Blogi: Timo Vihavainen, ke 08.05.2019 22:58

Koti, uskonto ja isänmaa

Heikoin lenkki

 

Talvisodassa suomalaisten tunnukseksi tuli ”Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sen esitti ylipäällikkö Mannerheim ensimmäisessä sodan ajan päiväkäskyssään.

Se oli erinomainen tunnus, jossa tiivistyi olennainen. Siinä ei puhuttu yhteiskuntajärjestyksestä, valtiosta tai länsimaisesta kulttuurista, saati kirkosta, kapitalismista tai itsenäisyydestä, valtioiden nimistä tai aatteista.

Kaikki nämä kyllä olivat tavalla tai toisella asiassa mukana, mutta koti, uskonto ja jopa isänmaa olivat sellaisenaan konkreettisempia ja läheisempiä.

Uskonto oli tietenkin tuossa tilanteessa hyvin konkreettisesti vaarassa ja samoin myös isänmaa, jonka luovuttaminen O.V. Kuusisen ja kumppanien hallintaan olisi johtanut piankin arvattaviin seurauksiin.

Myös koti oli monessakin mielessä uhanalainen. Suurin osa kansaa eli yhä maataloudesta, jonka kollektivisointi kaikkine seuraamuksineen oli odottamassa. Kommunismin vanha perheen hävittämisen ohjelma oli sillä hetkellä tosin jäissä, mitä meillä eivät ainakaan kaikki ymmärtäneet, mutta olihan pelkoihin silti hyviä syitä myös tässä suhteessa.

Mannerheim otti tuon tunnuksen mitä luultavimmin entiseltä työnantajaltaan, Venäjän armeijalta, jossa julistettiin taisteltavan ”Uskon, tsaarin ja isänmaan puolesta” (Za veru, tsarja i otetšestvo).

Wikipedia ehdottaa, että tunnus olisi peräisin Saksan naisille aikoinaan esitetystä kehotuksesta keskittyä kolminaisuuteen ”Kirche, Küche und Kinder” (Kirkko, kyökki ja kakarat).

Tätä tulkintaa voi pitää täysin mielettömänä.

Mikään ei tosin ole niin mieletöntä, ettei sitä voisi kuvitella kohtaavansa nykyisessä julkisessa sanassa.

Tämän päivän hesarissa on otsikko: ”Luoma: Kansallisaate ei saa pohjata menneeseen”. Siinä viitataan arkkipiispan kirkolliskokouksessa pitämään puheeseen, jota myös lyhyesti referoidaan.

Itse asiassa arkkipiispa näyttää sanoneen, että ”pulmallinen kansallismielisyys katsoo tulevaisuuden sijasta menneeseen -ja usein vielä sellaisen menneeseen, jota ei koskaan ollut”.

Tämä on toki toista kuin sen vaatiminen, ettei kansallismielisyys saisi pohjata menneeseen. Mihin kummaan se sitten voisi perustua? Ja mitä oikeastaan on pulmallinen kansallismielisyys ja missä sen pulmat ilmenevät?

Ensinnäkin täytyy huomauttaa, ettei tunnusta ”koti, uskonto ja isänmaa” enää käytetä, ainakaan kansallismieliset eivät sitä käytä. Pari kertaa olen sen tainnut nähdä ja silloinkin hieman kainostellen esitettynä.

Syykin on selvä. Uskonto samaistetaan meillä hyvin pitkälti kirkkoon, jonka asettaminen isänmaan ja jopa kodin rinnalle särähtää pahasti.

Tosiasiahan on, että kirkko on viime vuosikymmeninä keskittynyt mielistelemään kulloinkin pinnalla olevia radikaaleja muotiaatteita, joihin kansallismielisyys ei todellakaan kuulu.

Toki uskonto on eri asia kuin kirkko, mutta tuskin keneltäkään on voinut jäädä huomaamatta se, että kirkko itse asiassa näyttää paradoksaalisesti suosivan muita uskontoja kuin sitä, mitä on ollut tapana nimittää kristillisyydeksi.

