Lehdissä on vikaa

Niin sanotut laatulehdet ovat meillä viime aikoina pöyhistelleet journalisminsa korkealla laadulla. Nehän näet ovat vastapaino valemedialle ja tarkastavat aina faktat. Faktabaarikin kuuluu perustetun.

Tämän asenteen uskottavuutta olisi parantanut, mikäli olisi osoitettu tehokasta katumista vaikkapa nyt sen surullisen kuuluisan hihamerkkijutun johdosta. Se oli niin uskomaton journalismin syväsukellus, että jäänee varmuudella ikuisiksi ajoiksi aikakirjoihin. On turha kuvitella, että sellaiset asiat unohtuisivat.

Joka tapauksessa laatulehtien pöyhkeän asenteen tarkoitus on helppo havaita. Siinähän pyritään luomaan diskurssia, jossa vastakkain ovat valemedia, ja laatulehdistö. Tertium non datur.

Edellisen agendana on tarkoitushakuinen valeuutisten tuottaminen ja asioiden vääntäminen palvelemaan epämääräisiä tai peräti vahingollisia, jopa rikollisia ja ihmisvihamielisiä tarkoitusperiä. Jälkimmäinen taas pyrkii kertomaan totuuden ja vain totuuden. Tulee muuten mieleen, että samaan kehotti Stalin kirjailijoita.

Toimittajan ylevä tehtävä laatulehdissä on siis olla totuuden asialla ja taistella valhetta vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä vain triviaaleista asioista on olemassa yksi totuus. Mitä kiinnostavampia ja ihmisten kannalta tärkeämpiä kysymykset ovat, sitä suuremmassa määrin ne ovat tahdon asioita, eivät tiedon.

Se tarkoittaa, ettei millään faktabaarilla ole kykyä ratkaista niitä asioita. Tahdon asiat ovat niitä, joita halutaan ja pidetään oikeana haluta. Se, etteivät kaikki ihmiset halua samaa, on ja tulee olemaan politiikan lähtökohtana niin kauan kuin politiikka on ihmisen vapaan toiminnan kenttä.

Eihän näissä asioissa mitään uutta ole. Uutta sen sijaan on, että luottamus mediaan on hiipunut. Tätä ei ole tapahtunut vain meillä, vaan ilmeisesti varsin laajasti koko maailmassa. Saksassa ilmiö on niin selvästi havaittavissa, että Der Spiegel-lehden toimittaja Isabell Hülsen kirjoitti aiheesta jutun. Itse Der Spiegeliäkin nimittäin oli arvosteltu ja jopa herjattu. Mistä on kysymys?

Olen itse vanha Spiegelin lukija ja olen yleensä arvostanut lehteä aika lailla. Aina se niin sanoakseni kotiolot voittaa. Viime vuosina on tosin tuntunut siltä, että lehdestä on tullut tylsempi, mutta sehän voi johtua omasta vanhenemisesta tai vastaavasta.

Ikävä kehitys on kuitenkin havaittu myös saksalaisten lukijoiden keskuudessa ja koskee monia lehtiä, mukaan lukien kunnianarvoisa FAZ, Frankfurter allgemeine Zeitung. Luottamus on hiipunut ja nimenomaan koulutetun väen taholta lehtien lukeminen on lopetettu tai peräti lähetelty haukkumakirjeitä.

Eihän ennen sellaista tapahtunut. Missä syy uuteen tilanteeseen?

Muuan älymystön kärkikaartilainen kiteyttää asian sanomalla, ettei halua itselleen jatkuvasti jankutettavan, mitä mieltä hänen asioista pitäisi olla.  Toiset peräti haukkuvat toimittajia naiiveiksi gutmenscheiksi, idiooteiksi ja pultsareiksi (Penner).

Ja asialla eivät ole yhteiskunnan laitapuolen asukkaat, vaan kunnialliset poroporvarit, jotka eivät edes välttämättä äänestä AfD:tä.

Kysymys ei ole uutisten paikkansapitävyydestä, vaan näkemyseroista, jotka koskevat esimerkiksi EU:ta (Kreikan avustaminen), siirtolaiskysymystä tai atomivoimasta irtautumista.

