Blogi: Timo Vihavainen, pe 20.04.2018 15:55

Vanhaa palautetaan

Imperiumin ikävä

 

Stanislav Govoruhin teki perestroikan aikana elokuvan Venäjä, jonka menetimme. Siinä hän asetti vastakkain Venäjän uljaan menneisyyden ja viheliäisen nykyisyyden.

Toisaalla olivat sivistyneet ylimystön edustajat ja toisaalla puliukot; toisaalla loistavat palatsit ja toisaalla ryysyköyhälistön asuttamat slummit.

Tuo ajatus Venäjän kulkemisesta äärimmäisyydestä toiseen tuli pikkuhiljaa osaksi ihmisten mielenmaisemaa. Hyvä esimerkki siitä on vaikkapa elokuva Metsästyksen kansalliset erikoispiirteet: toisaalla olivat juopottelevat rentut (mukaan luettuna vieraileva Ville Haapasalo) ja toisaalla upeissa metsästyspuvuissaan jalorotuisten hevosten ja koirien kanssa metsästävät ylimykset. Jälkimmäiset tosin vain unessa nähtyinä, mutta ilmeisesti Vanhan Venäjän todellisuuteen kuviteltuina.

Myös virallinen historiankuva korostaa tätä nykyä vallankumousta edeltäneen Venäjän mahtia ja dynaamisuutta. Sitä ei suinkaan nähdä lahona ja kehityksen kyydistä pudonneena muinaisjäänteenä, vaan syntyvaiheessa olevana supervaltana.

Kontrasti on merkittävä verrattuna kommunistiseen historiankirjoitukseen, joka ihasteli aikansa saavutuksia ja maalasi menneisyyden mahdollisimman mustin värein.

Myös jotkut läntiset historioitsijat, kuten Lionel Kochan suomeksikin käännetyssä kirjassaan (The Making of Modern Russia) korostivat, että vallankumousta edeltävä Venäjä oli ruutitynnyri, jossa raju modernisaatio oli repinyt yhteiskunnan kahtia ja jossa paineet vallankumoukseen kasvoivat koko ajan. Itse asiassa vallankumous oli Venäjän kohtalo.

Kochan muuten korostaa suuresti rautateiden merkitystä Venäjän modernisaatiolle. Ne olivat koko tuon prosessin kova ydin. Sergei Witte, jonka ajaman politiikan ansioksi kukoistava kehitys voitiin panna, suosi varakkaita ja houkutteli maahan valtavan määrän ulkomaista rahaa.

Tällä rahalla rakennettiin rautateitä, jotka olivat Venäjän modernisaation välttämätön ehto. Koska ne samalla olivat myös välttämättömiä tulevassa sodassa Saksaa vastaan, lainasi myös Ranska auliisti rahaa hyvään tarkoitukseen.

Rautateiden rakentamisessa keräsivät monet satumaisia omaisuuksia. Asiassa ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä Venäjällä oli jo ammoisista ajoista ollut tapana, että valtion suuria tilauksia täyttävät henkilöt täyttivät samalla myös omat taskunsa.

Tämä ei ollut vierasta missään maassa, mutta Venäjän jättiläismäisen laivaston ja armeijan tarpeet olivat omaa luokkaansa. Kun asiat sitten hoidettiin valtavilla urakoilla ja tilauksilla, tuli myös otkatin eli urakoitsijan omaan taskuun valuvan palautteen määrä sen mukaiseksi.

Loisto keskittyi pääkaupunkiin eli Pietariin. Toki myös Moskovaa nimitettiin yhä vanhaksi pääkaupungiksi, mutta vasta Pietari oli varta vasten kokonaan loistavaksi ja mahtavaksi rakennettu.

Moskovalaiset kauppiaat olivat toki vauraita, mutta ei siellä ollut sitä kultaa hehkuvien palatsien määrää, joka antoi leimansa Pietarille. Kirkkoja toki riitti, mutta se vain todisti paikkakunnan nurkkakuntaisesta provinsiaalisuudesta.

Kun keisarikunta romahti, vandalisoitiin sen mahtirakennukset ja korostettiin kaikkialla sitä totaalista katkosta, joka avautui entisen harvainvaltaisen ja taantumuksellisen ja uuden ja edistyksellisen maailman välillä.

