Blogi: Timo Vihavainen, ke 06.12.2017 08:50

Mitä on sota Suomelle?

Suomalainen identiteetti ja sotien narratiivit

 

Valtion kansalaisuus on vahvimpia identiteettitekijöitä, mitä ihmisellä on. Sodat puolestaan muodostavat usein suuren osan siitä valtion ja kansakunnan tarinasta, johon ihminen identifioituu.

 Luultavasti sotien merkitys tässä suhteessa vaihtelee eri kansakunnilla, mutta suomalaisilla se tuntuu olleen keskeinen ainakin siitä lähtien, kun maa erosi Venäjästä.

Tokihan sodilla oli paljon merkitystä jo aiemmin. Suomen sota Runebergin kuvaamana ja menneisyyden sodat sekä itää vastaan, että eurooppalaisen ja pohjoisen vapauden puolesta Topeliuksen kuvaamina olivat suomalaisuuden keskeistä ainesta jo modernia kansakuntaa 1800-luvulla rakennettaessa.

Tärkeä kysymys kuuluu: kun sanotaan ”sota”, niin millaista tarinaa silloin tarkoitetaan? Onko kyseessä sankaritarina, mieletön tragedia, selviytymistarina, syyllisyyden taakka vai urotyön kunnia? Vastaus tietenkin vaihtelee ja sitä mukaa myös näkemys toisen osapuolen roolista asiassa. Komediaksi sota kuitenkaan tuskin koskaan vääntyy.

Sotia on kiinnostavaa tarkastella suhteessa entisiin vihollisiin, jotka ovat käyneet samoja sotia toisella puolella. Missä määrin nuo sodat todella ovat olleet ”samoja”? Missä määrin kertomukset niistä ovat ”keskustelleet” keskenään kansojen käsityksissä tai edes tutkimuksen tasolla? Millaisia ongelmia silloin syntyy?

Suomen itsenäisyysajan sotien historia vuosilta 1918-1945 on kuten kaikki historia, alituisessa muutoksen tilassa, kuten on sen kertojien ja kuulijoidenkin joukko.

Tärkeää on toisaalta se, kuka tarinaa kertoo ja toisaalta myös se, kuka sitä kuuntelee ja millaisten reunaehtojen varassa hän toimii. Molemmissa tapauksissa on tärkeää, millainen suhde ihmisillä tuohon kertomukseen on. Vaarin kertomukset rintamalta ulkopoliittisen tilanteen ollessa jännittynyt, saavat erilaisen kaikupohjan kuin tutkijan postmodernit keräelmät viholliskuvan rakentamisesta.

Ajallinen välimatka, henkilökohtainen suhde tarinan toimijoihin, koulutuksen määrä ja vastaavat ihmisten valmiuksiin liittyvät seikat vaikuttavat siihen, millaisille tarinoille on tilausta. Nämä asiat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa.

Samoin muuttuu koko ajan tutkimuksen luoma kuva tapahtuneesta sitä mukaa, kun yhä useampia asioiden puolia tutkitaan yhä monipuolisemman materiaalin pohjalta.

Poliittisen suursäätilan muutokset ja usein myös poliittis-ideologiset näkemykset ja poliittisen ilmapiirin muuttuminen antavat oman lisänsä sekä mahdollisuuksille tutkia tiettyjä asioita että tilauksen joidenkin asioiden korostumiselle. Politiikka saattaa myös suoraan vaikuttaa aineiston saatavuuteen ja julkaisumahdollisuuksiin.

Suomessa voimme todeta kansan olleen voimakkaasti kahtia jakautunut itsenäistymisvaiheessa, jolloin erimielisyydet kärjistyivät sisällissodaksi. Tuolla kahtiajakautuneisuudella oli voimkaas identiteettiä määräävä tekijä, joka säilyi sitten aina 1900-luvun lopulle saakka, ja vaikutti kaikkien itsenäisyysajan sotien tulkintoihin.

Tuo kahtiajakaantuneisuus, jolla oli punaisella puolella voimakas side myös Venäjän suuntaan, vaikutti kauan ja monella tasolla. Ulkopoliittinen tilanne oli sellainen, ettei asioita haluttu pitkään aikaan kaivaa esille muualla kuin aivan rajoitetussa piirissä. ”Vettä vihollisen myllyyn” tuskin halusi antaa edes moni punaiseen puoleen identifioitunut enää talvisodan jälkeen.

