Blogi: Timo Vihavainen, pe 04.05.2018 11:08

Mannerheimiä

Mannerheimiä

 

Mikko Uola, Marskin ryyppy. Marsalkkamme juomakulttuuria Chevalier-kaartista ylipäällikön ruokapöytään. SKS 2002, 165 s.

Matts Dumell, Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos&Förlaget 2017, 211 s.

 

Mannerheim-bibliografiakin on takavuosina ilmestynyt, mutta on jo toivottoman vanhentunut. Pelkästään viimeksi kuluneen vuoden aikana mannerheimianaa on taas karttunut ainakin kymmenkunnan teoksen verran. Helka-hakukone antaa sanalle Mannerheim 846 osumaa, joskaan kaikki eivät toki ole napakymppejä.

Joka tapauksessa sitä aina välillä kuvittelee, että aiheesta nyt on varmaankin sanottu kaikki ja vähän joka näkökulmasta. Mutta tämä aihepiiri taitaa kuulua niihin loppumattomiin. Mannerheimista ei ilmesty pelkästään erikoisteoksia tuon tai tämän asian kannalta, olipa kyseessä herkuttelu, metsästys, sodanjohtaminen tai vastaava. Myös uusia Mannerheim-elämäkertoja on aivan hiljattain ilmestynyt parikin.

Kauppa tietenkin käy ja mainosmiehet hehkuttavat näkökulmien uutuutta ja mullistavuutta. Itselläni lienee puolen sataa Mannerheim-kirjaa ja olen kyllä päässyt siihen käsitykseen, että tuo nykyinen kirjatulva ei ole paljon lisännyt siihen, mitä aiheesta jo tiedetään. Toisaalta kyse on tietysti siitä, kuka tietää ja kuka ei.

Mutta eipä minulla tähän asiaan ole huomauttamista. On hienoa, jos ihmiset lukevat kirjoja, joista voi jotakin oppia ja jokaisesta kirjastahan voi. Mannerheimin elämä on sen verran epätavallinen ja paradokseja täynnä, ettei liene edes mahdollista, että siitä voisi laajoilla kansankerroksilla olla asiallinen kokonaiskäsitys. Se edellyttää myös merkittäviä historiatietoja.

Matts Dumellin kirja on siitä erikoinen, että tekijä on turvautunut etupäässä vanhaan kirjallisuuteen, joka nyt on käytännössä unohdettu.

Ratkaisu on yllättävänkin hedelmällinen. Vanhoissa esityksissä näemme vain oman aikansa jälkiviisauden, emme omaamme. Sitä paitsi esille putkahtelee unohdettujakin detaljeja, muun muassa densikkä eli sotilaspalvelija Karpatšovista, joka usein unohdetaan.

Dumell esittää Mannerheimin Suomeen tulemisen suurena valintana, mikä tuntuu hieman liioitellulta. Hänen kaltaiselleen upseerille ei Venäjän armeijassa ollut Helmikuun vallankumouksen, saati sitten bolševikkivallankumouksen jälkeen käyttöä.

Eurooppa alkoi täyttyä venäläisistä emigranteista ja Suomi oli se paikka, jossa Mannerheimille oli suuri rooli tarjolla. Perheetöntä miestä, siis sellaista, jota ei olisi voitu panttivangeilla kiristää, bolševikitkaan eivät hevin olisi ottaneet palvelukseen, puhumatta että Mannerheim olisi sinne vapaaehtoisesti mennyt.

Onhan noissa ajoissa dramatiikkaa ja vähemmän on pohdittu sitä, olisiko Mannerheim voinutkin jatkaa bolševikkien vastaista taistelua ympärysvaltojen eikä Saksan puolella. Nämä ainakin olisivat olleet hänelle läheisempiä kuin saksalaiset, joita vastaan hän oli kolme vuotta sotinut.

Dumell myös mainitsee näkemyksen, ettei Mannerheim olisi koskaan lukenut romaania, vaikka hän kyllä harrasti tietokirjallisuutta. Tämä olisi kyllä tietyissä piireissä ollut vakava puute ja ehkäpä Aino Kallas viittaakin siihen merkitessään 20-luvulla päiväkirjaansa, ettei Mannerheim ollut erityisen älykäs, mutta että hänellä oli suuri vaikutusvalta ihmisiin.

Mutta Mannerheimilla oli oma maailmansa ja siinä hän pääsi loistamaan niin Suomessa kuin Venäjällä. Orpopojalta grand seigneurin rooli luultavasti vaati, paitsi luontaisia valmiuksia, myös tietoista paneutumista. Mutta hyvin hän pärjäsi ja hurmasi niin pohjanmaan talonpojat, kyräilevät jääkärit kuin venäläiset emigrantit. Ei mikään turha mies, vaikka toki turhamainen.

Mikko Uola kertoo kirjassaan Mannerheimin juomatavoista monipuolisesti ja noteeraa myös sen tapauksen, jossa tämä saapui Seurahuoneelle niin pahassa kunnossa, että sai janoonsa vain vichyvettä. Tuskin hän muuta pyysikään.

Joka tapauksessa Mannerheimillä oli ilmeisen harvinainen kyky pysyä tiukasti kohtuudessa. Kirjeessään hän joskus naureskeli, miten oli Japanin sodassa joutunut näyttelemään raittiusapostolin roolia, joka puki häntä varsin huonosti.

