Blogi: Timo Vihavainen, pe 04.05.2018 11:08

Mannerheimiä

Mannerheimiä

 

Mikko Uola, Marskin ryyppy. Marsalkkamme juomakulttuuria Chevalier-kaartista ylipäällikön ruokapöytään. SKS 2002, 165 s.

Matts Dumell, Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos&Förlaget 2017, 211 s.

 

Mannerheim-bibliografiakin on takavuosina ilmestynyt, mutta on jo toivottoman vanhentunut. Pelkästään viimeksi kuluneen vuoden aikana mannerheimianaa on taas karttunut ainakin kymmenkunnan teoksen verran. Helka-hakukone antaa sanalle Mannerheim 846 osumaa, joskaan kaikki eivät toki ole napakymppejä.

Joka tapauksessa sitä aina välillä kuvittelee, että aiheesta nyt on varmaankin sanottu kaikki ja vähän joka näkökulmasta. Mutta tämä aihepiiri taitaa kuulua niihin loppumattomiin. Mannerheimista ei ilmesty pelkästään erikoisteoksia tuon tai tämän asian kannalta, olipa kyseessä herkuttelu, metsästys, sodanjohtaminen tai vastaava. Myös uusia Mannerheim-elämäkertoja on aivan hiljattain ilmestynyt parikin.

Kauppa tietenkin käy ja mainosmiehet hehkuttavat näkökulmien uutuutta ja mullistavuutta. Itselläni lienee puolen sataa Mannerheim-kirjaa ja olen kyllä päässyt siihen käsitykseen, että tuo nykyinen kirjatulva ei ole paljon lisännyt siihen, mitä aiheesta jo tiedetään. Toisaalta kyse on tietysti siitä, kuka tietää ja kuka ei.

Mutta eipä minulla tähän asiaan ole huomauttamista. On hienoa, jos ihmiset lukevat kirjoja, joista voi jotakin oppia ja jokaisesta kirjastahan voi. Mannerheimin elämä on sen verran epätavallinen ja paradokseja täynnä, ettei liene edes mahdollista, että siitä voisi laajoilla kansankerroksilla olla asiallinen kokonaiskäsitys. Se edellyttää myös merkittäviä historiatietoja.

Matts Dumellin kirja on siitä erikoinen, että tekijä on turvautunut etupäässä vanhaan kirjallisuuteen, joka nyt on käytännössä unohdettu.

Ratkaisu on yllättävänkin hedelmällinen. Vanhoissa esityksissä näemme vain oman aikansa jälkiviisauden, emme omaamme. Sitä paitsi esille putkahtelee unohdettujakin detaljeja, muun muassa densikkä eli sotilaspalvelija Karpatšovista, joka usein unohdetaan.

Dumell esittää Mannerheimin Suomeen tulemisen suurena valintana, mikä tuntuu hieman liioitellulta. Hänen kaltaiselleen upseerille ei Venäjän armeijassa ollut Helmikuun vallankumouksen, saati sitten bolševikkivallankumouksen jälkeen käyttöä.

Eurooppa alkoi täyttyä venäläisistä emigranteista ja Suomi oli se paikka, jossa Mannerheimille oli suuri rooli tarjolla. Perheetöntä miestä, siis sellaista, jota ei olisi voitu panttivangeilla kiristää, bolševikitkaan eivät hevin olisi ottaneet palvelukseen, puhumatta että Mannerheim olisi sinne vapaaehtoisesti mennyt.

Onhan noissa ajoissa dramatiikkaa ja vähemmän on pohdittu sitä, olisiko Mannerheim voinutkin jatkaa bolševikkien vastaista taistelua ympärysvaltojen eikä Saksan puolella. Nämä ainakin olisivat olleet hänelle läheisempiä kuin saksalaiset, joita vastaan hän oli kolme vuotta sotinut.

Dumell myös mainitsee näkemyksen, ettei Mannerheim olisi koskaan lukenut romaania, vaikka hän kyllä harrasti tietokirjallisuutta. Tämä olisi kyllä tietyissä piireissä ollut vakava puute ja ehkäpä Aino Kallas viittaakin siihen merkitessään 20-luvulla päiväkirjaansa, ettei Mannerheim ollut erityisen älykäs, mutta että hänellä oli suuri vaikutusvalta ihmisiin.

Mutta Mannerheimilla oli oma maailmansa ja siinä hän pääsi loistamaan niin Suomessa kuin Venäjällä. Orpopojalta grand seigneurin rooli luultavasti vaati, paitsi luontaisia valmiuksia, myös tietoista paneutumista. Mutta hyvin hän pärjäsi ja hurmasi niin pohjanmaan talonpojat, kyräilevät jääkärit kuin venäläiset emigrantit. Ei mikään turha mies, vaikka toki turhamainen.

Mikko Uola kertoo kirjassaan Mannerheimin juomatavoista monipuolisesti ja noteeraa myös sen tapauksen, jossa tämä saapui Seurahuoneelle niin pahassa kunnossa, että sai janoonsa vain vichyvettä. Tuskin hän muuta pyysikään.