Laatumediaksi itsensä mieltävä lehdistö on näissä asioissa kummallisen yksimielinen eikä näe vaihtoehtoja, vaikka sellaisia tietenkin täytyy olla. Tarkoittaako se sitä, että se onkin valemediaa?

Näin eivät monet sitä kuitenkaan vielä haluaisi nimittää, vaan heille riittää se, että ”laatulehdistö” pannaan ironisesti lainausmerkkeihin.

Faktathan saattavat olla kohdallaan, mutta entä niiden tulkinta ja valikointi? Pyrkiikö koko saksalainen ”laatulehdistö” kasvattamaan (aikuisia) lukijoitaan ja luomaan heille kuvaa vaihtoehdottomasta maailmasta? Millä oikeudella?

Niin se taitaa olla. Torilla raivoavan väkijoukon viha mediaa kohtaan lienee yksinkertaisempaa ja ehkä myös helpompaa hallita, älymystö pitäisi kuitenkin aina tyydyttää argumenteilla.

Muuan haastateltu tutkija toteaa, että hänestä on sietämätöntä, kun asioita yritetään hänelle lehdissä kaupata ilman vaihtoehtoja: pakolaiset, EU, naiskiintiöt ja atomivoima esitetään vain yhden mahdollisen totuuden asioina. Millä oikeudella?

Mutta eikös tämä ole konsensusta hyvien asioiden puolesta? Mitäs vikaa siinä voisi olla?

Näin voisi naiivi toimittaja vastata kysymykseen ja jatkaa vanhaan tapaansa, tilaansa ymmärtämättä. Spiegelin haastattelema tutkija on kuitenkin löytänyt myös vaihtoehdon kotimaiselle journalismille: Neue Zürcher Zeitung -perinteinen laatulehti rajan takaa, ilman lainausmerkkejä.

NZZ alkaa muutamille lukijoille olla jo uusi ”länsi-TV” (viittaus DDR:n aikoihin), mutta on itse Saksassakin alkanut ilmestyä vaihtoehtolehtiä. Sellaiset epäilemättä saavat ”aplodeja väärältä suunnalta”, mutta mitäs kauheaa siinä olisi? Monen mielestä olennaisempaa kuin tarkkailla, kuka taputtaa, on vanhaan tapaan erottaa toisistaan faktat ja mielipiteet ja sitä saksalaiset ”laatulehdet” eivät enää tee.

”Laatulehdistön” uskottavuuskriisi on Saksassa tosiasia ja sama on tilanne meilläkin. Tilaajalukuja pyritään ilmeisesti paikkaamaan kosiskelemalla samanmielisten joukkoa eri tavoin sen sijaan, että yritettäisiin palata siihen vanhanaikaiseen journalismiin, jossa uutiset olivat neutraaleja ja lukijan annettiin itse muodostaa niistä mielipiteensä, sikäli kuin häntä ei kiinnostanut katsoa, miten lehden kommentaattori asiat näkee.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat on niin täynnä omaa agendaansa, että läkähtymisvaara näyttää jo uhkaavan. Sille ei suinkaan riitä, että lehdessä annetaan tilaa ideologisesti värittyneelle ainekselle, sopiihan sekin moniarvoisuutta kunnioitettaessa.

 Jotakin muuta on jo sen sijaan se, että avoimesti kerrotaan pyrittävän sellaiseen tuotteeseen, jossa esimerkiksi naisten ja miesten (entä muut?) nimiä mainitaan yhtä usein.

Jos lehden läpikäyvänä periaatteena on agitaatio ja propaganda, olkoonkin että ainakin periaatteessa hyvien asioiden puolesta (ainakin jonkun mielestä), voi epiteettiä ”laatulehti” käyttää vain lainausmerkeissä.

Näyttää siltä, että Saksassa asia joissakin piireissä jo ymmärretään tai ainakin tunnustetaan. Se ei kuitenkaan riitä. Sivistynyt ihminen tuskin tuntee tarvetta maksaa siitä, että saa joka aamu tulla pumpatuksi täyteen toimittajien märehtimää ideologista tulkintaa.

Jos lehdistö haluaa elää, sen on syytä palata aitoon moniarvoisuuteen.