Blogi: Timo Vihavainen, pe 04.05.2018 11:08

Mannerheimiä

Mannerheimiä

 

Mikko Uola, Marskin ryyppy. Marsalkkamme juomakulttuuria Chevalier-kaartista ylipäällikön ruokapöytään. SKS 2002, 165 s.

Matts Dumell, Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos&Förlaget 2017, 211 s.

 

Mannerheim-bibliografiakin on takavuosina ilmestynyt, mutta on jo toivottoman vanhentunut. Pelkästään viimeksi kuluneen vuoden aikana mannerheimianaa on taas karttunut ainakin kymmenkunnan teoksen verran. Helka-hakukone antaa sanalle Mannerheim 846 osumaa, joskaan kaikki eivät toki ole napakymppejä.

Joka tapauksessa sitä aina välillä kuvittelee, että aiheesta nyt on varmaankin sanottu kaikki ja vähän joka näkökulmasta. Mutta tämä aihepiiri taitaa kuulua niihin loppumattomiin. Mannerheimista ei ilmesty pelkästään erikoisteoksia tuon tai tämän asian kannalta, olipa kyseessä herkuttelu, metsästys, sodanjohtaminen tai vastaava. Myös uusia Mannerheim-elämäkertoja on aivan hiljattain ilmestynyt parikin.

Kauppa tietenkin käy ja mainosmiehet hehkuttavat näkökulmien uutuutta ja mullistavuutta. Itselläni lienee puolen sataa Mannerheim-kirjaa ja olen kyllä päässyt siihen käsitykseen, että tuo nykyinen kirjatulva ei ole paljon lisännyt siihen, mitä aiheesta jo tiedetään. Toisaalta kyse on tietysti siitä, kuka tietää ja kuka ei.

Mutta eipä minulla tähän asiaan ole huomauttamista. On hienoa, jos ihmiset lukevat kirjoja, joista voi jotakin oppia ja jokaisesta kirjastahan voi. Mannerheimin elämä on sen verran epätavallinen ja paradokseja täynnä, ettei liene edes mahdollista, että siitä voisi laajoilla kansankerroksilla olla asiallinen kokonaiskäsitys. Se edellyttää myös merkittäviä historiatietoja.

Matts Dumellin kirja on siitä erikoinen, että tekijä on turvautunut etupäässä vanhaan kirjallisuuteen, joka nyt on käytännössä unohdettu.

Ratkaisu on yllättävänkin hedelmällinen. Vanhoissa esityksissä näemme vain oman aikansa jälkiviisauden, emme omaamme. Sitä paitsi esille putkahtelee unohdettujakin detaljeja, muun muassa densikkä eli sotilaspalvelija Karpatšovista, joka usein unohdetaan.

Dumell esittää Mannerheimin Suomeen tulemisen suurena valintana, mikä tuntuu hieman liioitellulta. Hänen kaltaiselleen upseerille ei Venäjän armeijassa ollut Helmikuun vallankumouksen, saati sitten bolševikkivallankumouksen jälkeen käyttöä.

Eurooppa alkoi täyttyä venäläisistä emigranteista ja Suomi oli se paikka, jossa Mannerheimille oli suuri rooli tarjolla. Perheetöntä miestä, siis sellaista, jota ei olisi voitu panttivangeilla kiristää, bolševikitkaan eivät hevin olisi ottaneet palvelukseen, puhumatta että Mannerheim olisi sinne vapaaehtoisesti mennyt.

Onhan noissa ajoissa dramatiikkaa ja vähemmän on pohdittu sitä, olisiko Mannerheim voinutkin jatkaa bolševikkien vastaista taistelua ympärysvaltojen eikä Saksan puolella. Nämä ainakin olisivat olleet hänelle läheisempiä kuin saksalaiset, joita vastaan hän oli kolme vuotta sotinut.

Dumell myös mainitsee näkemyksen, ettei Mannerheim olisi koskaan lukenut romaania, vaikka hän kyllä harrasti tietokirjallisuutta. Tämä olisi kyllä tietyissä piireissä ollut vakava puute ja ehkäpä Aino Kallas viittaakin siihen merkitessään 20-luvulla päiväkirjaansa, ettei Mannerheim ollut erityisen älykäs, mutta että hänellä oli suuri vaikutusvalta ihmisiin.

Mutta Mannerheimilla oli oma maailmansa ja siinä hän pääsi loistamaan niin Suomessa kuin Venäjällä. Orpopojalta grand seigneurin rooli luultavasti vaati, paitsi luontaisia valmiuksia, myös tietoista paneutumista. Mutta hyvin hän pärjäsi ja hurmasi niin pohjanmaan talonpojat, kyräilevät jääkärit kuin venäläiset emigrantit. Ei mikään turha mies, vaikka toki turhamainen.

Mikko Uola kertoo kirjassaan Mannerheimin juomatavoista monipuolisesti ja noteeraa myös sen tapauksen, jossa tämä saapui Seurahuoneelle niin pahassa kunnossa, että sai janoonsa vain vichyvettä. Tuskin hän muuta pyysikään.

