Blogi: Timo Vihavainen, ti 06.03.2018 17:16

Sotien merkitys muuttuu

Mitä sodat Suomelle merkitsevät?

 

Sota loppui jo, tekee mieli joskus sanoa niille, jotka ylen määrin innostuvat taisteluiden muistelemisesta. Kuitenkin ne ovat niin keskeinen osa kansallista tarinaa, että niiden tulkinnat ovat aina keskuudessamme. Jotenkin meidän on itsellemme selitettävä, mistä niissä oli kysymys ja nämä selitykset muuttuvat aikojen kuluessa.

Sodat tarkoittavat yleensä valtioiden välistä väkivaltaa, politiikkaa toisin keinoin, kuten on sanottu. Kansallisvaltioiden ollessa sodan osapuolina, sodista tulee kansakuntien välisiä, elleivät ne ole ainakin osittain myös kansakunnan sisäisiä ja silloin kukaties ideologisia, luokkaluonteisia, kuten sisällissodat yleensä ovat. Joskushan nekin ovat kansallisia.

Valtioiden ja kansakuntien kannalta sodat ovat keskeisiä peruskokemuksia. Niissä ovat kyseessä yksilöä suuremmat arvot. Tällöin myös sotien tarkastelussa tulevat valtioiden ja kansakuntien kohtalot keskeisiksi ja inhimillinen, henkilökohtainen taso jää toissijaiseksi.

 Onhan kansakunta yksilöä verrattomasti suurempi ja arvokkaampi suure, jos niin halutaan ja näinhän on haluttu modernissa Euroopassa, jos muuallakin. Ainakin näihin asti. Voi olla, että nyt monet haluaisivat asian olevan toisin.

Kun tarkastelemme oman maamme kokemien sotien historiaa ja kysymme, mitä sodat ovat sille merkinneet ja nyt merkitsevät, tulee ensimmäisenä vastaan valtion ja kansakunnan taso. Vielä 1900-luvun ensi puoliskolla ja jopa 1960-luvulle saakka ne olivat itseoikeutetusti pääroolissa sodan narratiivissa.

Toki konkreettisella eli primitiivisellä tasolla lähimpänä on aina jokaisen oma nahka eli yksilön kokemus ja kohtalo. Koska vielä 1900-luvun ensi puoliskolla kuitenkin joka tapauksessa oletettiin, että itse kunkin henkilökohtaisen olemassaolon korkeampana tehtävänä oli palvella kansakuntaa ja velvollisuutena oli totella valtiota, pidättäydyttiin nostamasta yksilön kärsimyksiä muiden asioiden yläpuolelle. Sehän olisi ollut häpeämätöntä.

Valtiot yleensä syntyvät sodasta ja kansakunnat ovat paljolta valtioiden tuotteita, vaikka asia usein halutaan ymmärtää toisin päin. Joka tapauksessa sellainen valtion käymä sota, johon kansakunta ei osallistu olennaisessa roolissa, on pakostikin jotakin epäilyttävää ja kyynistä politikointia, jossa ihmishenget ovat vain maksuvälineitä.

 Sellaisiksi voinemme luonnehtia erinäisiä imperiumien operaatioita kaukana emämaasta. Ranskan muukalaislegioonan kaatuneiden haudalla on aina teksti mort pour la France, jossa isänmaallinen paatos on siirretty imperialismin käytäntöön. Luulen, ettei se toimi erityisen hyvin.

Suomen kansalaissota vuonna 1918 oli valtion käymä sota vain ahtaan juridisessa mielessä, ei aidosti. Se ei suuntautunut suoraan toista valtiota vastaan eikä myöskään ollut aidosti kansakunnan käymä sota, sillä myös vastapuoli edusti enimmältään samaa kansakuntaa.

Luokkakantaisesta näkökulmasta koko kansakunnan käsite haluttiin joskus selittää merkityksettömäksi ja keinotekoiseksi. Näin teki Kullervo Manner sanoessaan 1920-luvulla, että koko juttu Suomen kansasta on harha. Todellisuudessahan muka oli olemassa vain keskenään taistelevia luokkia.

Aivan vastaavasti saatettiin luokkanäkökulmaa väittää keinotekoiseksi, kun asioita tarkasteltiin kansallisten silmälasien läpi. Nykyään Mannerin näkökulmalla taitaa olla monta ymmärtäjää. Aikoinaan jopa Lenin piti tiukasti kiinni siitä, että kansakuntia on turha kieltää, sillä ne ovat olemassa.

Osapuolten näkemykset olivat vuoden 1918 jälkeen niin sovittamattomassa ristiriidassa, että kansallispäiväksi piti määrätä suhteellisen neutraali vaihtoehto, kuudes joulukuuta vuoden 1917 sangen riitaisen eduskunta-äänestyksen muistoksi (100-88).

