Tasan ei käy onnen lahjat

Suomalaisille niitä on joka tapauksessa siunaantunut roppakaupalla, etelä-sudanilaisille taas vain kovin niukasti, eikä tämä johdu siitä, että olemme käyneet Etelä-Sudanissa toisten onnea kähveltämässä.

Tämän meidän kannaltamme onnellisen tilanteenhan se suuri tutkimus taas peri viikkoa sitten arvovaltaisesti totesi ja meillä oltiin niin hämillään, ettei oikein kehdattu ottaa koko kunniaa vastaan. Muistikohan edes hallitus huomauttaa maailmanmitan saavutuksestaan.

The Economistin parin viikon takaisessa numerossa on pohdittu onnellisuuden riippuvuutta tulotason kehityksestä ja tulokset ovat aika kiinnostavia.

Kuten yleisesti tiedetään, onnellisuus ei suinkaan ole suoraan verrannollista vaurauteen tai edes sen lisääntymiseen tai vähenemiseen.

Richard Easterlin niminen tutkija havaitsi aikoinaan sen yllättävänä pidetyn seikan, että tyytyväisyys elämään oli Amerikassa vähentynyt vuodesta 1946 vuoteen 1970, vaikka BKT henkeä kohti oli samaan aikaan kasvanut peräti 65 prosenttia. Ilmiötä on sitten nimitetty Easterlinin paradoksiksi, eikä sen syitä vieläkään oikein ymmärretä.

Useinhan onnellisuus toki kasvaa hyvin selkeästi tulotason noustessa. Näin on käynyt esimerkiksi Kiinassa ja kymmenissä muissa maissa.

Joskus se kuitenkin sen sijaan vähenee ja jopa varsin huomattavasti. Näin on asian laita ollut Intiassa viimeisten kymmenen vuoden kuluessa.

Intian kaltainen kehitys voidaan huomata myös esimerkiksi Tansaniassa, jossa on menty rutkasti onnellisuudessa alaspäin jo valmiiksi alhaiselta tasolta, vaikka tulot ovatkin samaan aikaan nousseet.

Korkeammilla tasoilla näin on käynyt myös niin Vietnamissa, kuin Japanissa, Brasiliassa kuin USA:ssa ja myös Espanjassa, jossa viime mainitussa rikastuminen on tosin ollut aika vaatimatonta.

Tapaus sinänsä on Venezuela, joka aikoinaan oli peräti maailman viidenneksi onnellisin maa. Sankarillisen sosialistisen kokeilun myötä sen onnellisuuspisteet (asteikko 1-10) ovat pudonneet lähes seitsemästä vähän yli neljään ja puoleen pisteeseen, graafista esitystä karkeasti tulkitakseni. Ukrainan liike on ollut saman suuntaista.

Burundi on taas maailman köyhimpiä maita ja yhä vain köyhtynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta samaan aikaan sen onnellisuus on jonkin verran noussut.

Todetaanpa vielä, että Saksan tulotaso ja onnellisuus ovat molemmat jonkin verran nousseet ja sama koskee myös Pakistania. Hollannissa on taas tulotaso hieman noussut ja onnellisuus hieman laskenut.

Mitähän siis opimmekaan tästä kaikesta?

Rupeamatta setvimään tutkijoiden kehittämiä tarvehierarkioita, joista kyllä varmaankin löytyy osa ratkaisua, voidaan todeta, ettei köyhyys tuo onnellisuutta. Maailman köyhimmät maat kuuluvat yleensä myös onnettomimpiin.

Vaurastuminen sen sijaan kaiketi tuo tietyllä tasolla yleensä -mutta ei aina- paljon lisää onnellisuutta, mutta sen jälkeen korrelaatio lisärahan ja suuremman onnellisuuden välillä on jo paljon heiveröisempi.

Kiina, jossa onnellisuus lisääntyy yhtä jalkaa tulojen kanssa tuntuisi intuitiivisesti selvältä tapaukselta. Siellähän tulotason lisääntyminen on merkinnyt myös parempaa perustarpeiden tyydyttämistä.

Mutta miksi ihmeessä Intia, joka on monessa suhteessa Kiinaa lähellä oleva tapaus, käyttäytyy päinvastaisella tavalla. Onnellisuuden väheneminen on siellä jopa varsin jyrkkää, yli viidestä pisteestä noin neljään. Kiinassa mennään vain vähän alle viidestä pisteestä vähän yli viiteen pisteeseen ylöspäin.

Saattaa hyvinkin olla, että kulttuurisilla tekijöillä on tässä suuri merkitys. Intiassa köyhyys ei välttämättä ole ollut mikään stigma, vaan päinvastoin osoitus tavoiteltavasta elämänasenteesta. Fakiiri on alun perin arabialainen sana, joka tarkoittaa köyhää. Sellaiseksi ryhtyminen on ainakin joskus saattanut olla vakaa päätös.

USA:n perustuslaista muistamme sen sijaan valistushenkisen, todistamattoman väitteen, jonka mukaan elämä, vapaus ja onnen tavoittelu ovat luonnollisia ihmisoikeuksia, jotka luoja on antanut kaikille ja joiden suojelemista varten valtiot ovat olemassa.

No, ottakaamme toki huomioon, että onnea voidaan tavoitella myös köyhyyden avulla eikä asia liene edes kovin harvinainen.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa asia kuitenkin näyttää yleensä ymmärrettävän mammonanpalvontana.

Se taas ei välttämättä lainkaan tuota onnellisuutta, kuten jo Saarnaaja totesi. Köyhä nukkuu yönsä hyvin, mutta rikkaalle eivät hänen aarteensa anna yön lepoa eikä päivän rauhaa.

Economistin mukaan niistä 125 valtiosta, joista hyvää dataa on olemassa, 43:ssa ovat BKT:n kehitys henkeä kohti ja onnellisuus kulkeneet eri suuntiin. Joskus rikastuminen on lisännyt onnellisuutta, joskus vähentänyt sitä.

On muuten kiinnostavaa, että näin vaalien edellä kukaan ei tunnu puhuvan tarpeesta lisätä onnellisuutta. Rahaa sen sijaan kyllä vaativat ja lupaavat kaikki.

Sivumennen sanoen Venäjä oli indeksi mukaan onnellisimmillaan vuonna 2017, mitä ei olisi ainakaan länsilehdistön ruikutuksesta voinut arvata. Silloin onnellisuus läheni kuutosta, mutta on nyt alle 5,6. Se on kuitenkin yli vuoden 2013 tason, joka oli hieman yli 5,4. Kaiken kaikkiaan näin pienillä muutoksilla ei liene paljon merkitystä, mutta alaspäin kääntyvä trendi on kyllä havaittavissa.

Ruotsin lukuhan on nyt hieman yli 7,3 ja Suomen yli 7,6. Muuten, Ruotsin tie eli onnellisuuskäyrä on mutkainen ja oikullinen vaikka tosin korkealla tasolla, mutta meillä sen sijaan on vain menty koko ajan ylöspäin vuodesta 2013.

Ehkä me vielä pääsemme tuhon jo lähellä väikkyvään, hyvin tyydyttävään kasiin, vaikka kiitettävät numerot tuntuvatkin utopialta, näin vanhan opettajan mielestä.

Jos olisin poliitikko, yrittäisin joka tapauksesta tästä suhteellisesti loistavasta tuloksesta edes vähän lyödä mynttiä, mutta sitä ei kukaan näytä tehneen. Ehkä he tuntevat pappenheimilaisensa.