Kirkko on siinä määrin poliittisesti leimautunut, ettei se enää kykene toimimaan kansallisesti yhdistävänä tekijänä tai toimii siinä huonosti. Toki kirkon perinteet ovat asia, joita jokainen kansallisuusaatteen kannattaja ainakin jossain määrin kunnioittaa, vaikka sen syntilistakin toki on pitkä ja vaikuttava.

Mutta ”identiteettiä rakentava taju omasta kansallisuudesta” on tärkeä osa ihmisen minuutta, tunnustaa sentään myös arkkipiispa. Hänenkin mukaansa on ”arvokasta, että voimme tuntea olevamme nimenomaan suomalaisia”. Tässä suhteessa hän näyttää olevan kansan enemmistön kanssa saamaa mieltä.

Mutta ongelmalliseksi nationalismi arkkipiispan mukaan tulee silloin, kun se kääntää kansakunnan huomion ylikorostuneesti sisäänpäin ja katsoo menneisyyteen, vieläpä sellaiseen, jota ei ole koskaan ollut.

Tästä on tietenkin oltava samaa mieltä. Ei maailmassa pärjää tuijottamalla menneisyyteen, saati ylikorostuneesti tuijottamalla.

On aina ja etenkin tällaisena muutosten aikana, kiinnitettävä mitä suurinta huomiota tulevaisuuteen ja niihin tekijöihin nykyisyydessä, jotka ennen pitkää uhkaavat kansakunnan eheyttä ja menestystä, mikäli saavat vapaasti rehottaa.

Arkkipiispa puhuu vertauksin ja tunnuskuvin, mutta hänen kohteenaan näyttää olevan sellainen kansallismielisyys, joka pyrkii huolehtimaan myös kansakunnan tulevaisuudesta.

Hän väittää, että merkittävänä uhkana olisi eristäytyminen, jota tuollainen sisäänpäin kääntynyt ja menneisyyteen katsova nationalismi juuri edustaa. Sen vastakohtana on sitten maailma, joka on ”yhä enemmän yhtä”. Tuo yhä suurempi yhtyminen ilmeisesti tapahtuu myös Euroopan yhteisön piirissä ja sen vastustaminen näyttäisi olevan jonkinlaista syntiä.

Muistuupa mieleen arkkipiispa Wikströmin uhoaminen siitä, että rajoittava siirtolaisuuspolitiikka (en nyt muista tarkkaa sanamuotoa) olisi syntiä. Presidentti Koivisto kyseli sarkastisesti, miten sellaista syntiä oikein tehdään.

Mutta Koivistohan ei ollut teologi. Synti on sydämen luopumista Jumalasta, muistelen rippikoulussa oppineeni. Luoma taas selittää, että ”kodin, uskonnon ja isänmaan hyvinvointi ei voi perustua eristäytymiseen, kaunaan, viholliskuviin tai oman erinomaisuuden korostamiseen muiden ihmisten, muiden kansanryhmien tai muiden kansakuntien kustannuksella”.

No eipä tietenkään. Hyvinvointi ei perustu synteihin enempää kuin synnittömyyteen. Se perustuu tuotantoon ja sen tulosten järkevään jakamiseen.

Ei kyse tosiaankaan ole siitä, että me voisimme antaa toisille kansakunnille hyvinvointia omastamme jakamalla, vaikka sitä haluaisimmekin.

Koko se joukko, joka haluaa pysyä radikaalin muodin (radical chic) taikapiirissä, näyttää pitävän maailman napana itseään ja omaa kuviteltua hyvettään. Kirkko on oman käsitteistönsä puitteissa rynnännyt hyvesignaloijien kärkijoukkoon.

Se on huono paikka ja todistaa kykenemättömyydestä katsoa eteenpäin enempää kansakunnan kuin uskonnonkaan olemassaolon perusteiden kannalta.