Se, joka vielä muistaa Leningradin ja on käynyt vaikkapa ruhtinatar Dolgorukovan palatsissa (ent. Eurooppalainen yliopisto) ennen sen restaurointia, ymmärtää asian koko kaameuden. Govoruhinin visiot eivät olleet tuulesta temmattuja.

Koska nykyinen Venäjä, entisen imperiumin ydinalue, vai pitäisikö sanoa tynkä, nyt haluaa palauttaa tuon vanhan Venäjän aseman, se uhraa myös valtavia summia menneen loiston palauttamiseen.

Paroni Stieglitz oli yksi niistä pankkiireista, jotka rahoittivat rautateiden rakentamista. Valtavasta omaisuudestaan hän lahjoitti osan taideteollisuusmuseolle. Tämä tuotannonalahan edusti modernisaation uusia tuulia.

Museo, joka välillä kantoi Vera Muhinan nimeä, sijaitsee Liteini prospektin ja Fontankan välissä, Kesäpuiston kohdalla. Se ei taida olla tämän uuden restauraatiokauden kärkihankkeita, mutta vaikuttava se on silti. Sen suuri lasikattoinen halli edustaa kunnialla aikakauden rohkeita innovaatioita.

Sangen suurta panostusta vanhan loiston palauttamiseen voi ihailla Beloselski-Belozerskin ruhtinassuvun rakennuttamassa palatsissa Anitškovin sillan korvassa.

Upeassa talossa, jossa aikoinaan asui suuriruhtinas Sergei, keisarin setä, toimi neuvostoaikana jokin puolueen paikalliselin. Sodan aikana se myös kärsi pommituksista. En nähnyt sen sisustaa perestroikan kaudella, mutta voisin kuvitella tilanteen, jos haluaisin.

Palatsin seinillä ja katoissa on valtava määrä stukkokoristeita ja kipsipatsaita, jotka on nyt täysin entisöity. Se toimii nyt konserttissalina, jonka akustiikka pidetään verrattomana. Viime lauantaina siellä oli Pariisin emigranttimusiikkiin keskittyvä ohjelma, joka oli vetänyt salin täyteen, kuten tavallista.

Pietarissa on muistaakseni parisataa palatsia, joista olen käynyt muutamassa kymmenessä. Muutama toki kunnostettiin jo parina ensimmäisenä sodan jälkeisenä vuosikymmenenä, mutta kyllä ilmeistä on, että vasta Putinin kaudella Pietarin koko vanhan loiston palauttamiseen on sijoitettu huikeita summia.

Menetetyn (ja osin kai myös luovutetun) Venäjän palauttamiseen liittyvät myös museot, joita on Pietariin ilmestynyt koko ajan lisää. Esimerkiksi Nekrasovin ja Deržavinin museot ovat varsin uusia ja sama koskee vaikkapa näyttelijäperhe Samoilovin museota.

 Kaikki ne näyttävät luovat illuusiota Venäjän suuresta ajasta, jonka inha vallankumous sitten katkaisi. Suuri digitaalinen Rossija -moja istorija -museo palvelee samaa asiaa. Aikakausi, joka oli aikoinaan yritetty kokonaan unohtaa, on palannut ja palautettu voimalla ihmisten tietoisuuteen.

Varsin kiinnostava on monessa suhteessa Rautatiemuseo, joka sijaitsee Baltian asemalla, metrolinja ykkösen varrella. Hallit ovat siellä täynnä toinen toistaan mahtavampia vetureita ja vaunuja ja pihalla seisoo myös järeä rautatietykki (305 mm).

Näyttelyesineet ovat uudessa maalissa ja digitaalitekniikkaakin löytyy. Suomalaiselta kannalta on kiinnostava myös yksi Tampellan sotakorvausveturi.

Tuntuu kuitenkin siltä, että tähän komeuteen voisi vielä lisätä yhtä ja toista, onhan rautateiden teema niin olennainen Venäjän suurelle modernisaatioajalle, sekä vallankumousta edeltävälle, että sen jälkeiselle.

Mikäli museota vertaa Hyvinkään rautatiemuseoon, joka myös on erinomainen ja aivan liian vähän muistettu, on erona se, että Hyvinkäältä löytyy myös keisarillinen salonkivaunu. Venäjällä ei sellaista kaiketi ole säilytetty?

