Herraantumisen lyhyt historia

Sana herra on meillä tietenkin ruotsalaista lainaa ja ilmeisesi yleisgermaaninen. Saksassa se on yhä käypäinen titteli, mutta suomessa sen käyttäminen tuntuu nykyään aina sisältävän jonkinlaista pilkantekoa.

Näinhän ei aina ole ollut. Kalle Kajanderin romaanissa Kuinka talonpojasta tuli herra, päähenkilö riemuitsee saadessaan kortin, jossa hänen tittelinsä on herra. Tässähän oli runsasta komiikkaa, kun talonpoika väen vängällä rupesi vääntämään itsestään herraa, vaikka pystyi hankkimaan vain joitakin tuon toisen  ja hänelle vieraan elämäntavan ulkoisia tunnusmerkkejä.

Kajanderin kirja on niinkin myöhäiseltä ajalta kuin vuodelta 1915. Suurlakon aikaan sijoittuu Väinö Linnan tosin vasta 1959 ilmestyneen Pohjantähti-trilogian ensimmäinen osa, jossa talonpojat ihmettelevät, miten herrat voivat mennä lakkoon. Eiväthän ne muutenkaan töitä tee, ja sitähän se herrana oleminen tarkoittaa.

Linnan kirjan todistusvoima on sinänsä heikko, mutta aivan saman sanoman löydämme aikalaistodistaja Arvid Järnefeltiltä ja monilta muilta, esimerkiksi Kajanderilta. Herrana oleminen tarkoitti sitä, ettei töitä tehdä.

Itse asiassa herrat kaikesta päätellen olivat useinkin samaa mieltä. Virkamiesten tehtävänä oli hallita virkavallalla eikä tehdä töitä. Se jälkimmäinen jäi rahvaalle.

Työtä tekevien ja tekemättömien välinen kuilu oli olennaisesti se herroja ja rahvasta erottava kuilu, kuten myös Tolstoin ja Gorkin romaaneista ilmenee. Työllä tarkoitettiin ruumiillista työtä ja sen tekeminen oli herralle jopa aivan sopimatonta. Tosin poikkeusihmiset sitä esimerkiksi Tolstoin romaaneissa harrastivat, samoin kuin Tolstoi itsekin.

Tie herramaisuuteen saattoi kulkea joko koulutuksen tai rikastumisen kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa ensimmäisen polven herrat olivat aina pahasti puolitekoisia ja heitä pilkattiin puolella jos toisellakin.

Koulutus sen sijaan toi mukanaan myös uutta elämäntapaa, sitä, jota nykyään kutsutaan nimellä lifestyle ja tavallista oli pyrkiä hankkimaan myös itseä herraskaisempi puoliso, usein se oli ruotsinkielinen.

Naisen biologiseen rooliin kuuluu näyttöarvon hankkiminen ja oman itsen tuotteistaminen. Tätä on hoettu vielä nykyäänkin, mutta sata vuotta sitten asia oli vielä paljon nykyistä tärkeämpi.

Koska nainen joutui itseään myymään, oli hänen hyviä kauppoja tehdäkseen myös syytä opetella sieviä ja sivistyneitä tapoja ja tämä lieneekin ollut hyvin tärkeä tie herraskaisuuteen suurella osalla Suomen kansaa: naisen, vaimon ja äidin kautta.

Mitä tulee tuohon ruumiilliseen työhön, joka oli rahvaan vaan ei herrojen osana, sitä riitti runsaasti vielä tuonne 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka.

Tietenkin elinkeinorakenteen muutos on se todella suuri muutos. Kun vuonna 1920 maatlouden piirissä työskenteli vielä noin 70 prosenttia väestöstä, oli tuo määrä pari sukupollea myöhemmin vain noin neljä prosenttia.

Erilaisisa palveluammateissa sen sijaan vuoden 2000 paikkeilla oli suunnilleen tuo 70 prosenttia.

Oliko siis maailma kääntynyt päälaelleen ja herroja oli nyt saman verran kuin ennen rahvasta ja päinvastoin?

