Blogi: Timo Vihavainen, pe 16.02.2018 19:16

Yliopisto muutoksen kourissa

Yliopisto muutoksen kourissa

 

Aikoinaan oli tapana ajatella, että yliopisto on olemassa viisauden harjoittamista ja sen opiskelemista varten.

Suurten viisaiden ympärille kerääntyi kerran opetuslapsia, jotka halusivat omaksua samat tiedot ja ymmärryksen ja tietysti kehittää niitä edelleen. Siitäpä se yhteisö sitten kehittyi. Aluksi kaikki oli pientä, Jeesuksellakin oli vain kaksitoista, joista uskollisia yksitoista, mutta nyt on tilanne aivan toinen. Tosin monet ovat siitäkin opista omaksuneet vain tittelin.

Ajan myötä yhtenäinen viisaus eriytyi Kreikassa tieteiksi ja itse kunkin alan rakastajille kehittyivät omat metodinsa. Olennaista oli, että opiskelija oppi hallitsemaan ne ja ymmärtämään tieteellisen tiedon luonteen.

Yliopisto erosi hyvin pitkään koulusta nimenomaan siinä, ettei sen antama opetus keskittynyt valmiiksi pureskeltuun tietoon, vaan itse tehtyyn tutkimukseen siellä viisauden tai sanotaan nyt jo että tiedon alkulähteillä.

Toinen yliopistolle leimallinen piirre oli opiskelijan oikeus valita opiskelemansa aineet eli akateeminen vapaus. Ajan mittaan oli pakko rajoittaa tätä vapautta, mutta vielä viime vuosiin saakka oli mahdollista koota itse aineyhdistelmänsä tietyissä rajoissa. Oli paljon tieteitä, joista sopi valita.

Nationalismin hedelmöittävä vaikutus yliopistolaitokseen näkyi sekä kansallisten tieteiden nousuna, että vaatimuksena saada opiskella kansan omalla kielellä. Asiaan kuului, että opiskelijamäärä samaan aikaan kasvoi huimasti.

Ei liene ollut sattuma, että yliopistoja on taas alettu nimittää kouluiksi, mikä nimitys tosin on joissakin kielissä koko ajan säilynyt yliopistollisten laitosten nimissä. Joka tapauksessa paluu yhä koulumaisempaan opetukseen on ollut pitkän tähtäimen trendi. On selvää, ettei tämä voi olla vaikuttamatta yliopiston luonteeseen.

Syy tähän suuntaukseen on ilmeinen, korkeakoululaitos on jo kiinteä osa erittäin kallista yleistä korkeakoululaitosta, jossa ehkä jo suurin osa ikäluokasta saa opetusta.

 Ammattikorkeakoulut ovat ilmeisesti niitä, jotka nyt näyttävät suuntaa koko korkeakoululaitokselle. Nykyään tämälaitos on tärkeä osa myös valtion taloutta, vaikka paradoksaalisesti yliopistoja on samaan aikaan irrotettu varsinaisesta valtiontaloudesta.

Melkoista tyhjäkäyntiähän se opiskelu yliopistossa on monen kohdalla ollut. Etenkin puoli vuosisataa sitten, jolloin opintoneuvojia ei vielä ollut, uusi ylioppilas sai vain käteensä yliopiston ohjelman ja kuuli, että hänen sopi sitten valita sieltä sellaisia luentoja ja seminaareja kuin katsoi tarvitsevansa.

Monella jäi sormi suuhun ja niinpä seurasi vuosien harhailu yliopistolla, jossa kukaan ei kertonut miten vaikkapa tehdään gradu ellei asiaa saanut itse kysyttyä ja kukapa olisi kehdannut. Niinpä valmistumisajat venyivät aivan kohtuuttomasti ilman vastaavaa hyötyä kenellekään.

Helsingin yliopistossa on juuri nyt alkanut ennennäkemätön mullistus, jossa on otettu suuri hyppy tuntemattomaan. Se näyttää keskittyvän opetuksen tehostamiseen, mutta samallahan se panee uusiksi koko laitoksen rakenteen.

Yliopistolaitoksessa tällainen poukkoilu on ollut epäsuosittua, sillä ainakin parhaissa eliittiyliopistoissa (ajattelen nyt Oxfordia ja Cambridgeä) on totuttu rakentamaan perinteen päälle.

