Oikeutettu vihapuhe

Dies Irae! dies illa:

 Solvet saeclum in favilla:

 Teste David cum Sibylla!

Viha on tasapainoisen ja onnellisen ihmisen mielestä kovin ikävä tunne ja huonoahan siitä kai useimmiten seuraakin. Toisaalta sen kieltäminen olisi yhtä idioottimaista kuin iloitsemisen kieltäminen. Ne tulevat, jos ovat tullakseen. Sitä paitsi oikeutettu viha saattaa olla jopa pyhää, peräti jumalallista. Mutta tämä on jo sitten teologiaa, josta ei enempää

Toki kaikenlaista on tässä maailmassa kokeiltu. Ellen väärin muista, oli kaikenlainen virnuilu Calvinin Genevessä ankarasti kiellettyä ja meilläkin moniaalla taholla oli tapana pieksää lapsia ainakin pitkänäperjantaina, ihan varmuuden vuoksi. Pysyivätpähän suupielet ainakin jonkin aikaa osoittamassa siihen suuntaan kuin pitikin.

Mutta toki kaikella on aikansa ja paikkansa kuten jo Saarnaaja hyvin tiesi. Pääsiäisenä sopi sitten sitäkin pontevammin riemuita Kristuksen ylösnousemuksesta, kun ensin oli lohduttomasti surtu ja mielellään myös itketty.

Mutta onko nyt tänä nykyisenä maailmanaikana viha kielletty tykkänään? Vakain tuumin suollettu vihapuhe ainakin. Paheksua kai yhäkin voi tietyissä tilanteessa, mutta miten on laita vaikkapa vihan akuutin muodon, vihastumisen eli suuttumisen? Tiedämmehän Jeesuksenkin joskus siihen langenneen.

Eihän tuo pääsiäisviikon vanha tapa enää nykyään liikuta kuin marginaalisia piirejä, jos niitäkään. Mitäpä me Jeesuksen vanhasta tarinasta. Nythän me kaikki liikutumme sen sijaan koko ihmiskunnan nykytärkeistä asioista ja pyrimme siihen, että liikutuksen määrä ja intensiteetti ovat aina asianmukaisessa suhteessa hyväksynnän tai paheksunnan kohteeseen. Miten pääsemme siihen?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, riittää assosiaatio joukkomurhiin oikeuttamaan mitä synkimmän vihan niitä kohtaan jotka jollakin, ehkä hyvinkin ohuella perusteella niihin liittyvät, ainakin mikäli he eivät edusta vasemmistolaista traditiota. Sallittua se siis on, ainakin joissakin asioissa joillekin.

Sitä paitsi vanha stalinistinen matematiikka edellyttää, että ihmiskuntaan kohdistuvan rakkauden kääntöpuoli on viha niitä kohtaan, jotka eivät soisi tuon rakkauden hedelmän eli sosialistisen yhteiskunnan toteutuvan ja siis ovat vastuussa ihmiskunnan onnettomuuden jatkumisesta. Onko rakkautta ilman vihaa edes olemassa?

O.W. Kuusinen muotoili asian dialektisesti: pyhä viha -se on pyhä rakkaus. Ymmärtäisin tämän siten, että tietty määrä vihaa vastasi ja tarvittaessa kumosi hänen ajattelussaan saman määrän rakkautta ja oikein kohdistettuna siis jäännöksettömästi sitä lisäsi. Noiden tunteiden punnitsemisen keinoja en tunne, mutta periaatteessa kai näin täytyy olla.

Vihasta tuli todellinen kulttiasia Stalinin Neuvostoliitossa jo ennen sotaa. Olen asiaa jonkin verran käsitellyt teoksessani The Inner Adversary (ven. Vnutrennyi vrag). Leninin vihaa ylistettiin tuolloin aivan erityisesti ja Maksim Gorki otti vihan saarnaamisen suopeaan suojelukseensa. Sodan aikana ja sen jälkeen asia ymmärrettävästi vielä nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Olihan tuota tilausta, turha sanoakaan.

Kun oikein vihaisia ollaan, kuuluu tietenkin asiaan myös vihan purkaminen. Mikäli vihan kohde on oikea, tulee vihapuheesta objektiivisesti ymmärrettynä rakkauspuhetta ja sitä sitten sopii ja pitääkin harjoittaa mahdollisimman paljon ja intensiivisesti.

 Muistanemme, että Oseanian mainiossa valtakunnassa (vrt. Orwell, 1984) pidettiin erityisiä tilaisuuksia, joiden nimenä oli kymmenen minuutin viha. Tietenkin oli myös suurempia vihajuhlia aina ajoittain, kuten kirkkovuodessa on pyhiä.

Oseaniassahan vihan ja rakkauden keskinäinen liitto ymmärrettiin kirkkaasti ja oikein ja niinpä sillä ministeriöllä, jota muualla nimitettäisiin poliisiministeriöksi, oli nimenä Rakkauden ministeriö. Sitä pelättiin kovasti, sillä siellä ei sana koskaan eronnut teosta. Siellä kun kerran rakastettiin, niin sitten rakastettiin että tuntui.

Muuttuiko Oseaniassa vihapuhe jossakin vaiheessa vihateoiksi, kuten nykyään meillä pelätään? Muistelen Orwellin maininneen vain ihmisten raivoamisen ja hammasten kiristelyn. Sen jälkeen voitiin helpottuneina palata päivittäisiin rutiineihin.

Syöhän se jatkuva viha ihmistä, vaikka olisikin itse asiassa rakkautta. Parempi kai on olla ottamatta sitä taakakseen normaaliin arkipäivään. Tämä noin maallikon mielipiteenä sanottuna.

