Blogi: Timo Vihavainen, ke 13.03.2019 17:42

Nyt saa jo lukea

Sensuuri hellittää

 

Pekka Tuomikoski, Sensuroidut sotakirjoitukset. Otava 2013, 153 s.

 

Sensuurille on aina riittänyt perusteluja, puhumattakaan innokkaista puolustelijoista. Klassinen esimerkki ovat bolševikit, jotka vertasivat sensuuria aseeseen: niin, kauhea asiahan se tietenkin on, mutta kaikki sellaisethan me bolševikit otamme omaan, edistykselliseen käyttöömme. Onhan meillä myös tykit, konekiväärit ja muut aseet…

Bolševikkien hurskastelu sai vakuuttavuutta, mikäli ensin ostettiin myös heidän hehkuttamansa idea siitä, että käynnissä oli itse asiassa yhteiskuntajärjestelmien välinen sota, jopa suorastaan totaalinen. Mikäli imperialistinen kapitalismi teki kaikkensa tuhotakseen maailman ensimmäisen sosialistisen valtion, oli kaikki keinot kai otettava käyttöön myös tämän hyökkäyksen torjumiseksi.

Merkittävää oli, että bolševikit kieltäytyivät hyväksymästä sitä rajausta, että tämä olisi koskenut vain kaikkia säädyllisiä keinoja.

Suomalaisten käyttäytymisen totaalisessa sodassa, siis toisessa maailmansodassa, erottaa saksalaisesta ja venäläisestä se, että meillä mahdollisuuksien mukaan pidettiin tietyn inhimillisen säädyllisyyden säilyttämistä normina. Toki siitä oli käytännössä poikkeuksia, kuten normeista yleensäkin on.

Enempää Saksa kuin Neuvostoliitto eivät sen sijaan tunteneet tällaisia rajoituksia. Totaalinen sota oli niille totaalista sanan täydessä merkityksessä.

Nykyäänhän sensuurin idea on ilmeisesti jopa rauhan aikana onnistuttu myymään maailman kaikille älyllisesti ja moraalisesti keskimääräistä vajaammille yksilöille. Niitähän tunnetusti on aina noin puolet koko populaatiosta. Sen lisäksi tuota näkemystä syystä tai toisesta kannatetaan ja kiitetään laajasti vielä muissakin piireissä.

Toisen maailmansodan aikana sensuuri sen sijaan koettiin vielä arkaluontoisena, vaikka sen välttämättömyys ymmärrettiin.

Oli selvää, että tietoisuus sensuurin olemassaolosta heikensi myös tiedotusvälineiden julkaiseman sallitun aineksen uskottavuutta, joten kovin räikeää puuttumista julkaistaviin kirjoituksiin ei kannattanut yrittää. Niin sanotut valkoiset kohdat tekstissä olivat surullisen kuuluisa epäonnistunut tapa käyttää sensuuria.

Suomessa sensuuria joka tapauksessa harjoitettiin sota-aikana monella taholla ja tasolla, itsesensuuria unohtamatta. Varsinainen sotasensuuri toimi armeijan piirissä ja sen johto suorastaan päämajan yhteydessä. Poliittista tekstiä hoideltiin sen sijaan hienovaraisemmin, tavoilla jota voitaneen verrata ns. mediapooliin nykyään.

Sotasensuurilla oli aivan omat mielenkiinnon kohteensa ja ne liittyivät erityisesti sotasalaisuuksiin, joita ei saanut viholliselle paljastaa. Usein kyse oli tiedoista, jotka olisivat auttaneet vihollista. Ne oli yksinkertaisesti estettävä pääsemästä julki.

Kuitenkin myös poliittisia ja mielialaan vaikuttavia tekstejä saatettiin sensuroida myös sotasensuurin toimesta, vaikka tämä toimi jäi lähinnä Valtion tiedoituslaitoksen tehtäväksi, joka tuotti myös vastapropagandaa, ”vihollispropagandaa” ja ulkomaanpropagandaa ja toimi läheisessä yhteistyössä huhuntorjunta- ja tiedotusverkoston (VIA) kanssa. Myös posti ja puhelin olivat tarkkailun alaisia.

Paradoksaalisesti demokratian ei sota-aikana katsottu voivan kestää ilman sellaisia instituutioita, jotka periaatteessa olivat demokraattisen, avoimen yhteiskunnan luonteelle vieraita. Kuitenkin myös demokratia tarvitsi noissa poikkeusoloissa suojelua ja omaa propagandaa ja se sitä vasta tarvitsikin, kuten eräässä sota-akan muistiossa todettiin.