Tarkoitan sitä jakoa oppiaineisiin, joka satojen vuosien aikana on yliopistoissa kehittynyt. Toki se on meilläkin ollut muutoksen tilassa kauan ja paljon on tapahtunut myös sen puolen vuosisadan aikana, jolloin itse olen asiaa tavalla tai toisella ollut havainnoimassa.

Vielä 1960-luvulla meillä oli säilynyt filosofisen tiedekunnan käsite, vaikka käytännössä siinä toimivat vain sen kaksi osastoa, historiallis-kielitieteellinen ja matemaattis-luonnontieteellinen. Joka tapauksessa historiatietoisuutta ja traditioita myös tieteen alalla korostettiin kunnioittamalla vanhoja nimityksiä.

Oxford ja Cambridge ovat toki erilaisia yliopistoja omine perinteineen, jotka eivät ole samat kuin tämän meidän, vanhan Turun Akatemian traditioita kantavan laitoksemme. Niissä toiminta keskittyy collegeihin, jotka käytännössä ovat itsenäisiä ja jotka ainakin ulkopuolisen tarkkailijan silmin näyttävät harjoittavan rajattomasti toistensa kanssa päällekkäistä opetusta ja tutkimusta.

Tämähän on asia, jota meillä on pidetty aivan sallimattomana, mutta mikä sopii juppiterille ei näköjään sovi härälle. Nuo eliittiyliopistot ovat kuitenkin käytännössä osoittaneet, että sekin systeemi voi toimia ja sitä paitsi paremmin kuin meidän omamme. Inhimillisesti katsoen keskinäinen kilpailu onkin myös tieteen ja opetuksen alalla aivan luonnollinen asia.

Kun maamme nyt on suhteellisen köyhä, mitä älkäämme toki liioitelko, saattaa kyllä olla viisasta panostaa harvempiin itsenäisiin yksiköihin kuin upporikkaissa eliittiyliopistoissa. Yliopiston akateemisista tehtävistä tinkiminen sen sijaan olisi skandaali. Niihin ei kuulu pelkkä opetus.

Nyt on Helsingin yliopistossa tilanne se, että vanhojen oppiaineiden -siis tieteiden- tilalle ovat tulleet monitieteiset ohjelmat. Olihan niitä jo ennenkin, mutta nyt ei näytä enää muuta olevankaan.

Niiden kirjoa katsellessa silmään pistää se, ettei koko laitoksesta enää löydy monia perinteisiä tieteitä lainkaan. Suuri uudistus on saanut pahaenteisen nimen iso pyörä.

Kun katson Cambridgen kurssitarjontaa, voin havaita MA-tasolla kaksitoista kokonaisuutta, joiden nimeen kuuluu sana historia. Yksi niistä on yksinkertaisesti nimeltään historia. Samantapainen on tilanne myös Oxfordissa. Sieltä siis voi valmistua nimenomaan historian spesialistiksi erilaisilla profiileilla. On mahdollista erikoistua vaikkapa intellektuaaliseen historiaan tai uudempaan Britannian historiaan ja niin edelleen.

Vaikka oppituoleja ei enää ole, myös Helsingin yliopistossa on uusissa opetusohjelmissa sentään historiaa sekä kandidaatti- että maisteritasolla. Ilokseni huomaan senkin, ettei vanhoja ja usein tasokkaita opettajia ole yksinkertaisesti potkittu pois, vaan he opettavat suunnilleen samaa kuin ennenkin.

Sivumennen sanoen, professorin opetustaitoja on alettu jo siinä määrin korostaa, ettei etevällä tutkijalla välttämättä ole tähän asemaan pääsyä, ellei hän pysty myös osoittamaan hyvää opetustaitoa.

Onhan sekin tärkeä asia, mitäpä muuta, mutta useinhan voi sattua, etteivät opetus- ja tutkimustaidot kulje käsi kädessä. Itse työskentelin kauan sellaisessakin paikassa kuin Renvall-instituutti. Pahat kielet kertoivat, että Renvall, joka oli erinomainen ja innovatiivinen tutkija, oli kurja opettaja, jonka yliopistoura olisi nykyään ollut mahdoton.

Jotenkin sitä myös epäilee, että vaikkapa joku Stephen Hawking ei ehkä pärjäisi pedagogina. Opettajan tehtävä on vaativa ja edellyttää aivan tiettyä lahjakkuutta. Siinä on tärkeää voida asettua oppilaiden tasolle ja innostua yhtä alkeellisista asioista kuin hekin. Huippututkija ei siinä välttämättä onnistu.