Joka tapauksessa Mannerheimillä oli ilmeisen harvinainen kyky pysyä tiukasti kohtuudessa. Kirjeessään hän joskus naureskeli, miten oli Japanin sodassa joutunut näyttelemään raittiusapostolin roolia, joka puki häntä varsin huonosti.

Joka tapauksessa vain yksi ruokaryyppy lounaalla ja kaksi päivällisillä pysyivät päämajassa normina, josta ei lipsuttu. Vaikka Mannerheim toi Suomeen tapojaan Venäjältä, oli tämä hänen oma omituisuutensa. Olin taannoin Mikkelin klubilla tunnetun venäläisen intelligentin kanssa, joka nauroi herttaisesti kuullessaan, että lounaalla otettiin vain se yksi ryyppy ja päivällisellä kaksi.

Kun vakuutin, että tämä oli jopa totta, hän vakavoitui ja muuttui mietteliään näköiseksi. Mannerheimin loistavin yksikkö Pietarissa oli ollut Chevalierkaarti, jossa hän oppi myös vaatimaan maljansa piripintaisena. Se kuitenkin tunnettiin myös huimasta juomakulttuurista: lähtöryypyn eli posašokin jälkeen kaartilaisilla oli vielä lukuisa määrä lisäryyppyjä…

Sivumennen sanoen, kenenkään ei ollut Marsikin hovissa pakko juoda, mutta raittiusmieliselle vähemmistölle ei myöskään annettu tilaisuutta terrorisoida niitä, jotka joivat. Edes Hitler ei tehnyt asiassa poikkeusta, mutta toki tuohon aikaan käyttäytymissääntöjen katsottiin sitovan jokaista, eikä pahastumisterroristeja olisi otettu todesta.

Mutta mitä marskin pöydässä Mikkelin klubilla oikein juotiin? Kirjoittaja ei ole muitta mutkitta uskonut muistelijoiden antamia reseptejä, jotka ovatkin ristiriitaisia.

Perusteellisen tutkimuksen ja todistelun tuloksena hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sodan aikana nautittu marskin ryyppy oli Rajamäen akvaviittia, johon sekoitettiin hiukan giniä ja vermuttia. Tarkkaan ottaen yhteen litraan akvaviittia sekoitettiin kaksi senttilitraa punaista vermuttia ja yksi senttilitra giniä.

Juoma oli siis värillistä eikä kirkasta, kuten nykyään myynnissä oleva Marskin ryyppy. Sekin perustuu aitoon reseptiin, mutta sekaannuksen on aiheuttanut pohjana oleva ”tikkuviina”, joka on tulkittu tavalliseksi puuspriiksi. Itse asiassa kyseessä oli akvaviitti, jota herjattiin samalla nimityksellä.

Asia saattaa olla tärkeä tai sitten ei. Hyviä mielestäni ovat molemmat ja lienevät myös terveellisiä, ainakin mikäli otetaan nykyaikaisia kahden sentin annoksia. Silloin ennen pikarin tilavuus oli kuusi senttiä.

Timo Vihavainen pe 04.05. 11:08

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Venäläisen elämän ensyklopedia

ma 24.09. 22:34

Imperialismin kanssa tanssiessa

pe 21.09. 22:40

Raakuuden koulussa

to 20.09. 22:31

Kulttuurin kukkatarhat

ma 17.09. 23:22

Turmion tieltä terveyteen!

pe 14.09. 23:19

Viimeistä vitsiä myöten

to 13.09. 23:00

Sanat ja vapaus

ke 12.09. 22:16

Kansan petos

ti 11.09. 22:05

Pietarin nostalgiaa

ma 10.09. 22:53

Tappajakansaa

pe 07.09. 20:46

blogit

Vieraskynä

Suojeleeko oikeus ns. kansanryhmää sananvapauden kustannuksella?

su 16.09.2018 21:32

Juha Ahvio

Trumpin nimittämä tuomari Brett Kavanaugh Soros-vehkeilyn kohteena

pe 21.09.2018 22:46

Professorin Ajatuksia

Humanitaarinen paradoksi Holmströmiläisen paradoksin valossa

ma 24.09.2018 22:32

Jukka Hankamäki

Moniosaajat loihtivat kaikille miehille porttikiellon omilla raiskauksillaan

ke 19.09.2018 22:12

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Peruskouluissa opetetaan fundamentalistista islamia

la 22.09.2018 20:32

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Venäjän sisäpoliittinen värinä

ma 24.09.2018 22:36

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Petteri Orpo ja Kai Mykkänen naisten ja tasa-arvon asialla?

ma 24.09.2018 20:15

Olli Pusa

Ilmastonmuutos on suuren luokan huijaus?

ke 19.09.2018 17:30

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Venäläisten maihinnousu Airistolla johtuu päättäjien sinisilmäisyydestä

su 23.09.2018 11:36

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Venäläisen elämän ensyklopedia

ma 24.09.2018 22:34

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40