Mutta Oseanian sisällä, toisin kuin meillä tänään,  ei ollut sitä oikeata vihattavaa kohdetta, koska sen hallitus oli aina oikeassa ja niin piti vain raivota kaukaiselle Euraasialle, joka oli syypää kaikkeen ikävään, mutta oikeinajattelevan vihaajan tavoittamattomissa.

 Itse rohkenen arvella, että euraasialainen puolue oli kyllä ollut olemassa, mutta kielletty siksi, että sen puheet olivat niitä varsinaisia vihapuheita eli niillä oli väärä kohde, toisin kuin muuten saman näköisillä rakkauspuheilla, esimerkiksi hallituksen politiikka. Rakkauden ministeriö oli sitten, kuten sanotaan, likvidoinut tuon elementin, joka oli rohjennut ryhtyä kansan vihollisten agentiksi.

Me emme ainakaan vielä elä Oseaniassa ja siksi kaikkea vihapuhetta ei ole vielä kehdattu kokonaan kieltää, vaikka sen määrittely onkin jätetty mielivaltaiseksi. Paitsi että nykyäänkin fiktiivisen Euraasian vastaiset aggressiot itse asiassa ja objektiivisesti kuuluvat sallitun rakkauspuheen luokkaan, on olemassa myös erilaista, niin sanoakseni arkielämän vihapuhetta, jota voidaan näköjään yhä sallia.

Luin juuri selostuksen erään huomatun kirjailijamme esseestä, jonka nimi oli Puhu, viha! Tutustumatta itse tuotteeseen ymmärsin, että viha tässä tapauksessa oli henkilökohtaista ja kohdistui tekijän narsismia loukanneisiin arvostelijoihin. Sen kerrottiin myös vastaanottavalla puolella olleen virkistävää palautetta.

Kieltämättä koko tapaus sellaisenaan oli varsin hullunkurinen, mutta yleisemmällä tasolla asia on kiintoisa sen takia, että se osoitti vihapuheen olevan tässäkin maassa sallittua, ainakin silloin kun se ei liity merkittäviin yhteiskunnallisiin asioihin vaan ainoastaan henkilökohtaisiin kaunoihin.

Voi kuitenkin vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos kirjailija olisikin samanlaisella intensiteetillä hyökännyt vaikkapa suurmoskeijan puuhaajia, kolmannen aallon feministejä tai vaikkapa Nato-intoilijoita vastaan. Olisihan se epäilemättä ollut kovin typerää ja tyylitöntä, mutta mitä ratkaisevasti parempaa tässä nyt sitten oli?

No jaa. Kuvitelmat siitä, miten arvostelijat teloitettaisiin ja muuten pahoinpideltäisiin eri tavoin, on kaiketi mahdollista ilmaista kirjallisesti ansiokkaassa muodossa, mikä ehkä sitten tekee sen muiden merkitysten noteeraamisen tarpeettomaksi ja jopa sallimattomaksi.

Asiallisestihan noissa ehkä hienoissakin tyylinäytteissä näyttää olleen kysymys vain infantiilista kostosta ja kiukuttelusta. Joskus maailmassa ansaitsemattomiksi koettuihin tölväisyihin saatettiin vastata vaikkapa herjarunolla, jos kykyä riitti. Nyt sen sijaan tyydyttiin ns. vihapuheeseen, mutta lieneehän se nykyään jo kova juttu.

Aika laulaa laulujaan. On kiinnostavaa, millaisia asioita taiteilijoille ja etenkin vinksahtaneiksi ymmärretyille taiteilijoille saatetaan eri aikakausina sallia ja niille jopa aplodeerata. Tavallisia ihmisiä ei mitata samoilla mitoilla. Ehkei pidäkään?

Se, joka on lukenut Jouko Turkan kirjan Aiheita, muistanee, miten siinä hekumoitiin kuvittelemalla useiden julkisuuden henkilöiden teloituksia hyvin konkreettisin kielikuvin.

Itse olen aina kokenut vihakirjallisuuden luotaantyöntävänä ja myös säälittävänä. Paljastaahan se yleensä ennen muuta kirjoittajansa pikkusieluisen narsismin ja tuo mieleen vanhan sananparren koirasta ja kalikasta.

On joka tapauksessa kiinnostavaa, ettei uusi siveyspoliisimme vai mikä se nyt onkaan tämän polpon oikea nimitys, käy lainkaan vihapuheen kimppuun, mikäli vihan kohde ei ole väärä. Vai onko niin, että tietyillä forumeilla saa kirjoittaa mitä tahansa ja toisilla taas ei? Tällaista sääntöähän totalitaariset hallitukset ovat usein käytännössä noudattaneet.

Vai onko meilläkin jo todella omaksuttu tuo orwellilainen ajattelu, joka itse asiassa oli kopioitu vanhasta Neuvostoliitosta ja jonka mukaan oikean asian edistämiseksi ovat kaikki keinot sallittuja sensuuria myöten, mutta väärät mielipiteet sen sijaan eivät nauti minkäänlaista lain suojaa vaikka yrittäisivät tarjoilla asiaansa aivan korrektissa muodossa?

Neuvostoliitossa julkaistavaksi kelvottomat väärät asiat oli lueteltu sensuuriviraston eli Glavlitin ns. talmudissa eli sensorin käsikirjassa. Eihän sielläkään kaikkea sensuroitu, vain sopimattomat asiat.

Kun muuan amerikkalainen kehaisi eräälle neuvostokansalaiselle, että hänen maassaan oli jokaisella oikeus vaikkapa mennä kaupungin keskustorille kantamaan kylttiä jossa luki ”Eisenhower on idiootti”, vastasi neuvostokasvatti ikävystyneenä, ettei tuossa kyllä mitään merkillistä ollut. Kaikilla neuvostokansalaisilla oli täsmälleen sama oikeus…