On meillä näköjään vielä Helsingin yliopistossa myös historiaa tarjolla opiskelijoille. Kauhukuvana on mielessäni väikkynyt tilanne, että kaikesta akateemisesta oppisisällöstä tehtäisiin yhtenäistä puuroa, kuten Neuvostoliiton kouluissa 1920-luvulla.

Luultavasti todenperäisen anekdootin mukaan Stalin kuulusteli sitten joskus 1930-luvun alussa tyttärensä Svetlanan tietoja ja pyysi tätä kertomaan Katariina II:sta. ”Hän oli yhteiskunnan tuote”, vastasi mallioppilas.

Isä-Josif kauhistui ja ryhtyi henkilökohtaisesti johtamaan työryhmää, joka palautti kouluun erilliset oppiaineet ja sellaiset historian oppikurssit, joissa yhä oli eläviä ihmisiä, ansioineen ja puutteineen ja jopa suuria sankareita, jollaisiksi johtajat joskus nousivat…

No, historiaa meillä vielä näyttää siis olevan, pitäisi kai sanoa insallah. Sen sijaan ei ole vaikkapa sellaisia oppiaineita kuin vaikkapa Suomen historia tai Venäjän historia. Jälkimmäistä ei kyllä ole itsenäisyyden aikana ollutkaan, eipä sikäli. Kuitenkin luulen, että sellainen pitäisi olla.

Päättelen, että Helsingin yliopistosta voi yhä valmistua historian spesialistiksi, vaikka se voikin tapahtua vain suorittamalla tietty, ylhäältä annettu opinto-ohjelma. Vanhaa mahdollisuutta koota tutkintoon haluamiaan aineita ei näytä olevan olemassa, eihän ei ole monia aineitakaan.

Tämä on mielestäni arveluttava tie. Kuka tässä yliopistossa enää huolehtii esimerkiksi Suomen historian riittävästä ja monipuolisesta tutkimuksesta, ellei siellä ole Suomen historian oppituolia? Entä kuinka on Venäjän historian laita? Entä miten on mahdollista olla monitieteinen, jos itse nuo tieteet on sulautettu johonkin opinto-ohjelmaan? Kuka huolehtii itse kunkin tieteen tilasta, jos olemassa on vain ohjelmia?

Toinen asia, joka näitä katsellessa rupeaa vaivaamaan, on, että vanhan kaksikielisyyden ohella englanninkielisyys on yhä voimakkaammin tunkeutunut opiskeluun.

Asiallahan on toki hyvät puolensa ja laitoksemme oli aikoinaan eturivissä puuhaamassa vieraskielistä opetusta, johon saatiin erityinen rahoituskin. Nyt käenpoika näyttää kuitenkin jo syöneen elättäjänsä eväät. Esimerkiksi oppiaine Venäjän tutkimus on keskitetty yhteen ainoaan englanninkieliseen ohjelmaan, jota kaiketi pyritään markkinoimaan ulkomaalaisille.

Pari kysymystähän tässä herää. Missä ensiksi onkaan tämän meidän oman nuorisomme oikeus saada opetusta omalla äidinkielellään ja miten on mahdollista tulla Venäjä-spesialistiksi englannin kielellä?

Se vastaväite, että se on mahdollista myös Yhdysvalloissa ja Englannissa, ei riitä. Noissa maissa spesialistin on opiskeltava ja opittava myös kohdemaan kieltä. Ilman sitä ei toki akateemisen tason opiskelu esimerkiksi historiassa, siis tutkielman tekeminen, olekaan mahdollista.

 Historian on puolestaan aina ymmärretty olevan minkä tahansa maan ja kulttuurin tuntemisen ehdoton perusta, sine qua non. En ole huomannut mitään argumentteja sen hyväksi, ettei näin olisi myös Venäjän tutkimuksessa.

Mikäli meillä nyt keskitytään Venäjän tutkimiseen abstrakteista lähtökohdista ja globaalissa kontekstissa, kuten uusi ohjelma komeasti lupaa, on se varmaankin tavallaan kiitettävän kunnianhimoista, mutta siinä on myös ilmeisenä vaarana laiminlyödä oman osaamisen ydinalue, nimittäin se Venäjä-kokemus kotimaisessa kontekstissa, josta me parhaiten jotakin tiedämme tai siis joka meidän pitäisi tietää ja tuntea ja siitä jotakin myös oppia.