 Ulkopoliittinen varovaisuus ilmeisesti rajoitti tutkimusta ja sen käsittelyä julkisuudessa ainakin jossain määrin. Ilmeisesti näin tapahtui molemmin puolin rajaa. Tasapainoa ei haluttu horjuttaa.

Tilanne muuttui 1960-luvulla, kun hämmästyttävä ja aidosti suomalainen erikoisuus alkoi vaikuttaa koko voimallaan. Kulttuuri- ja nuorisopiireissä syntynyt kritiikitön neuvostokommunismin ihailu hävitti tietyltä ainekselta kaikki estot idän suuntaan ja nähtävästi koko identiteetti horjui etujoukkojen ytimissä.

Kunkin aikakauden radikaalit muodit: 1920-30-lukujen Suomessa se oli AKS:läisyys ja 1960-80-lukujen Suomessa neuvostokommunismin ihailu, vaikuttivat mielipideilmastoon etenkin akateemisen nuorison ja kulttuuriväen keskuudessa ja antoivat sotien tulkinnalle omat sopivuussääntönsä, joiden rikkominen ei ollut helppoa.

2000-luvulla näyttää suurta merkitystä olevan cultural studies approachin nimellä tunnetulla radikaalilla näkemyksellä, joka korostaa marginaaliryhmien ja ”matalan katseen” tärkeyttä, ja käyttää hyväkseen ns. kriittistä teoriaa, feminismiä ja muuta vastaavaa, kansan enemmistölle täysin vierasta näkökulmaa.

Tällaiset muodit vaikuttavat ennen muuta yliopistojen ja kulttuuriväen piirissä. Niiden ohella ja niistä riippumatta on olemassa ja kehittyy intellektuaalisten pretensioidensa suhteen vaatimattomampi, mutta sosiaalisesti paljon tärkeämpi alue, jolla ahkeroivat alan harrastajat kiinnittävät huomionsa sotien faktografiaan, taistelu taistelulta ja miltei hylsy hylsyltä.

Näiden ryhmien intressit kohtaavat vain ajoittain. Lisäksi on olemassa sotia tärkeänä identiteettitekijänä pitävä ja sotien narratiivin muutoksista vain vähän kiinnostuneiden joukko, joka ilmeisesti on kaikkein suurin.

Sille sodat ovat sinänsä yhdentekeviä ja joka tapauksessa jo menneisyyteen kuuluvia. Ne toimivat kuitenkin jonkinlaisena jännityskertomuksena, viihteenä ja ajoittain myös seremoniallisen kunnioituksen kohteena.

Voidaan spekuloida sillä, miksi näiden yleisöjen mielenkiinto asiaan on niinkin suuresti vaihdellut kuin on tapahtunut. Joka tapauksessa kyseessä näyttää olevan yliansallinen ilmiö.

 Ainakin Venäjällä sankarivainajiin kohdistetun uuden mielenkiinnon aalto voidaan todeta ja se liittyy selvästi maan ulkopolitiikan ja ulkopoliittisen aseman muutoksiin. Valtion aktiivinen historiapolitiikka on havaittavissa ja se vanha itä-länsi vastakohta, joka Venäjän historiassa on aina nähty, on taas voimistunut.

Suomen ja Venäjän sotien tarkastelun suuri tarina noudattelee myös Suomen puolella samaa kaavaa. Siinä on kuitenkin ilmeisen ainutlaatuinen sisäänrakennettu ristiriita.

Kun sota Venäjää vastaan oli vielä Runebergilla koko kansan asia siitä huolimatta, että feodaalisia piirteitä omaava sääty-yhteiskunta tuskin pyrki tasaamaan ns. onnen lahjoja, oli vuoden 1918 sota jo hyvin toisenlainen. Harva kehtasi sanoa sitä koko kansan vapaussodaksi.

Talvisota, ainutlaatuisessa puhtaudessaan puolustussotana oli taas jotakin aivan muuta ja ikään kuin näytti toteen ex post facto maailmansotien välisen ajan näkemyksen kansalaissodan luonteesta. Se oli tuon sodan toinen näytös, kuten Mannerheim asian ilmaisi.

Talvisodan tarina tuskin saattoi keskustella sodan toisen osapuolen tarinan kanssa sen enempää kuin totuus ja valhe yleensäkään keskustelevat. Kuitenkin myös sille syntyi oma kriitikoiden joukkonsa, joka sai vetoapua Paasikiveltä, jota myös naapurin revisionistit ryöstöviljellen hyödynsivät.