Ei tietenkään. Eivät uuden ajan talonpojat mitään rahvasta enää olleet eivätkä palvelusalojen työntekijät liioin herroja. Elinkeinorakenteen muutos, modernisaatio oli globaali ilmiö, johon liittyi monia asioita, muun muassa työn luonteen muuttuminen.

Se taas perustui koneellistamiseen ja automaatioon, joita ei kyetty edeltä käsin ennustamaan. Työn tuottavuuden valtava kasvu mahdollisti koko kansalle elintason, joka oli lähinnä satumainen verrattuna vielä maailmansotien väliseen aikaan. Se taas tarkoitti muutosta joka alalla, ruoasta ja asumisesta työhön ja huvituksiin.

Kansan valtaenemmistön työskennellessä maatalouden piirissä, siellä tehtiin vielä kaikki työ käsin, toki hevosen kanssa, mikäli mahdollista. Niittokoneet ja puimakoneet tehostivat ruumiillista työtä maailmansotien välisenä aikana ja aiemminkin, mutta eivät sitä lopettaneet.

Kynnöstä ja kylvöstä lypsyyn ja pyykkäykseen tarvittiin aina käsipareja, vahvempia tai heikompia. Tehtaisiin siirtyvät joutuivat hekin ruumiilliseen työhön.

Hyvin usein ihminen oli yksinkertaisesti voimakoneen tai siis juhdan roolissa. Joskus kiviä ja kantoja raivatessa saatettiin pitää pieni juhlahetki ottamalla avuksi räjähteitä, mutta kyllä raaka työ tehtiin käsin, olipa kyseessä sitten kallion poraaminen, ojan kaivaminen, puun kaataminen tai vaikkapa betonin sekoittaminen.

Kun nykypäivänä halvat sähkömoottorit on asennettu tekemään helpointakin työtä ja dieselit antavat tarvittaessa voimaa niin paljon kuin kehtaa käyttää, on itse asiassa vaikea edes kuvitella, miten avuton ihminen oli vastahakoisen luonnon edessä kun käytössä oli vain käsipari ja muutama alkeellinen astalo. Tilanne ei valtavasti poikennut edes Julius Caesarin aikaisesta. Miehen selkänahasta se edistys revittiin.

Ruumiillisen ja henkisen työn erottelu oli myös ideologisesti tärkeä asia. Kansainvälinen  sosialidemokratia kantoi huolta tämän eron voittamisesta ja erityisesti Venäjän sosialidemokraattisen puolueen enemmistösiipi eli bolševikit tekivät siitä tärkeän pykälän ohjelmaansa vuonna 1919.

Siellä se säilyi loppuun saakka ja vielä vuonna 1961 hyväksytyssä kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelmassa tämä asia oli tärkeällä sijalla.

Sosialistinen yhteiskuntahan saataisiin muuttumaan kommunistiseksi, kun hävitettäisiin ero työläisten ja talonpoikien eli maaseudun ja kaupungin välillä, ruumiillisen ja henkisen työn välillä ja vielä lisäksi muutama muu ihmisiä toisistaan erottava tekijä. Sen jälkeen paratiisi olisi valmis ja rahakin joutaisi pois käytöstä, kun jokainen voisi ottaa hyödykkeitä käyttöönsä tarpeidensa mukaan.

Mutta vielä 1960-luvulla ero ruumiillisen ja henkisen työn välillä oli siis olemassa myös Venäjällä ja se oli jopa tärkeä. Meillä Suomessa asia oli aivan samoin.

Kommunismia rakentavassa Neuvostoliitossa katsottiin dilemmasta päästävän sivistämällä ruumiillisen työn tekijää ja tuomalla hänen käyttöönsä koneita, jotka tekivät työstä osittain henkistä, insinöörin työtä.

Meillä Suomessa tapahtui aivan samoin.

Metsätyömies, joka hinkkasi nälkäviulullaan puita poikki, joutui antamaan tilaa metsäkoneen käyttäjälle, joka oli koulutettu ammattimies. Maanviljelijä, joka levitteli lantaa talikollaan, sai seuraajakseen valtavaa konemäärää käyttävän isännän, jonka töitä joka askeleella seurasi tietokone.