Mutta välittääkö kukaan enää siitä, mikä on Suomi, suomalainen kulttuuri ja Suomen historia? Onko nyt kerralla hurahdettu kansainvälisyyteen, globalismiin ja monitieteisyyteen niin perusteellisesti, että pidetään vallan kunnia-asiana irtautua omasta näkemyksestä, omasta traditiosta ja omasta kokemuksesta kansainväliselle yleisölle poseeratessa?

Helsingin yliopisto on oloissamme valtava laitos. Se, joka rupeaa sen kanssa leikkimään sotkemalla koko systeemin jonkinlaiseksi ennen maistamattomaksi uutispuuroksi, ottaa hyvin suuren vastuun.

Loikkaukset ovat taas muotia, mutta ei tämä ole historiassa ensimmäinen kerta. Muistanemme puhemies Maon surullisen kuuluisan suuren hypyn eteenpäin ja myös Stalinin jättimäisen kehitysloikan ensimmäisten viisivuotissuunnitelmien aikana.

Mao sai aikaan vertaansa vailla olevan katastrofin ja jopa Stalinin yrityksestä totesi alan auktoriteetti Alec Nove, että suuret loikkaukset kuuluvat voimisteluun eikä talouteen. Tuskallisia niiden yritykset toki saattavat olla ja todennäköisesti ovat.

Tällaisissa tapauksissa vastuun ottaminen on kyllä ollut sikäli helppoa, ettei kukaan ole sitä kantanut. Voitolla on monta isää, mutta tappio on orpo, kuten sanotaan. Tekevällehän sattuu.

Itse en oikein osaa odottaa tältä vimmaiselta uudistamiselta ainakaan yhtä suuria tuloksia kuin liikkeellä oleva hype lupailee. Olemmeko me muka esimerkiksi Venäjän tutkimuksen suurvalta? Olen kuullut tätäkin väitettävän. Millä perusteella?  Onko asiasta paljonkin kansainvälistä palautetta?

On mahdollista ja jopa todennäköistä, etten ole ymmärtänyt uudistusten merkitystä. Havaintojeni mukaan ei ole moni muukaan. Ehkäpä me kaikki alamme ymmärtää asiaa vasta sitten, kun pari sukupolvea opiskelijoita on mennyt putken läpi.

Tai mikäpä takaisi, että me -tai kuka nyt sattuukaan olemaan havaintoja tekemässä- silloinkaan mitään ymmärtäisimme?

Timo Vihavainen pe 16.02. 19:16

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Lukijaa palkitaan

ti 25.09. 21:34

Venäläisen elämän ensyklopedia

ma 24.09. 22:34

Imperialismin kanssa tanssiessa

pe 21.09. 22:40

Raakuuden koulussa

to 20.09. 22:31

Kulttuurin kukkatarhat

ma 17.09. 23:22

Turmion tieltä terveyteen!

pe 14.09. 23:19

Viimeistä vitsiä myöten

to 13.09. 23:00

Sanat ja vapaus

ke 12.09. 22:16

Kansan petos

ti 11.09. 22:05

Pietarin nostalgiaa

ma 10.09. 22:53

blogit

Vieraskynä

Seksuaalikasvatus ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö

ti 25.09.2018 22:03

Juha Ahvio

Trumpin nimittämä tuomari Brett Kavanaugh Soros-vehkeilyn kohteena

pe 21.09.2018 22:46

Professorin Ajatuksia

Kusi päässä, paskat seinillä

ti 25.09.2018 21:33

Jukka Hankamäki

Moniosaajat loihtivat kaikille miehille porttikiellon omilla raiskauksillaan

ke 19.09.2018 22:12

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Peruskouluissa opetetaan fundamentalistista islamia

la 22.09.2018 20:32

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Venäjän sisäpoliittinen värinä

ma 24.09.2018 22:36

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Globaalit punavihreät tutit

ti 25.09.2018 12:24

Olli Pusa

Syksyinen viikonloppu Airistolla

ti 25.09.2018 22:35

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Venäläisten maihinnousu Airistolla johtuu päättäjien sinisilmäisyydestä

su 23.09.2018 11:36

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Lukijaa palkitaan

ti 25.09.2018 21:34

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40