Niinpä saattoi ilmeiseen tarpeeseen tulla markkinoille sellainenkin kirja, jonka nimi oli Kansakunnan syyllisyys talvisotaan.

Jatkosota oli sitten talvisodan jatkoa ja sen toinen näytös, kuten jo sen nimi edellyttää. Koska sodan puolustuksellisuus ei enää ollut selviö, oli siihen haluttaessa helppo iskeä ja suorastaan kehitellä siitä pahanlaatuisen aggression ja imperialismin narratiivi, joka korotti pikkuvaltion samalle tasolle maailman mahtajien kanssa.

Tämä näkemys pysyi kuitenkin kauan vieraana lähes kaikissa Suomen yhteiskuntapiireissä. Myöskään naapurissa ei asioita haluttu kaivella. Suomen suunta sotien aikaan pysyi historian valkoisena aukkona.

Sodan merkitys identiteettitekijänä oli niin suuri, ettei ulkomaisten tutkijoiden näkemyksiä pitkään aikaan otettu tosissaan. Myös omalla puolella kahtiajakaantuneisuus pysyi varsin kohtuullisissa rajoissa.

Suomalaisten kannalta törkein asia oli se, jonka Yrjö Niiniluoto kiteytti kysymykseen ”Mitä on olla suomalainen”? Vastaus kuului, että se oli tavallista suuremmassa määrin kohtalo.

Se oli varsin traaginen kohtalo, mutta ei sen enempää kuin muillakaan Euroopan kansoilla. Itse asiassa se kai oli poikkeuksellista valmiutta haasteen vastaanottamiseen silloinkin, kun se inhimillisesti katsoen näytti ylivoimaisen suurelta.

Juuri se asenne mahdollisti menestyksen suomalaisuuden aatteelle, jonka Mauno Koivisto pyydettäessä kiteytti yhteen venäläiseen sanaan: vyžit, säilyä hengissä.

Tätä hienoa perintöä on joskus rienattu ja selitetty asioita tyhmyydellä, mutta hedelmistään puu tunnetaan. Itseään luultavasti fiksumpana pitäneet ovat pärjänneet huonommin menneisyyden haasteissa.

Mitä tulevaisuuden haasteisiin tulee, voitaisiin niihin vastaamisessa ottaa oppia menneisyydestä. Taistelu mielettömyyden ylivaltaa vastaan on aina mahdollista ja siinä voidaan jopa menestyä, kun uskoa ja uskallusta riittää.

Timo Vihavainen ke 06.12. 08:50

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Venäjän synnit

la 16.12. 16:03

Sheriffit tulevat!

pe 15.12. 10:05

Joulukertomus, osa II

to 14.12. 08:38

Joulukertomus, osa I

ke 13.12. 12:59

Pietarin joulukuu

ti 12.12. 14:38

Kulttuurin perässä naapurissa

ma 11.12. 08:16

Mitä on sota Suomelle?

ke 06.12. 08:50

Mies suomalainen

ma 04.12. 13:46

Nyt vain toimeen!

su 03.12. 13:15

Kun hovista kartano tuli

la 02.12. 12:29

blogit

Vieraskynä

Muslimijohtajat muotoilevat Jerusalem-strategiaansa

la 16.12.2017 16:07

Juha Ahvio

USA:n presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi

pe 08.12.2017 13:21

Professorin Ajatuksia

Kuinka lopettaa vihervasemmistolainen mielipidediktatuuri?

la 16.12.2017 16:02

Jukka Hankamäki

Rotudenialismin lyhyet jäljet

to 14.12.2017 08:39

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Toimintakyvytön hallitus on uhka turvallisuudelle

su 17.12.2017 10:38

Henry Laasanen

Heikko ja naisellinen mies ei kelpaa

pe 15.12.2017 06:59

Arto Luukkanen

Niinistö - Iso Vilunki!

to 14.12.2017 17:25

Mika Niikko

Valtion rahoittamaa Jumalan pilkkaa

pe 24.11.2017 12:47

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Hämmästyttävän epäluotettava Yle

pe 15.12.2017 21:24

Olli Pusa

EU Suomen turvallisuusuhkana

pe 15.12.2017 21:30

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Helsingin Sanomien missio

su 17.12.2017 17:21

Reijo Tossavainen

Helsingin Sanomat otti oikeuden omiin käsiinsä ja vaaransi maan turvallisuuden

su 17.12.2017 10:14

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Venäjän synnit

la 16.12.2017 16:03

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49