Talvisodasta ei koskaan tullut vuoden 1918 sodan jatkoa ja loppunäytöstä, vaikka näin aluksi kansalle julistivat sekä Mannerheim -riidanalaista menneisyyden tulkintaa tarjoten- että voitonvarma ja sillä elämöivä SKP. Sen sijaan siitä tulikin todellinen kansakunnan sota, siis vapaussota.

Uskomattoman yksituumainen taistelu oikeaksi tunnetun asian puolesta valapattoista hyökkäystä vastaan tekee talvisodasta todellisen kansakunnan ja valtion vapaussodan, vaikka ei suinkaan ole itsestään selvää, että siinä panoksena oli itsenäisyys, enempää kuin se oli itsestään selvää vuonna 1918.

Molemmissa tapauksissahan itsenäisyys ei de jure ollut edes uhattuna, mutta de facto kyllä. Suuri erottava tekijä näiden kahden sodan välillä oli, että kun edellisessä itsenäisyydestä, itsemääräämisestä ja jopa kansakunnan olemassaolosta uskoi sodassa olevan kysymys vain noin puolet kansasta, uskoi jälkimmäisessä näin lähes koko kansa. En nyt puhu siitä, oliko syytä uskoa vai ei.

Vapaussotamme seuraava näytös oli sitten jatkosota. Vaikka sen eroja talvisotaan nähden on haluttu korostaa ja etsiä, jäävät ne sittenkin aika pinnallisiksi. Valtaosa kansaa uskoi tälläkin kertaa taistelevansa vihollisen valapattoista hyökkäystä vastaan. Kansakunta taisteli ja pysyi koossa. Se oli talvisodan kanssa yhtä lailla kansakunnan sota ja siis vapaussota.

Kansakunnan jakaminen kahtia ei viholliselta koskaan onnistunut, vaikka se sitä kovasti yritti. Poikkeuksena voidaan pitää vuoden 1918 sotaa, mutta silloin ei kansakunnan kahtiajako ollut ulkoisen vihollisen aikaansaamaa, vaikka näinkin yritettiin aikanaan asiaa selittää. Silloin kahtiajaon syyt olivat kotoperäiset.

Jatkosodan jälkeen kansakuntaa yritettiin jakaa kahtia ex post facto, kun se sodan aikana oli epäonnistunut. Sotaan syyllisiksi leimatut ja heidän kannattajansa haluttiin selittää syypäiksi kansan kärsimyksiin. Kun suomalaiset itse päästettäisiin ja jopa pakotettaisiin selvittämään välejään, viriäisi luokkataistelu, joka tekisi työn Neuvostoliiton puolesta.

Erityisen kriittinen tekijä tässä pelissä olivat sosialidemokraatit, joiden toiminnan ”paljastaminen” ja vaikutusvallan likvidointi mahdollistaisi uudenlaisen näkökulman sotaan: se olikin ollut kansan kärsimysnäytelmä, jonka vastuuttomat ja rikolliset syylliset olivat siitä hyötyneet. Todellinen, oikeutettu taistelu olisi pitänyt käydä kansakunnan sisällä. Velvollisuutensa pettänyt näytelmän konna oli sosialidemokraattinen puolue ja sen johto.

Tämä vakaa ja nykynäkökulmasta kukaties jopa ymmärrettävä yritys epäonnistui täydellisesti. Sotaan osallistuneet eivät kokeneet olleensa imperialisteja, fasistien kätyreitä, saati sotarikollisia. He olivat tehneet velvollisuutensa, joka oli kaiken vaativa, mutta myös oikeutettu ja he olivat onnistuneet.

Kokemus oli ennen muuta tämä, niin paskareissusta kuin muuten voitiinkin puhua. Vaihtoehtoiset tulkinnat eivät menneet läpi.

Myöhemmät sukupolvet ovat sittemmin ja erityisesti parina viime vuosikymmenenä nostaneet esille ja etusijalle yksilön ja hänen oikeutensa, hänen kärsimyksensä ja menetyksensä. Velvollisuuksia, jotka ulotettaisiin koskemaan jopa hengen ja terveyden asettamista alttiiksi, ei tämä näkökulma useinkaan ole ottanut huomioon. Sellaisia asioita se ei edes tunne.

On kiinnostavaa huomata, että itsenäisyyspäivästä onkin tullut sotien muistopäivä. Sotien vaatimat uhrit tulkitaan sodissa annetuksi uhriksi. Se, ja itsenäisyyden säilyttäminen liittyvät erottamattomasti yhteen. Niiden erottamista toisistaan ei viime vuosikymmeninä olekaan vakavasti yritetty, vaikka sekään ei periaatteessa olisi mahdotonta.

Asiaan liittyy se, ettei vuoden 1918 sodan muisteleminen ole kuulunut itsenäisyyspäivään, vaikka asian voisi kuvitella olevan aivan toisin. Ehkäpä viime aikoina on tämäkin asia muuttunut?