Puutteena voi pitää myös sitä, ettei matkustajavaunuihin pääse sisälle. Kukaties ne ovatkin vielä sisustamatta. Komeita ne toki ovat molemmissa paikoissa.

Olisin ollut kiinnostunut myös näkemään stolypinkan eli vankivaunun, mutta nähtävillä oli vain siirtolaisvaunu (vagon pereselentsev) ja ns. härkävaunuja.

No, yhtä kaikki, myös tämä museo teki kyllä vaikutuksen valtavilla, monen tuhannen hevosvoiman vetureillaan. Venäjän oloissa myös veturien oli kaiketi oltava valtavia kolosseja. Idealtaan museo kyllä on pikemmin tekninen kuin historiallinen, mutta löytyyhän Pietarista myös jälkimmäinen sitä tarvitsevalle.

Kaiken kaikkiaan Venäjällä ja erityisesti Pietarissa havaittava, sanoisinko, addiktio menneisyyteen on hyvin silmiinpistävä asia. Toki siinä on mukana kansallisen narsismin aineksia, mutta sellaisiahan me kaikki jonkin verran tarvitsemme. Onhan se parempi vaihtoehto meillä nyt niin suositulle presentismin ja idiotismin yhdistelmälle.

Minusta sympaattista ja tarpeellista on, niin Venäjällä kuin muuallakin, sen nostaminen esille, että historia on keskeinen nykyhetkeä hallitseva voima.

 Vielä hiljattain oli Venäjällä tapana korostaa neuvostokauden historian merkitystä tässä suhteessa. Vallankumousta edeltävän kauden nostaminen esille saattaisi kyllä tässä suhteessa olla, niin, edistysaskel.

Timo Vihavainen pe 20.04. 15:55

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Jälkidemokraattinen maailma

ma 21.05. 11:11

Tunnettu sotilas

la 19.05. 12:41

Ruokaturismia nyt!

pe 18.05. 15:05

Koiranleuka?

ke 16.05. 16:16

Yleisen ja erityisen suhde aikakautemme oloissa

ti 15.05. 18:05

Lehdestäni

ma 14.05. 10:18

Tasanjaon maailmasta

la 12.05. 23:08

Laki ja oikeus

to 10.05. 17:53

Suunnitelma A

ke 09.05. 23:43

Mikä meitä erottaa?

ti 08.05. 11:32

blogit

Vieraskynä

Länsimainen media vastuussa Hamasin nostamisesta Gazan mellakoiden voittajaksi

la 19.05.2018 12:53

Juha Ahvio

Paljastuiko salainen ultrakonservatiivinen Agenda Europe -verkosto?

pe 04.05.2018 15:50

Professorin Ajatuksia

Miten marjanpoiminnasta saisi kiinnostavaa?

ma 21.05.2018 11:10

Jukka Hankamäki

Suomi kuriin vuoteen 2030 mennessä

to 17.05.2018 13:15

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Uusi Facebook-ryhmä: kantisten syntyvyys nousuun!

pe 13.04.2018 14:00

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

"Syrjäytyneet miehet romuttavat syntyvyyden" -narratiivi

ke 18.04.2018 06:51

Arto Luukkanen

MTV 3 - Palkinto hyvästä journalismista?

la 19.05.2018 12:42

Mika Niikko

Yksi äiti, kaksi äitiä, kolme äitiä

ke 21.02.2018 20:30

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Suvaitsevaisto immuuni tiedevilppiepäilyille?

ke 16.05.2018 07:54

Heikki Porkka

Aku Louhimies Yleisradion maalitauluna

la 19.05.2018 17:26

Olli Pusa

Kommunistista oikeusteoriaa käytännössä

ti 08.05.2018 18:43

Alan Salehzadeh

Miksi Trump sanoi Yhdysvallat irti Iranin ydinsopimuksesta ja mitä siitä seuraa?

la 19.05.2018 12:49

Janne Suuronen

Tunteellinen pakkopaluu kotikonnuilleen

ti 15.05.2018 17:37

Reijo Tossavainen

Punavihreä kenttäoikeus Kärkkäistä vastaan jatkuu Hesarin johdolla

ti 22.05.2018 07:24

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Jälkidemokraattinen maailma

ma 21.05.2018 11:11

Matti Viren

Hyvinvointivaltio voi pahoin

ti 08.05.2018 11:28