Joka tapauksessa Mannerheimillä oli ilmeisen harvinainen kyky pysyä tiukasti kohtuudessa. Kirjeessään hän joskus naureskeli, miten oli Japanin sodassa joutunut näyttelemään raittiusapostolin roolia, joka puki häntä varsin huonosti.

Joka tapauksessa vain yksi ruokaryyppy lounaalla ja kaksi päivällisillä pysyivät päämajassa normina, josta ei lipsuttu. Vaikka Mannerheim toi Suomeen tapojaan Venäjältä, oli tämä hänen oma omituisuutensa. Olin taannoin Mikkelin klubilla tunnetun venäläisen intelligentin kanssa, joka nauroi herttaisesti kuullessaan, että lounaalla otettiin vain se yksi ryyppy ja päivällisellä kaksi.

Kun vakuutin, että tämä oli jopa totta, hän vakavoitui ja muuttui mietteliään näköiseksi. Mannerheimin loistavin yksikkö Pietarissa oli ollut Chevalierkaarti, jossa hän oppi myös vaatimaan maljansa piripintaisena. Se kuitenkin tunnettiin myös huimasta juomakulttuurista: lähtöryypyn eli posašokin jälkeen kaartilaisilla oli vielä lukuisa määrä lisäryyppyjä…

Sivumennen sanoen, kenenkään ei ollut Marsikin hovissa pakko juoda, mutta raittiusmieliselle vähemmistölle ei myöskään annettu tilaisuutta terrorisoida niitä, jotka joivat. Edes Hitler ei tehnyt asiassa poikkeusta, mutta toki tuohon aikaan käyttäytymissääntöjen katsottiin sitovan jokaista, eikä pahastumisterroristeja olisi otettu todesta.

Mutta mitä marskin pöydässä Mikkelin klubilla oikein juotiin? Kirjoittaja ei ole muitta mutkitta uskonut muistelijoiden antamia reseptejä, jotka ovatkin ristiriitaisia.

Perusteellisen tutkimuksen ja todistelun tuloksena hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sodan aikana nautittu marskin ryyppy oli Rajamäen akvaviittia, johon sekoitettiin hiukan giniä ja vermuttia. Tarkkaan ottaen yhteen litraan akvaviittia sekoitettiin kaksi senttilitraa punaista vermuttia ja yksi senttilitra giniä.

Juoma oli siis värillistä eikä kirkasta, kuten nykyään myynnissä oleva Marskin ryyppy. Sekin perustuu aitoon reseptiin, mutta sekaannuksen on aiheuttanut pohjana oleva ”tikkuviina”, joka on tulkittu tavalliseksi puuspriiksi. Itse asiassa kyseessä oli akvaviitti, jota herjattiin samalla nimityksellä.

Asia saattaa olla tärkeä tai sitten ei. Hyviä mielestäni ovat molemmat ja lienevät myös terveellisiä, ainakin mikäli otetaan nykyaikaisia kahden sentin annoksia. Silloin ennen pikarin tilavuus oli kuusi senttiä.

Timo Vihavainen pe 04.05. 11:08

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Häpeänsä kullakin

ke 19.07. 21:26

Suurista erehdyksistä

to 23.02. 21:02

Modernin maailman syntysijoilta

ti 18.01. 23:48

Saaliseläiminä

ke 15.12. 23:51

Tolstoin aivoituksia

ma 22.11. 23:49

Ajan kuvaa

to 18.11. 22:48

Kansan parhaaksi

ti 02.11. 23:57

Luonteikas kansa

pe 08.10. 01:15

Kohti pinnan katkeamista

to 16.09. 23:47

Symbolit

su 05.09. 20:39

blogit

Vieraskynä

Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?

ke 20.12.2023 22:32

Juha Ahvio

Onko historialla merkitystä?

su 18.02.2024 17:41

Professorin Ajatuksia

Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?

to 13.05.2021 20:23

Marko Hamilo

Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja

ti 28.03.2023 20:22

Jukka Hankamäki

Sähköistävä klikinvastainen uutinen

su 07.01.2024 18:08

Petteri Hiienkoski

Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?

pe 15.03.2024 23:04

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Jolla on korvat, se kuulkoon

ke 23.08.2023 20:50

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa

su 15.01.2023 14:49

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!

la 25.02.2023 13:58

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä

la 24.02.2024 12:33

Heikki Porkka

Putinin puolueet eduskunnassa

ma 18.03.2024 12:06

Tapio Puolimatka

Lasten vai aikuisten oikeudet

ma 21.08.2023 19:21

Olli Pusa

YLEN häveliästä

pe 02.02.2024 14:01

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Pauli Vahtera

Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja

su 25.10.2020 22:57

Timo Vihavainen

Häpeänsä kullakin

ke 19.07.2023 21:26

Matti Viren

Odotellaan vuotta 2023

la 14.08.2021 23:44