Tämä kehitys on ymmärrettävää ja viittaukset vuoden 1918 sotaan lopetettiin lyhyeen jo talvisodan aikana. Silloin tavallaan tunnustettiin, että aikanaan oli sittenkin käyty sisällissotaa eikä kansakunnan yhteistä sotaa vapauden puolesta. Sellainenkin sota tuli, mutta vasta parin vuosikykmenen viiveellä.

Kun tarkastelee sotiemme historian tulkintojen muuttumista, voi huomata varsin selkeitä siirtymiä. Selkein muutos koskee vuoden 1918 sotaa, jota on ruvettu tarkastelemaan yhä yksinomaisemmin irrallaan koko vapaussota-aspektista. Ikään kuin sodalla ei olisi ollut mitään merkitystä Suomen ja Venäjän suhteelle.

Sekä kansalaissodan että myös muiden sotien kohdalla voi havaita myös sen, että kansallinen aspekti on painunut yhä enemmän taka-alalle. Sen paikalle ovat tulleet yksilön kokemukset ja kärsimykset ja hänen perusoikeuksiensa loukkaukset. Tämä koskee erityisesti uudempaa akateemista tutkimusta.

Tietty aikakauden muuttuminen näyttää kuitenkin tulevan esille siinä, että samaan aikaan on ns. ruohonjuuritasolla virinnyt entistä suurempi mielenkiinto taisteluiden historiaan ja kansallisiin rituaaleihin, vapaussotien juhlimiseen.

Tuntemattoman sotilaan tulkintojen historia saattaa kuvata parhaiten jatkosodan tulkintojen yleistäkin muuttumista. Ilmestyessään vuonna 1954 kirja oli pahennusta herättävä skandaali, jonka ”matala katse” tuntui julkealta ja vulgaarilta suuren isänmaallisen sankaritarinan yhteydessä.

Jo seuraavana vuonna filmattu samanniminen elokuva loi itse asiassa koruttomia ja aidosti kansallisiksi tulkittuja sankarihahmoja, jotka ovat lähtemättömästi juurtuneet kansalliseen mytologiaan.

Myöhempi, Rauni Mollbergin filmatisointi puolestaan oli selvästi yksilöiden uhraamisen mielettömyydelle omistautunut tragedia ilman romaanin tai Laineen filmin lopultakin onnellista ja kohottavaa loppua.

Viimein vuoden 2017 filmi on tavallaan palannut juurilleen. Sekin on kertomus yksilöistä sodan kourissa, mutta ainakin minä kuvittelen pystyväni lukemaan sitä samaan tapaan kuin kansan enemmistö ilmeisesti on kokenut klassisen Tuntemattoman: se oli kansakunnan selviytymistarina, vaikka sanaa kansakunta ei siinä koskaan mainitakaan ei taideta puhua edes Suomesta. Se oli sankaritarina ilman onttoa paisuttelua ja tyhjiä käsitteitä.

Timo Vihavainen ti 06.03. 17:16

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Imperialismin kanssa tanssiessa

pe 21.09. 22:40

Raakuuden koulussa

to 20.09. 22:31

Kulttuurin kukkatarhat

ma 17.09. 23:22

Turmion tieltä terveyteen!

pe 14.09. 23:19

Viimeistä vitsiä myöten

to 13.09. 23:00

Sanat ja vapaus

ke 12.09. 22:16

Kansan petos

ti 11.09. 22:05

Pietarin nostalgiaa

ma 10.09. 22:53

Tappajakansaa

pe 07.09. 20:46

Oppia ikä kaikki

ma 03.09. 11:21

blogit

Vieraskynä

Suojeleeko oikeus ns. kansanryhmää sananvapauden kustannuksella?

su 16.09.2018 21:32

Juha Ahvio

Trumpin nimittämä tuomari Brett Kavanaugh Soros-vehkeilyn kohteena

pe 21.09.2018 22:46

Professorin Ajatuksia

Italiassa hallitusvastuu kannattaa, mutta miksi?

la 22.09.2018 22:42

Jukka Hankamäki

Moniosaajat loihtivat kaikille miehille porttikiellon omilla raiskauksillaan

ke 19.09.2018 22:12

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Peruskouluissa opetetaan fundamentalistista islamia

la 22.09.2018 20:32

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Merkelin auringonpaiste jatkuu lehmänkaupoilla

pe 21.09.2018 22:43

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Neuvostoliittolainen Suomi

pe 21.09.2018 10:18

Olli Pusa

Ilmastonmuutos on suuren luokan huijaus?

ke 19.09.2018 17:30

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Punavihreän paremmiston moraaliposeeraus on moraalitonta poseerausta

la 22.09.2018 11:31

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Imperialismin kanssa tanssiessa

pe 21.09.2018 22:40

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40