Tämä prosessi oli erittäin nopea ja sen tarkempi selvittäminen saattaisi onnistua jopa virallisen tilaston avulla. Olisi hauska tietää, milloin ammattitaidoton ruumiillinen työ käytännössä hävisi markkinoilta. Veikkaisin 1980-lukua. Silloin taisivat amatööreiltä työt loppua jo satamissakin.

Mutta tässä kiinnostaa nyt eniten asian henkinen puoli.

Neuvostoliitossa kehuskeltiin sillä, että siellä jokainen sai ilmaisen koulutuksen, joka oli luonteeltaan niin sanotusti polyteknistä eli sillä tavalla yleissivistävää, ettei ihmisen tarvinnut jäädä vain yhden osaamansa ammatin vangiksi, kuten kapitalismissa oletettiin tapahtuvan.

No mutta, tämähän tapahtui meilläkin.

Peruskoulun tuleminen, joka saatettiin loppuun 1970-luvulla, teki lopun jaosta herroihin ja rahvaaseen, jota oli pidetty perusteltuna vielä 1940-luvulla ja sen jälkeenkin. Nyt esimerkiksi koko ikäluokka sai oppia vieraita kieliä ja jokainen joutui myös lukemaan ruotsia. Tie lukioon oli auki periaatteessa kaikille.

Koulun ja erityisesti yhtenäiskoulun merkitys yhteiskuntaluokkia tasoittavana tekijänä on ollut valtava. Samaa lienee sanottava myös asevelvollisarmeijasta, jossa jokainen taustastaan riippumatta joutui aloittamaan samalta tasolta. Siellä myös koko ikäluokka oppi tuntemaan toisensa.

Epäilemättä armeijassa oli kyllä säilynyt myös ikivanhaa feodaalihenkeä, joka ilmeni upseerien herraskaisessa roolissa. Vielä viime sotien aikaan ei upseerivangeilla esimerkiksi saanut teettää työtä, siis sitä ruumiillista. Mutta kyllä se paljon puhuttu asevelihenki, joka talvisodan jälkeen syntyi, oli myös todellinen tekijä a luultavasi hyvin tärkeäkin.

Yleisen tulotason nousu ja pääsy pois nälkärajan tuntumasta, jossa oltiin hyvin yleisesti vielä kansalaissodan molemmin puolin, on tietenkin ollut välttämätön ehto herrojen ja rahvaan välisen kuilun poistamisessa. 1960-luvulta lähtien tämä kehitys on ollut suorastaan hyppäyksellistä, unohtamatta sitä, että jo 1930-luvun lopulla alettiin päästä jo pahimmasta.

Myös sosiaalivaltion kehittyminen on ollut oleellinen osa tässä kuvattua kehitystä. Itse asiassa SDP:n Forssan ohjelma vuodelta 1903 ja samana vuonna hyväksytty bolševikkien ensimmäinen ohjelma olivat oleellisesti saman sisältöisiä. Bolševikeilla oli vain tietty pukinsorkka demokratiaa koskevassa kohdassa ja kuten saatiin havaita, eivät myöskään suomalaiset sosialidemokraatit sitten viidentoista vuoden kuluttua ottaneet siihen sitoutumista kovin traagisesti. Taidan kyllä nyt käyttää huonoa sanaa.

Mutta muutama asia tästä kehityksestä taitaa vielä puuttua.

Sata vuotta sitten herrojen ja rahvaan elämäntyylit poikkesivat rajusti toisistaan.

Kansakoulussa kyllä opittiin paljon perusasioita aina nenäliinan käytöstä lähtien ja jossakin määrin myös uudenlaista, normin mukaista kieltä. Mutta ennen vuotta 1921 vain osa nuorisoa kävi kansakoulua. Sen koko kurssin suorittaminen jäi monelta tekemättä.

Kuitenkaan niitä normeja, jotka koulun perusteella jo tunnettiin, ei välttämättä haluttu noudattaa. Eri murrealueet puhuivat omalla kielellään ja käytöstavat, jotka usein kyllä tiedettiin, jäivät vain suuriin juhliin ja erityistilanteisiin.