Pahat kielet nimittivätkin Suomen poliittista järjestelmää sota-aikana demokratuuriksi ja tiedotushallintoa tietyssä vaiheessa puntilismiksi sen päällikön Lauri A. Puntilan mukaan. Joka tapauksessa homma hoidettiin hyvin. Diktatuuria meillä ei koskaan tarvittu.

Tuomikosken kirja, joka muuten on formaatiltaan poikkeuksellinen, kovakantinen A4, käsittelee nimenomaan rintamakirjeenvaihtajien aikanaan sensuroituja tekstejä. Osittain alkuperäiset konseptit esitetään valokuvina.

Julkaisija on ilmeisen imponoitu saamastaan materiaalista ja toivoo, että sellaista saataisiin paljon lisää viime sotien paremmaksi ymmärtämiseksi. Onhan tämä aines välittömästi itse tapahtumien jälkeen tuotettua ja välittää ajan tunnelmia ilman jälkiviisautta.

Tästä täytyy olla samaa mieltä, vaikka itse ihmettelenkin, millaisia oikein mahtavat olla ne käsitykset sodasta, jotka suorastaan mullistuvat näiden tekstien takia. Mutta kaikenlaista sekavuuttahan tällä alalla näyttää olevan ja joskus tuntuu siltä, että alan kirjojen lisääntyessä myös kyvyttömyys ymmärtää tuon ajan todellisuutta vain lisääntyy.

Sensuroinnin syyt saattoivat olla monenlaisia. Usein tekstin julkaiseminen vain määrättiin lykättäväksi johonkin toiseen ajankohtaan. Tiedot merkittävistä sotilaallisista tapahtumista, kuten panssarilaiva Ilmarisen uppoaminen, kuuluvat ymmärrettävästi sensuroitujen piiriin. Tabuksi tuota tapahtumaa kyllä olisi vaikea luonnehtia, onhan se ollut erinomaisesti tunnettu jo vuosikymmenet.

Sensuuri iski myös liian myönteisiin artikkeleihin, kuten Oiva Paloheimon kuvaukseen itäkarjalaiselta keskitysleiriltä ja syy näyttää olleen hieman erikoinen.

Paloheimo nimittäin kertoo, että leiriläiset viihtyivät asunnoissaan erinomaisesti ja saivat jopa suurempia annoksia kuin suomalaiset siviilit, koska heidän aiempi nälkiintymisensä oli kompensoitava.

Tämä koski kevättä 1944 ja ilmeisestikin piti paikkansa. Asiaa ei kuitenkaan sopinut kertoa, sillä se olisi voinut herättää katkeruutta kotimaassa.

Sopimatonta oli myös korostaa, että leiri oli piikkilangan sisällä. Sehän suojeli asukkaita myös ulkoapäin, kuten he hyvin ymmärsivät, ainakin sensuurin mukaan.

Itse sana keskitysleiri oli saanut pahan kaiun, koska sellaiset olivat osoittautuneet asukkailleen hyvin tuhoisiksi paikoiksi, etenkin Saksassa ja Neuvostoliitossa. Myös Suomen leireillä kuolleisuus oli hyvin suuri ensimmäisenä leiritalvena 1941-1942, mutta parani sen jälkeen ratkaisevasti.

Joskus keskitysleirit nykyään sekoitetaan tuhoamisleireihin, vaikka niiden tarkoituksena nimenomaan oli vain tietyn väestönosan keskittäminen tiettyyn paikkaan, mikä sotilaallisistakin syistä oli hyvin perusteltua ainakin Itä-Karjalassa. Yhdysvaltain japanilaisten internointi saattaa kyllä olla eri asia.

Siviilien leirit on myös erotettava sotavankileireistä, joilla kuolleisuus oli etenkin nälkätalvena 1941-1942 skandaalimaisen suuri. Tässäkin tapauksessa lienee merkittävää osaa näytellyt pelko siitä, että vapaa suomalainen väestö alkaisi kadehtia vankien lokoisaa elämää.

Sivumennen sanoen, Edwin Linkomies väittää muistelmissaan (Vaikea aika) olleensa se henkilö, joka kiinnitti eduskunnassa huomion sotavankien heikkoon tilanteeseen. Tämän johdosta Väinö Tanner olisi ihmetellyt oikeistolaisen aktiivisuutta asiassa, jonka olisi pitänyt olla läheinen juuri sosialidemokraateille.

Olipa tämän kanssa miten tahansa, tämäkin kuvaus, kuten myös esimerkiksi NKVD:n sodan jälkeen perlustroimat kirjeet, osoittaa, että suomalainen miehitys oli parhaimmillaan varsin siedettävää, joskin kriisikautena 1941-1942 enimmäkseen sietämätöntä.