Joka tapauksessa vain yksi ruokaryyppy lounaalla ja kaksi päivällisillä pysyivät päämajassa normina, josta ei lipsuttu. Vaikka Mannerheim toi Suomeen tapojaan Venäjältä, oli tämä hänen oma omituisuutensa. Olin taannoin Mikkelin klubilla tunnetun venäläisen intelligentin kanssa, joka nauroi herttaisesti kuullessaan, että lounaalla otettiin vain se yksi ryyppy ja päivällisellä kaksi.

Kun vakuutin, että tämä oli jopa totta, hän vakavoitui ja muuttui mietteliään näköiseksi. Mannerheimin loistavin yksikkö Pietarissa oli ollut Chevalierkaarti, jossa hän oppi myös vaatimaan maljansa piripintaisena. Se kuitenkin tunnettiin myös huimasta juomakulttuurista: lähtöryypyn eli posašokin jälkeen kaartilaisilla oli vielä lukuisa määrä lisäryyppyjä…

Sivumennen sanoen, kenenkään ei ollut Marsikin hovissa pakko juoda, mutta raittiusmieliselle vähemmistölle ei myöskään annettu tilaisuutta terrorisoida niitä, jotka joivat. Edes Hitler ei tehnyt asiassa poikkeusta, mutta toki tuohon aikaan käyttäytymissääntöjen katsottiin sitovan jokaista, eikä pahastumisterroristeja olisi otettu todesta.

Mutta mitä marskin pöydässä Mikkelin klubilla oikein juotiin? Kirjoittaja ei ole muitta mutkitta uskonut muistelijoiden antamia reseptejä, jotka ovatkin ristiriitaisia.

Perusteellisen tutkimuksen ja todistelun tuloksena hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sodan aikana nautittu marskin ryyppy oli Rajamäen akvaviittia, johon sekoitettiin hiukan giniä ja vermuttia. Tarkkaan ottaen yhteen litraan akvaviittia sekoitettiin kaksi senttilitraa punaista vermuttia ja yksi senttilitra giniä.

Juoma oli siis värillistä eikä kirkasta, kuten nykyään myynnissä oleva Marskin ryyppy. Sekin perustuu aitoon reseptiin, mutta sekaannuksen on aiheuttanut pohjana oleva ”tikkuviina”, joka on tulkittu tavalliseksi puuspriiksi. Itse asiassa kyseessä oli akvaviitti, jota herjattiin samalla nimityksellä.

Asia saattaa olla tärkeä tai sitten ei. Hyviä mielestäni ovat molemmat ja lienevät myös terveellisiä, ainakin mikäli otetaan nykyaikaisia kahden sentin annoksia. Silloin ennen pikarin tilavuus oli kuusi senttiä.

Timo Vihavainen pe 04.05. 11:08

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Jälkidemokraattinen maailma

ma 21.05. 11:11

Tunnettu sotilas

la 19.05. 12:41

Ruokaturismia nyt!

pe 18.05. 15:05

Koiranleuka?

ke 16.05. 16:16

Yleisen ja erityisen suhde aikakautemme oloissa

ti 15.05. 18:05

Lehdestäni

ma 14.05. 10:18

Tasanjaon maailmasta

la 12.05. 23:08

Laki ja oikeus

to 10.05. 17:53

Suunnitelma A

ke 09.05. 23:43

Mikä meitä erottaa?

ti 08.05. 11:32

blogit

Vieraskynä

Länsimainen media vastuussa Hamasin nostamisesta Gazan mellakoiden voittajaksi

la 19.05.2018 12:53

Juha Ahvio

Paljastuiko salainen ultrakonservatiivinen Agenda Europe -verkosto?

pe 04.05.2018 15:50

Professorin Ajatuksia

Miten marjanpoiminnasta saisi kiinnostavaa?

ma 21.05.2018 11:10

Jukka Hankamäki

Suomi kuriin vuoteen 2030 mennessä

to 17.05.2018 13:15

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Uusi Facebook-ryhmä: kantisten syntyvyys nousuun!

pe 13.04.2018 14:00

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

"Syrjäytyneet miehet romuttavat syntyvyyden" -narratiivi

ke 18.04.2018 06:51

Arto Luukkanen

MTV 3 - Palkinto hyvästä journalismista?

la 19.05.2018 12:42

Mika Niikko

Yksi äiti, kaksi äitiä, kolme äitiä

ke 21.02.2018 20:30

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Suvaitsevaisto immuuni tiedevilppiepäilyille?

ke 16.05.2018 07:54

Heikki Porkka

Aku Louhimies Yleisradion maalitauluna

la 19.05.2018 17:26

Olli Pusa

Kommunistista oikeusteoriaa käytännössä

ti 08.05.2018 18:43

Alan Salehzadeh

Miksi Trump sanoi Yhdysvallat irti Iranin ydinsopimuksesta ja mitä siitä seuraa?

la 19.05.2018 12:49

Janne Suuronen

Tunteellinen pakkopaluu kotikonnuilleen

ti 15.05.2018 17:37

Reijo Tossavainen

Punavihreä kenttäoikeus Kärkkäistä vastaan jatkuu Hesarin johdolla

ti 22.05.2018 07:24

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Jälkidemokraattinen maailma

ma 21.05.2018 11:11

Matti Viren

Hyvinvointivaltio voi pahoin

ti 08.05.2018 11:28