On todennäköistä, että tässä suhteessa hyvin suuri muutoksen agentti oli yleisradio, joka myös toi koko maahan saman, tarkan ajan. Sitä ei enää tarvinnut tarkistaa lähikaupungin tornikellosta.

Radion käyttämä kieli oli yleensä hyvin korrektia kirjakieltä ja sivumennen sanoen aika usein myös hieman ruotsinvoittoista. Joka tapauksessa radiota, etenkin sen uutisia ja kuunnelmia kuunneltiin hyvin laajasta koko maassa ja varmasti myös saatiin kuva normaalina esitetystä puhetavasta.

Mutta television vaikutus lienee sentään ollut aivan omaa luokkaansa. Etenkin television alkuvuosikymmeninä se kokosi ympärilleen kaikki kansalaispiirit niin pian kuin vastaanottimen hankkiminen kävi mahdolliseksi. Ja kyllä se antenni eli konkurssiharava alkoi jo 1960-luvulla olla joka mökin katolla.

Television jonninjoutavat ohjelmat ja amerikkalaiset sarjafilmit saattavat tuntua aivan pinnalliselta ja turhalta ajankululta, mutta lienee selvää, että vasta ne toivat koko kansalle niin sanoakseni yhteisen diskurssin. Jokaisella nyt oli ainakin osittain yhteisiä tuttavia ja mielenkiinnon kohteita TV:n kautta.

Jossakin määrin tätä oli tapahtunut jo koulun ja kirjallisuuden ja sanomalehtienkin kautta, mutta kyllä yleisradion ja sittemmin erityisesti television rooli lienee ollut erittäin suuri. Sehän vaikutti joka päivä jokaiseen.  On vaikeaa kuvitella, mitä sen puuttuminen olisi voinut merkitä.

Vielä 1900-luvun alussa vallinneita herraskaisuuden tunnusmerkkejä voisi koota matriisiksi ja yrittää sitten selvittää, mitä niille on ajan mittaan tapahtunut ja milloin ja miksi.

On ilmeistä, että osa vanhoista herraskaisuuden tuntomerkeistä on jäänyt pois, eikä niitä käytä enää kukaan. Sellaisia ovat vaikkapa kirjakielen puhuminen tai valkoisten kaulusten käyttäminen myös arkisin kaikissa tilanteissa. Olemme siis niin sanotusti uusrahvaanomaisia.

Vai kävikö siinä juuri päinvastoin? Tiettyjä entisiä herraskaisuuden tunnusmerkkejä ja jopa niistä useimpia sen nimenomaan voidaan nyt havaita nyt lähes koko kansassa. Kyseessä ovat tietyt  jokapäiväiset käytösnormit, vieraiden kielten taito, elintaso ja asuminen, muu kuin ruumiillinen työ, ulkomaiden ainakin jonkinlainen omakohtainen tunteminen, ainakin jonkinlaiset kulttuuriharrastukset ja niin edelleen.

On myös paljon sellaista uutta, joka oli aikanaan kaikille tuntematonta ja joka nyt yhdistää kaikkia kansankerroksia. Tätä ainestahan riittää, autoilusta tietokoneisiin.

Erottavia tekijöitä ja halua erottautua on toki myös olemassa. Mutta nyt joka tapauksessa kyse on ainakin enimmäkseen aktiivisesta haluamisesta. Vielä sata vuotta sitten kyseessä oli pakko. Vapausasteet olivat vähissä, olipa halua tai ei.

Kärjistäen, tämä herraskaisuudesta poistumisen tai –jos niin halutaan- sen kaikkialle tunkeutumisen kehitys on ratkaisevalta osaltaan tapahtunut puolen vuosisadan aikana, mikä tarkoittaa sitä, että minun ikäluokkani on sen omin silmin nähnyt.

Siitä huolimatta sitä on joskus vaikea ymmärtää tai edes siihen uskoa. Mutta se oli yhden aikakauden kannalta olennaisen tärkeä muutos. Meidän aikamme haasteet ovat muualla.

Vai tarvittaisiinkohan meillä nyt jonkinlainen uusi alaluokka, jos kerran kaikki olemme herroja? Mistähän tuo saataisiin ja mitä sillä tehtäisiin?