Suomen itsenäisyys täytti eilen pyöreät sata vuotta, mutta Suomi sinänsä on paljon vanhempi. Täältä puolestaan ei seuraa juhlapuhetta vaan arkinen toteamus, että juuri tuo itsenäisyytemme on nyt museossa kuin Matti Nykäsen mitalit. Voittaja voi käydä katselemassa niitä Urheilumuseon vitriinissä, mutta hän ei saa niitä sieltä takaisin, vaikka haluaisi.

Turvassa ovat kuin rahat pankeissa, joista ei myöskään saa nykyään rahojaan enää pois; niissä kun ylimielisesti kieltäydytään käsittelemästä käteistä rahaa, ja pankit haluavat perustaa oman rahan, joka olisi niiden omien pleksien ja maksujärjestelmien kontrollissa (aiheesta tässä).

Samanlaista on Suomen itsenäisyys. Kansallinen varallisuutemme on riistetty tai myyty velkojen katteiksi. Ensin tuhottiin yhteisvaluutalla meidän rahapoliittinen itsemääräämisoikeutemme, ja suomalaiset ajettiin tie breakiin. Näin tehtiin, koska Euroopan unionin poliittinen uskottavuus on yhtä kuin sen valuutan arvo, jota täytyi pönkittää.

Valtioiden velkaantumisesta pankeille voin sanoa kuin entinen brittipääministeri Kirkkomäki: Koskaan aiemmin näin monet eivät ole olleet velkaa näin harvoille.

Antakaa siis noille Linnan juhlien keltanokille anteeksi, sillä juuri he – nuo filosofiattomat oman etunsa saalistajat – eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä he tekevät. Heidät, jotka tietävät, vetäkää sopivan tilaisuuden tullen vastuuseen.

Hyvin ovat Suomi ja suomalaisten rahat kelvanneet maailmalle, mutta Nato-naimisiin ei ole ikäneito päässyt. Tuo voi olla hyväkin asia, sillä itsellistä naista pelätään kuin Pohjois-Koreaa. Voidaan Venäjälläkin sanoa läntisestä naapuristaan kuin isäntä asuinkumppaistaan, että älä koirasta välitä, varo vihaista emäntää. Ja lausahtihan Cheekkikin, että älä huorasta vaimoo tee, joten parempi on Suomen pihdata itseltään ohari-ollien riemurahat kuin olla maapallon suvakkilutka.

Eniten Suomella on merkitystä meille suomalaisille. Maailmalla maamme ei ole mitään muuta kuin lippubrändi, joka tunnetaan kahdesta asiasta: Tom of Finlandista ja autourheilijoista. Globalisoituneessa tuotannossa valmistusmaalla ei ole väliä: kaikki kiteytyy merkkiin. Siinä Suomen lippu on vertaisryhmässä Ferrarin ja Mercedes-Benzin rinnalla. Autourheilijat ja Tom ovat brändänneet Suomea enemmän kuin yksikään ulkomaankauppaministeri tai vienninedistämisen valtuuskunta.

No niin. Koska kaduilla on alkanut olla itsenäisyyspäivisin vaarallista vasemmistolaisten rähinöitsijoiden vuoksi, en turvallisuussyistä sano, missä vietän itsenäisyyspäivääni. Joka tapauksessa osallistun itsenäisyyspäivän viettoon siinä todellisessa Suomessa, joka ei tanssi omassa kuplassaan kristallikruunujen alla.

Onneksi median haastattelemat ”töölöläisvanhemmat” eivät ole sentään pystyneet estämään 612-juhlaa ja harrasta kynttiläkulkuetta edes lapsikortin varjolla. Lähi-itäkeskuksen kaunaiset anarkistithan siinä alittivat moraalin rajan yrittäessään tehdä lapsista ihmiskilven oman luokkasotansa ja terrorinsa etulinjaan.

Mitään juhlapuhetta täältä ei tänään tullut. Ei tullut, koska itsenäisyys alkaa olla yhtä imaginaarinen asia kuin aikakin. Vuoden 1917 tapahtumat kiitävät sadan valovuoden päässä avaruudessa, jossa ne ovat valoaaltoina tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta. Päinvastaiseen suuntaan on ehkä tulossa joku komeetta, joka kirahvien hamutessa suuhunsa puiden lehviä osuu jonain päivänä Euroopan keskuspankin pihaan.

Huvittava on tapa, jolla Suomen itsenäistymisen vuosi 1917 on tullut ajan myötä suhteellisesti lähemmäksi vanhetessani. Vielä 25 vuotta sitten oma elämäni muodosti vain neljänneksen Suomen itsenäisyyden ajasta. Nyt oma ikäni kattaa jo puolet Suomi-neidon iästä! Niinpä itsenäisyyden alkuvuodet ovat tulleet suhteellisesti lähemmäksi kuin ne olivat tähän maailmaan tullessani. – Ehkä noiden aikojen lähestyminen on ollut myös jossain mielessä todellista.