Blogi: Timo Vihavainen, pe 01.12.2017 13:21

Imperialistin nuoruus

Imperialistin nuoruus

 

Winston S. Churchill, Nuoruuteni. Otava 1954, 380 s. (My Early Life, 1930). Kääntänyt Erkki Arni

 

Winston Spencer Churchill kuului Britannian korkeimpaan aateliin. Hän oli Marlborough’n herttuan sukulainen ja arvovaltaisen torypoliitikon poika, mikä ei välttämättä predestinoinut häntä mukavaan elämään.

Kunnianarvoisat sisäoppilaitokset, joita Englannissa yhä on, tuntuvat olleen yhtä epämiellyttäviä kuin useimpien asioiden kannalta hyödyttömiäkin kasvuympäristöjä. Ajanmukainen didaktiikka ei ankaruudestaan huolimatta onnistunut houkuttelemaan esiin erikoislahjakkaan pojan kykyjä, joten menestys jäi yleisesti ottaen varsin kurjaksi.

Vihaamiensa oppiaineiden sijaan Churchill löysi suuren ja palkitsevan kiinnostuksen kohteen klassisen historiankirjoituksen piiristä. Gibbonin ja Macaulayn tekstit olivat myös suurta kirjallisuutta ja nuori mies ahmi niitä intohimoisesti.

Niinpä Winstonia saattoi aikuisena sanoa sivistyneeksi mieheksi huolimatta siitä, ettei hän saanut koskaan yliopistokoulutusta. Itse asiassa koulusivistykseen jäi Harrowistakin ammottavia aukkoja, joita hän sittemmin yritti paikkailla armeijassa palvellessaan.

Sandhurstissa keskityttiin sotilasaineisiin ja Winstonistakin tuli kelpo ratsumies, aikana jolloin ratsuväki oli vielä aselajien aatelia, jonne aristokratian kelpasi liittyä.

Churchill oli muutaman vuoden Mannerheimia nuorempi ja myös hän tuli näkemään ajan, jolloin uudet aseet tekivät rakkaasta ratsuväestä vanhanaikaisen.

Itse asiassa tämä tapahtui jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja kirjoittajaa siunaa sitä, että sai itse asiassa ratsuväkihyökkäykseenkin aseekseen huippumodernin ukkomauserin eikä miekkaa, jota hän ei olisi olkapäävammansa takia kyennyt käyttämään.

Joka tapauksessa niissä siirtomaasodissa, joita kirjoittaja kuvaa, olivat keskenään taistelevat joukot pitkälti samalla viivalla: niin Intiassa kuin Afrikassa molemmilla puolilla oli samanlaisia aseita -missä suhteessa, ei sanota- ja taistelut saatettiin ratkaista kylmillä aseilla. Ampuminen joskus jopa kiellettiin kuten Kaarle XII:n aikoina konsanaan.

Elämästä Englannin siirtomaajoukoissa kirja antaa koko lailla samanlaisen kuvan kuin odottaa saattaakin. Britit olivat pienenä vähemmistönä ja uskollisten paikallisten joukkojen ohella oli aina myös niitä, joiden lojaalisuus oli kyseenalainen.

Itse nuorten upseerien päivät menivät usein hyvin mukavasti ja kiintoisasti pelatessa pooloa, joka oli valtavasti resursseja imevä ja sotilaalle sopivan ronski harrastus. Siinä nuori kornetti pärjäsi erinomaisesti.

Oman lukunsa ansaitsee kuvaus kapinallisten pashtujen rankaisemisesta. Nämä olivat närkästyneet tien rakentamisesta alueelleen ja sotaisten tapojensa mukaan alkaneet käyttää uusia takaaladattavia kivääreitään.

Imperiumin kunnia ja sen nauttima arvonanto edellyttivät ankaraa rankaisua, joka ei ollut mikään läpihuutojuttu. Lopulta kapinallisten asuma-alue oli saatu muutettua elinkelvottomaksi erämaaksi ja sen asukkaat -niin syylliset kuin syyttömät- tapettua tai karkotettua. Myös rankaisijat olivat saaneet pahasti selkäänsä.

Kaiken kaikkiaan sodan kuvaaminen reippaana pelinä, jossa tappioihin suhtaudutaan huumorilla ja ne usein kuitataan understatementillä, oli ilmeisesti sitä, mitä lukijat halusivat. Televisiokuva olisi ollut jotakin muuta, pahempaa.

Churchill alkoi jo varhain kirjoittaa kokemuksistaan raportteja, jotka menivät erinomaisesti kaupaksi. Asiasta innostuneena hän ottikin eron armeijasta, mutta seurasi sitä silti useisiin taisteluihin sotakirjeenvaihtajana, jollaista ylemmät upseerit usein huonosti sietivät ja joka oli kiinni joutuessaan myös vaarassa tulla teloitetuksi.

Churchill ei nimittäin malttanut pysyä sivussa sotatoimista, vaan osallistui niihin aktiivisesti, myös Etelä-Afrikassa, jossa hän taisteli buureja vastaan ja joutui vangiksi.