Kirja sisältää myös J.K. Paasikiven puheen, joka oli tarkoitus pitää Pietarin kukistumisen johdosta. Minusta puhe on nykylukijankin silmin todistus sen kirjoittajan intelligenssistä ja järkevyydestä. Pitämättähän se sitten jäi, kun Leningrad ei kukistunutkaan.

Kirja sisältää näytteitä kielletyn materiaalin eri kategorioista, alkaen desanttien käsittelystä kenttäoikeudessa aina ”salaisluonteisena” pidettyyn aseeseen, liekinheittimeen, jollaisia oli itse asiassa saatu sekä saksalaisilta että venäläisiltä.

Julkaisijan kanssa voi olla samaa mieltä siitä, että tämän laatuista autenttista materiaalia kannattaa julkaista enemmänkin.

Mikäli joku vielä tänäänkin kuvittelee, että kaikista muista poiketen Suomen armeija oli jonkinlainen pyhäkouluarmeija, ovat sodan karuun aikalaistodellisuuteen ankkuroidut raportit omiaan antamaan asioista realistisemman kuvan.

Mikäli taas joku on alkanut uskoa, että myös Suomen armeijan ja valtion ohjelmassa oli puolustuskyvyttömän ja aseettoman vihollisen tuhoaminen, kannattaa myös lukea aikalaisdokumentteja. Niitähän riittää, vankileirien tarkastajien raporteista sanomalehtiaineistoon, mielialatarkkailun raportteihin ja muistitietoon. Naapurin puolelta on myös salaisen poliisin aineistoa.

 

Timo Vihavainen ke 13.03. 17:42

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Sotilaan muona

ti 16.07. 23:08

Onko kulttuuri kielessä?

ma 15.07. 23:11

Gourmandise

su 14.07. 21:40

Papit ja pellet

la 13.07. 23:49

Aikansa sankaritar

pe 12.07. 23:42

Kriisiajan näkökulmia

ma 08.07. 21:53

Merenkulkijan seikkailuja

ma 01.07. 23:07

Missä mennään?

la 29.06. 22:43

Woikoski

la 29.06. 00:00

Imperiumin rajat

ke 26.06. 23:57

blogit

Vieraskynä

Kansallismielisten liittouma ry/188 -kukkavirta - terrori-iskun uhrien muistokulkue Turussa

ma 08.07.2019 22:05

Juha Ahvio

Pride-sateenkaarilippu julistaa vallankumousta ja kapinaa

la 29.06.2019 00:01

Professorin Ajatuksia

Kissauutinen

ti 16.07.2019 23:07

Marko Hamilo

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

pe 05.07.2019 00:00

Jukka Hankamäki

Älä koskaan luovu käteisen rahan käyttämisestä

la 06.07.2019 10:43

Petteri Hiienkoski

Käsitys ihmisoikeuksista hämärtynyt

la 29.06.2019 22:22

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

EU:n huippuvirat

ke 03.07.2019 14:39

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Metrot - Suomen kehitysmaalaistumisen näyteikkunat

su 14.07.2019 14:34

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Pitäisikö puoluejohtajien tenteissä olla sarjat?

ti 16.07.2019 23:09

Mika Niikko

Väärinajattelijoiden oikeudet

ma 08.07.2019 21:55

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Maailma valitsee lopulta edistyksen vihreän dystopian sijaan

to 04.07.2019 15:38

Heikki Porkka

Ohjaaja Aku Louhimies vastaan päätoimittaja Jouko Jokinen (yle)

pe 05.07.2019 13:39

Tapio Puolimatka

Nuorison parissa leviävä vaarallinen muoti-ilmiö

ti 09.07.2019 22:18

Olli Pusa

Ilaskivi vastaan Rinne

ke 03.07.2019 11:12

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Ev.-lut kirkosta vasemmiston kivakerho

ti 18.06.2019 13:42

Reijo Tossavainen

Punavihreys on politiikan muotiväri, josta myös persut hyötyvät

su 14.07.2019 08:50

Jessica Vahtera

Sananvapauden puolesta on taisteltava

ma 24.06.2019 10:45

Pauli Vahtera

Mansikanpoimintaa ja sokerijuurikkaan harvennusta

su 14.07.2019 21:43

Timo Vihavainen

Sotilaan muona

ti 16.07.2019 23:08

Matti Viren

Mitä on köyhyystutkimus, osa 2

to 27.06.2019 22:39