Tasavallan presidentin tämänvuotisessa uudenvuodenpuheessa kansalaisia kiinnostanee ensisijaisesti se, pitääkö puheen sama mies myös vuoden päästä. Itse kiinnostuin presidentinvaalikampanjoinnista postin mukana tulleen kansanvallan repaleen, eli äänioikeudesta kertovan ilmoituksen, myötä.

Mitään todellista vaalikampanjointia ei nähdä, sillä Sauli Niinistön kannatus näyttää vahvalta. Parlamentaaristen pääpuolueiden ehdokkaiksi on kertynyt pelkkiä rikkalapiopoliitikkoja valtiomiessarjaan kuuluvien haastajien kieltäydyttyä kaukaa viisaasti leikistä. Tai sitten heitä ei kyseisistä puolueista löydy.

Jos kansalaiset haluavat kuitenkin kaksiosaisen vaalin, he voivat taktikoida. Se tapahtuu seuraavasti. Mietitäänpä, miten tilanne muuttuisi, jos Niinistö ei olisikaan jostakin syystä käytettävissä. Kenellä ehdokkaista olisi todelliset mahdollisuudet nousta presidentiksi ja hoitaa virkaa menestyksekkäästi?

Mikäli politiikan nykylinjoista (EU-federalismi, maahanmuutto, rahaunionin pönkittäminen) eri mieltä olevat kansalaiset keskittäisivät äänensä tällaiselle henkilölle, tilanne muuttuisi täysin. Olen varma, että vain yhdellä ehdokkaalla on todelliset mahdollisuudet haastaa Niinistö, ja hän on kokemuksensa, akateemisen statuksensa ja kirjallisen tuotantonsa ansiosta muihin verrattuna täysin ylivoimainen, valtiomiessarjaa.

Henkilövaalin kyseessä ollessa yllätyksiä voi tulla. Niinistöä on helppo kehua pääsarkansa, eli ulkopolitiikan, hyvästä hoidosta. Tosin Venäjä-suhteiden kanssa ei ole kovin vaikeaa saavuttaa menestystä – riittää kunhan pysyy maltillisena eikä salli EU:n painostuksen johtaa Suomen kannalta kurjiin tuloksiin.

Mutta Niinistö on osoittanut täydellistä ymmärtämättömyyttä paheksuessaan työyhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden näennäistä ”työhaluttomuutta”, joka on johtunut suureksi osaksi vain siitä, että töitä ei ole, tai ne ovat epäoikeudenmukaisin keinoin päätyneet vierasperäisille. Pääsyy on ollut siinä, että kaikkea arvotuotantoa ei voida organisoida palkkatyöksi tai yrittäjätoiminnaksi.

Pitäisikö siis taide ja tiedekin lopettaa, kun suuri osa kyseisestä työstä tehdään käytännössä työyhteiskunnan ulkopuolella? Ideologinen olisi sellainen työyhteiskunta itse, eikä kyse ole mistään ”ideologisesta työttömyydestä”, kuten muutamat työpolitiikan uhreiksi joutuneet ovat antautuneet sanomaan omissa itsemäärittelyn vaikeuksissaan.

Tämä on hyvä muistaa myös puhuttaessa työttömyysturvan aktiivimallista: on posketonta populismia patistella ihmisiä töihin, joita ei ole. Rankaiseminen tekisi uhreista syyllisiä, sillä ei ole ihmisten omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät (aiheesta tässä).

Korjaamista olisi työväen presidentillä myös moralistisissa kannoissaan, joista kertoi vuoden 2013 puhe ”oleskeluyhteiskunnasta”. Ripitys toi mieleen ruoskan, ja avasin asiaa tässä ja tässä kirjoituksessani. Siitä, miksi ”arvojohtaminen” on asenteellista ja vaarallista, kirjoitin jo edellisten presidentinvaalien yhteydessä tässä.

Niinistö ei ole myöskään osoittanut aktiivista katumista sen johdosta, että hän oli ministerinä johtamassa Suomea euron jäseneksi. Siinä mielessä hän on monia taloustieteilijöitä jäljessä, sillä melkein kaikki alkavat oikealta vasemmalle, Korkmanista ja Kanniaisesta Haaparantaan ja Jänttiin, tunnustaa, että euroon liittyminen oli virhe. Itse olen ollut tätä mieltä alun perinkin. Paavo Väyrynen on ollut oikeassa lähes kaikessa EU-kritiikissään ja rahaunionia koskevassa arvostelussaan, jota tosin rasittaa hieman se, ettei hänkään ollut täysin viaton, kun Suomea liitettiin Euroopan unioniin.

Ainakaan Nato-kanta ei luo eroa pääehdokkaiden välille, sillä Niinistö on taktisesti päättänyt, ettei kansalaisia kuumottavalla asialla kannata kilpailla. ”Nato-optiossa” roikutaan yhteen ääneen kiinni, vaikka se ei takaa yhtään mitään, ja ”Suomen Nato-kannasta” on tullut pelkkä modus operandi: ulkopolitiikan vaihteleva väline. Uskotellaan, että asema jätti junan, vaikka juna jätti aseman.

Presidentin tilannetta helpottaa, että hän ei päättäisi asiasta suinkaan yksin. Mutta ei päättäisi kansakaan, sillä kansanäänestystä ei Natosta ole missään maassa järjestetty asian agitaatiolle alttiuden vuoksi. Suomen Nato-kanta ja hakemuksen päivämäärä jätetään näköjään hyökkääjän päätettäväksi. Tämä zen-buddhalainen puolustuspolitiikka on alistuvaa mutta omalla tavallaan ovelaa ja toimivaa.