Käynnissä olevan kansainvaelluksen kannalta on herttaisen yhdentekevää, millaisin motiivein yksilöt äänestävät tai jakavat rahojaan. Oleellista on se, miten valtio hoitaa oman kansallisen yksikkömme politiikkaa kansakuntien joukossa. Oleellista on, ettei meille päästetä syntymään sellaisia rinnakkaisyhteiskuntia, jotka omassa maassamme perustuvat täysin erilaiseen arvomaailmaan.

Tässä asiassa ei auta tuijottaa enempää menneisyyteen kuin nykyisyyteen. Kysymyksessä eivät ole yksilöiden hyveet tai paheet, synnit tai synnittömyys, vaan kulttuuriset ryhmät ja niiden taipumus käyttäytyä.

Huolenpito oman kansakuntamme elinehdoista on meidän ja vain meidän tehtävämme. Muut huolehtivat ja heidän täytyy huolehtia omasta ryhmästään.

Keskinäinen huomaavaisuus ja tietty solidaarisuus kuuluvat asiaan, mutta ne eivät saa pimittää itse pääasiaa.

Tahallinen tai tuottamuksellinen oman asian vahingoittaminen pysyy sellaisena kuin se on riippumatta siitä, millaisin motiivein sitä harjoitetaan.

Kirkolla on peiliin katsomisen paikka.

 

Timo Vihavainen ke 08.05. 22:58

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Sotilaan muona

ti 16.07. 23:08

Onko kulttuuri kielessä?

ma 15.07. 23:11

Gourmandise

su 14.07. 21:40

Papit ja pellet

la 13.07. 23:49

Aikansa sankaritar

pe 12.07. 23:42

Kriisiajan näkökulmia

ma 08.07. 21:53

Merenkulkijan seikkailuja

ma 01.07. 23:07

Missä mennään?

la 29.06. 22:43

Woikoski

la 29.06. 00:00

Imperiumin rajat

ke 26.06. 23:57

blogit

Vieraskynä

Kansallismielisten liittouma ry/188 -kukkavirta - terrori-iskun uhrien muistokulkue Turussa

ma 08.07.2019 22:05

Juha Ahvio

Pride-sateenkaarilippu julistaa vallankumousta ja kapinaa

la 29.06.2019 00:01

Professorin Ajatuksia

Kissauutinen

ti 16.07.2019 23:07

Marko Hamilo

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

pe 05.07.2019 00:00

Jukka Hankamäki

Älä koskaan luovu käteisen rahan käyttämisestä

la 06.07.2019 10:43

Petteri Hiienkoski

Käsitys ihmisoikeuksista hämärtynyt

la 29.06.2019 22:22

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

EU:n huippuvirat

ke 03.07.2019 14:39

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Metrot - Suomen kehitysmaalaistumisen näyteikkunat

su 14.07.2019 14:34

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Pitäisikö puoluejohtajien tenteissä olla sarjat?

ti 16.07.2019 23:09

Mika Niikko

Väärinajattelijoiden oikeudet

ma 08.07.2019 21:55

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Maailma valitsee lopulta edistyksen vihreän dystopian sijaan

to 04.07.2019 15:38

Heikki Porkka

Ohjaaja Aku Louhimies vastaan päätoimittaja Jouko Jokinen (yle)

pe 05.07.2019 13:39

Tapio Puolimatka

Nuorison parissa leviävä vaarallinen muoti-ilmiö

ti 09.07.2019 22:18

Olli Pusa

Ilaskivi vastaan Rinne

ke 03.07.2019 11:12

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Ev.-lut kirkosta vasemmiston kivakerho

ti 18.06.2019 13:42

Reijo Tossavainen

Punavihreys on politiikan muotiväri, josta myös persut hyötyvät

su 14.07.2019 08:50

Jessica Vahtera

Sananvapauden puolesta on taisteltava

ma 24.06.2019 10:45

Pauli Vahtera

Mansikanpoimintaa ja sokerijuurikkaan harvennusta

su 14.07.2019 21:43

Timo Vihavainen

Sotilaan muona

ti 16.07.2019 23:08

Matti Viren

Mitä on köyhyystutkimus, osa 2

to 27.06.2019 22:39