuosien 1917-1918 jälkeen koskaan ollut rohkeutta puhua suutaan puhtaaksi. Mutta ehkä hän petti itseään, eihän se harvinainen synti ole.

Itse asiassa Gorkin päähänpinttymä ihmisen suuruudesta muistutti Tolstoin ajattelua. Syntyikö ihminen vapaana, mutta kävi kaikkialla kahleissa, jotka muut olivat valmistaneet? Vai oliko olennaisempaa, että ihminen oli potentiaalisesti suuri, mutta alensi itsensä? Molemmissa tapauksissa ihmisen arvo, jopa mittaamattoman suuri arvo, oli jotakin, josta lähdettiin.

Gorki, ”Steppen-Nietzsche”, kuten joku saksalainen häntä nimitti, oli yli-ihmisen saarnaaja ja ”jumalanrakentaja”. Jos sana ”ihminen” kuulosti ylpeältä, oli pikkuporvarin mitätön elämä pyhäinhäväistystä. Hänen profeettansa oli ajettava temppelistä ja tuotava sinne uuden, uljaan ihmisen rakentajat, proletaariset sankarit, joille pienisieluinen filistinismi (мещанство) oli vierasta.

Tämä ihmisen ylentäminen johti tuloksiin, jotka tunnemme. Joskus perestroikan aikaan ilmestyi Venäjälle rintanappeja, joissa luki ”žizn po gorkomu” –katkeraa elämää. Taustalla oli kuva ihmisestä ristikkojen takana.

No, Lev Nikolajevitš näki asiat toisin. Hänen anarkisminsa oli tolkutonta ja repivää, hänen seksuaalivihamielisyytensä vastenmielistä ja jotakin patologista taisi jo olla siinä kiivaudessa, jolla hän vanhoilla päivillään tuomitsi koko taiteen. Mitä jonninjoutavuutta sekin oli?

Naurettavuus on inhimillisen arvokkuuden kannalta kohtalokkaimpia asioita. Riivaajien todella traagiset hahmot ovat samaan aikaan tyhjänpäiväisiä ja naurettavia. Mutta viimein sentään vanha Verhovenski saa armon ja löytää inhimillisen arvokkuutensa takaisin.

Ehkä Tolstoille kävikin aivan toisin? Vanhana ukkona hän lähti pakoon turhamaista ja pinnallista vaimoaan ja kuolla kupsahti viimein syrjäiselle rautatieasemalle. Jonninjoutavan ihmisen kuolema?

Vai symbolisoiko se pikemminkin ihmisyyden yhtä, meille peruuttamattomasti annettua tuomiota: kuolema on jokaiselle lopultakin se vihoviimeinen alennus. Olennaista ei ole vulgaarin mätänemisen alkaminen tai halujen ja niiden tyydytyksen lakkaaminen, vaan siirtyminen pois hengen piiristä.

Mutta tarkoitus oli puhua johtavan kirjailijan roolista. Tolstoi pyrki paljonkin vaikuttamaan ihmisiin ja sitä tietä myös politiikkaan. Hänen huimapäiset pikku kirjasensa tekivät hyvin kauppansa myös meillä Suomessa, jossa niitä heti kiiruhdettiin julkaisemaan.

Gorki taas omaksui paavin asemansa varsin vaateliaasti, vaikka pitikin talonpoikaispaitaa. Kotimuseo Nikitskije vorotalla todistaa vaativasta mausta ja omanarvontunnosta. No, ihminen hänkin oli ja siis syystäkin ylpeä, vai miten se meni?

Johtavilla kirjailijoilla oli kullakin puutteensa ja ne olivat suuretkin. Mutta yksi asia heitä ehkä sentään yhdisti: heitä ei tässä maailmassa kiinnostanut vähäpätöisyys sellaisenaan. Siinä, mikä ihmisten silmissä näytti vähäpätöiseltä, he saattoivat nähdä suuruuden, jos siinä todella sellaista oli. Ainakin potentiaalisesti oli traagista, mikäli ihmiselämästä tuli tyhjänpäiväistä ja sen näyttäminen oli kirjailijan suuren tehtävän arvon mukaista.

Päinvastoin taas, tämän maailman suuruudet, keisareista alkaen, olivat usein pelkkiä mitättömyyksiä tai ainakin alentuivat usein sellaisiksi. Suurta maailmassa oli inhimillinen elämä, joka oli annettu, että sen mahdollisuudet oikein käytettäisiin. Siinä asiassa yhteiskunnan pienimmät olivat samalla viivalla mahtavien kanssa.

Vladimir Nabokoviin viitatakseni, suuret kirjailijat eivät siedä hengen mataluutta, pošlostia, josta taas tunnistaa mitättömyydet, myös ne, jotka tekevät niin sanottuja bestsellereitä. Pošlostia inhoaa venäläisyys spontaanisti, väitti Nabokov, kun taas saksalaiset ja amerikkalaiset ovat sille alttiita. Niin, ja Neuvostoliitohan oli sitä tulvillaan.

Mitä tuo pošlost sitten oikein on? Hyvää sanakirjaa voi kaikin mokomin katsoa, mutta itse kääntäisin sen suomeksi helppohintaisuudeksi. Se on Nabokovilla lähinnä syvällisyytenä esiintyvää valheellisuutta, sanallista kitschiä.

Sellaisen ymmärrettiin joskus meilläkin olevan mahdollisimman kaukana suuren, saati johtavan kirjailijan tuotannosta. Ehkä niin on nykyäänkin ja ellei ole, kannattaa meidän katsoa tätä nykyistä maailmaamme vielä kerran tarkemmin. Mitä tämä oikein on?

Timo Vihavainen la 14.10. 12:16

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Faeebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Kiova kasvaa

Klo 12:38.

Suomen onnea valvomassa

la 18.11. 07:37

Hölmöillä on ongelma

pe 17.11. 05:57

Sota ja demokratia

to 16.11. 04:21

Orgaaninen solidaarisuus

ti 14.11. 09:19

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

ma 13.11. 09:00

Sydämetttömyyden merkitys

la 11.11. 08:35

Kun muusat vihastuvat

pe 10.11. 10:12

Cordova

to 09.11. 13:00

Malagaa

ti 07.11. 10:21

blogit

Vieraskynä

Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla

la 18.11.2017 07:42

Juha Ahvio

Gender-ideologia tuhoaa lapsemme

la 18.11.2017 16:34

Professorin Ajatuksia

Kertovatko liivijengin tuomiot siitä, ettei enää ole aikaa

su 19.11.2017 08:17

Jukka Hankamäki

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

to 16.11.2017 04:38

Petteri Hiienkoski

Oma maa viimeiseksi -politiikan kova hinta

su 19.11.2017 12:49

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Väestönvaihdos kouluissa rapauttaa oppimisympäristön ja -tulokset

pe 03.11.2017 19:29

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Mistä seksuaalinen häirintä johtuu?

pe 17.11.2017 08:41

Arto Luukkanen

Vaiteliaat ortodoksit Kiovassa vuonna 1957

la 18.11.2017 12:26

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Oldies but goldies, 39, Sananvapaudesta

to 16.11.2017 15:47

Olli Pusa

Sote-agentti havainnoi

la 18.11.2017 09:11

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Poliittinen poliisi

ma 30.10.2017 21:30

Reijo Tossavainen

Mätäpaise puhkesi - mädät petturit pursusivat hillotolpilleen

pe 17.11.2017 16:27

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Kiova kasvaa

su 19.11.2017 12:38

Matti Viren

Sata vai kaksi sataa vuotta

la 18.11.2017 03:21