Vankeutta seurasi uhkarohkea pako ja runsas julkisuus, joka varmasti paljon auttoi poliittisen uran kehittymistä. Sitä Winston oli aloitellut jo aiemmin ja, kuten tunnettua, se vei hänet ministerinpaikalle jo ensimmäisessä maailmansodassa ja sittemmin suureksi kansalliseksi symboliksi.

Kirjailija ja seikkailija Churchill antoi torypuolueelle sopivan sankarihahmon aikana, jolloin liberaalit ja Labour hyökkäsivät noita joutilaiksi peltopyiden ampujiksi leimautuneita vanhan aatelin edustajia vastaan.

Ilmeisesti jopa sosialistisia aatteita kannattavat työväestön edustajat saattoivat valita ehdokkaakseen Churchillin tapaisen miehen, joka edusti henkilössään parhaiksi brittiläisiksi hyveiksi luettuja rohkeutta, reiluutta ja urheiluhenkeä. Imperiumin mahti saattoi toimia korvikkeena ankealle arjelle suurissa tehtaissa.

Kuvatessaan siirtomaasotien taisteluita Churchill palaa usein siihen, miten toisenlaista olikaan sitten mädäntyä länsirintaman juoksuhaudoissa, joissa tappamisesta oli tehty teollisuutta eikä vihollista enää kohdattu henkilökohtaisesti.

Sivumennen sanoen, ensimmäinen maailmansota oli tuolloin ja on Englannissa yhäkin nimeltään suuri sota, The Great War, mikä hyvin sopii brittiläiseen ympäristöön myös tänään. Meille se ei sen sijaan sovi ollenkaan ja on jälleen yksi merkki aikamme suuresta tylsistymisestä, että sitä on siitä huolimatta ruvettu meillä yhä useammin käyttämään.

Ensimmäinen maailmansota toki merkitsi Britannialle miljoona-armeijan kutsumista aseisiin ja myös suunnilleen miljoonan ihmisen tappioita kaatuneina. Toisessa maailmansodassa selvittiin puolta vähemmällä.

Joka tapauksessa suursodan uusi luonne oli vanhan koulun miesten näkökulmasta jotakin saatanallista ja sen myötä jäi jopa koko etummainen aselaji, ratsuväki vanhanaikaiseksi. Kun hevosmiehiä -chevalier- ei enää ollut, ei ollut sen mukaista käytöskoodiakaan -chivalry. Sotaan liittynyt romantiikka kävi mahdottomaksi, onttoahan se varmasti oli aina ollut.

Tosin yksi aselaji sinnitteli yhä romantiikan tuntumassa ja se oli lentoase. Siihen myös Churchill oli ihastunut ja kuvaili paljon ilmaseikkailujaan eräässä toisessa kirjassaan. Mutta se on jo toinen juttu.

Nuoren Churchillin seikkailut imperiumin huippuhetkillä tarjoavat ajankuvaa ja myös melko lailla kiinnostavia detaljeja alkaen oppilaitosten kuvauksista ja päätyen alkoholikulttuuriin.

Nuori Winston, joka aina kertoo olleensa kohtuuden ystävä, oppi viskisoodan viehätykset vasta aikamiehenä. Sotilaat, toisin kuin yliopistoväki, eivät nimittäin harrastaneet ryyppäämistä opiskeluaikanaan ja tällä oli vaikutuksensa myös myöhempään elämäntyyliin.

Timo Vihavainen pe 01.12. 13:21

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Venäjän synnit

la 16.12. 16:03

Sheriffit tulevat!

pe 15.12. 10:05

Joulukertomus, osa II

to 14.12. 08:38

Joulukertomus, osa I

ke 13.12. 12:59

Pietarin joulukuu

ti 12.12. 14:38

Kulttuurin perässä naapurissa

ma 11.12. 08:16

Mitä on sota Suomelle?

ke 06.12. 08:50

Mies suomalainen

ma 04.12. 13:46

Nyt vain toimeen!

su 03.12. 13:15

Kun hovista kartano tuli

la 02.12. 12:29

blogit

Vieraskynä

Muslimijohtajat muotoilevat Jerusalem-strategiaansa

la 16.12.2017 16:07

Juha Ahvio

USA:n presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi

pe 08.12.2017 13:21

Professorin Ajatuksia

Kuinka lopettaa vihervasemmistolainen mielipidediktatuuri?

la 16.12.2017 16:02

Jukka Hankamäki

Rotudenialismin lyhyet jäljet

to 14.12.2017 08:39

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Toimintakyvytön hallitus on uhka turvallisuudelle

su 17.12.2017 10:38

Henry Laasanen

Heikko ja naisellinen mies ei kelpaa

pe 15.12.2017 06:59

Arto Luukkanen

Niinistö - Iso Vilunki!

to 14.12.2017 17:25

Mika Niikko

Valtion rahoittamaa Jumalan pilkkaa

pe 24.11.2017 12:47

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Hämmästyttävän epäluotettava Yle

pe 15.12.2017 21:24

Olli Pusa

EU Suomen turvallisuusuhkana

pe 15.12.2017 21:30

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Helsingin Sanomien missio

su 17.12.2017 17:21

Reijo Tossavainen

Helsingin Sanomat otti oikeuden omiin käsiinsä ja vaaransi maan turvallisuuden

su 17.12.2017 10:14

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Venäjän synnit

la 16.12.2017 16:03

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49