Blogi: Timo Vihavainen, la 18.05.2019 09:47

Leikin uudet säännöt

Leikkivä ihminen

 

Kaikkein ilmeisimmät asiat on joskus vaikea hoksata. Kun Johann Huizinga antoi kustantajalle käsikirjoituksensa ”Kulttuurin leikkiaines” (ainakin saksaksi Das Spielelement der Kultur), arveli jälkimmäinen, että kyseessä oli lipsahdus ja että pitäisi olla Das Spielelement in der Kultur eli leikkiaines kulttuurissa.

Tuona , hesarin kulttuuriosastoa edeltävänä aikana näet katsottiin, että niin vakavassa asiassa kuin kulttuuri ei sinänsä mitään leikin sijaa ole. Toki leikitkin kuuluivat johonkin kulttuurin nurkkaan, mutta omana kategorianaan.

Mutta niin vain Huizinga kirjassaan keskittyi katselemaan koko kulttuuria ja huomasi, että se oli täynnä leikkiä ja siis myös peliä.

Leikki on osittain hulluttelua, jossa vakavuuden puute on usein koko ajan silminnähtävästi esillä. Etenkin lapset ovat tällaisten leikkien harrastajia ja jopa mestareita.

Vakavat aikuiset taas usein leikkivät totisella naamalla ja vakain tuumin pelaten, noudattaen tiettyjä sääntöjä, joita ei voi rikkoa. Muuten poistuttaisiin koko leikistä, joka olisi sitä myöten piloilla.

Lapsethan joskus suutuspäissään lähtevät leikistä ovet paukkuen, aikuinen taas tietää, että se, joka leikkiin ryhtyy saa leikin kestääkin.

Miten monta kertaa onkaan myös aikuisia haluttanut huutaa, ettei tämä nyt mitään aikuisten oikeata kanssakäymistä ole, lakataanpa jo leikkimästä.

Mutta leikistä eroaminen kesken kaiken merkitsee pahinta mitä voi tehdä –sääntöjen rikkomista.

Mikäli on sovittu, että pelataan vaikkapa pokeria, jossa hävinnyt maksaa sen, minkä sääntöjen mukaan joutuu maksamaan, ei auta vedota siihen, että kyseessä nyt oli vain peli.

Jokainen tietää, että joutuu vastaamaan juuri siitä summasta, jonka on nokittanut. Jos joku hävittyään muuta ehdottaa, se tarkoittaa vain sitä, että hän ei olisi ollut oikeutettu voittoonkaan, jos sellainen olisi sattunut. Jos tulee velkaa, se on kunniavelka, vaikka siitä ei mitään paperia olekaan.

Leikkiaines on kulttuurissa läsnä kaikkialla. Ollaan olevinaan tosissaan, vaikka ei tarvitsisi. Mutta kun on leikkiin ryhdytty, niin  siinäkin myös ollaan tosissaan. Leikin ja toden rajat häviävät.

Muuan kiinnostava näkökohta Huizingalla on sodan näkeminen leikkinä, leikin kannalta.

Ennen totaalisen sodan tuloa ylevöittämään länsimaisen ihmisen kulttuuria leikkiaines sodassa oli hyvin huomattava. Sodan sääntöihin kuului ensinnäkin sen julistaminen, jolloin siirryttiin uudenlaisten keskinäissuhteiden aikaan.

Kun Yrjö Jylhä ihmetteli: On sulla oikeus tappaa ja hällä, mutt’ mistä saitte sen oikeuden? Vastaus olisi kuulunut: niin on päätetty. Kuuluu leikin sääntöihin.

1700-luvun sodat olivat nekin myös oikeasti tappavia leikkejä, joissa mentiin hanhenmarssia päin kiväärin piippua.

Joskus saatettiin rivistöjen edessä jopa kursailla: Kuka ampuu ensin? Kohteliaampi nosti hattuaan ja sanoi: Après vous, messieurs! Seurauksena oli hirmuinen yhteislaukauksen aiheuttama sokki ja rökäletappio kohteliaammalle osapuolelle.

Niistä tapahtumista taidettiin sittemmin ottaa oppia.

Leo Tolstoi, entinen soturi, kuvaa, miten ranskalaisten kokoama yleiseurooppalainen Suuri armeija vaelsi Venäjälle kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta joutui enimmäkseen huitomaan tyhjää, kunnes kohtasi väärin pelaavan vastustajan.

Venäläinen talonpoika ei vastannutkaan miekkailijan haasteeseen vetämällä esiin oman säilänsä, vaan tarttui nuijaan, jolla huiteli vihollista sinne, missä parhaiten sattui.

Tämä oli niin sanottua rumaa peliä ja ranskalaiset vastasivat samalla mitalla. He aloittivat sellaisen barbarian, että ennen kansanvaltaista aikaa sitä ei olisi kukaan kehdannut ottaa vastuulleen. Myös Moskovan Kreml, joka ensin oli parhaansa mukaan häväisty, yritettiin räjäyttää, mutta kostunut ruuti ei syttynyt.

Tarina leikin rappeutumisesta irvokkaaksi väärinpelaamiseksi toistui toisessa maailmansodassa, jossa saksalaiset omaksuivat heti ihan uudenlaisen päämäärän. Se oli tuhoaminen, Vernichtungskrieg.

Sodanhan piti olla politiikkaa väkivaltaisin keinoin, mutta joka tapauksessa peliä omine sääntöineen. Mutta mitenkäs tällaista peliä voitiin pelata? Jospa en tuhoa sinua kokonaan, vaan osaksi, niin mitä annat korvaukseksi…?

No, tämä tästä kulttuurin rappion osa-alueesta.

Nykyään joka tapauksessa näyttää siltä, että leikkiaines myös sotilaallisella alalla on jälleen palannut kuvaan mukaan ja sääntöjä kunnioitetaan. Siinä on kuitenkin yksi suuri mutta.

Shakkipelissä kuningasta ei voi syödä. Se symbolisoi koko valtakuntaa ja sen tuhoaminen ei kuulu sivistyneeseen sodankäyntiin edes leikkinä.

Kuningas itse kyllä käyttää rajoitettua tuhoamiskykyä, mutta on itse koskematon. Se voidaan ainoastaan saartaa, manöveroida tilanteeseen, jossa se kuolisi, ellei tunnustaisi tappiotaan.

Sellainen oli jo suuren marsalkka Turennen ajatus ideaalisesta sodankäynnistä: miksi vuodattaa verta, mikäli voidaan käyttää aivoja ja pelata vastustaja tilanteeseen, jossa järki pakottaa antautumaan ja hyväksymään ehdot, joiden on puolestaan oltava asianhaarat huomioon ottaen kunnialliset eli siis kohtuulliset?

No, nykyään näemme lännen ja Venäjän välillä leikittävän leikkiä, jota nimitetään pakotesodaksi.

Länsi on vaativinaan Krimin palauttamista Ukrainalle, vaikka jokainen tajuaa, ettei se ole mahdollista.

Venäjä taas on pelkäävinään lännen suurta hyökkäystä, vaikka jokainen ymmärtää, ettei sellaista itse asiassa tarvitse ottaa huomioon.

Mutta muuan uusi asia tähän kulttuuriin on nyt pesiytynyt, itse belsebuubi, tarkemmin sanoen.

On nimittäin käynyt niin, että tässä pelissä ollaan nyt uusien sääntöjen mukaan pelaamassa itse kuninkailla, joiden koskemattomuutta ei periaatteessakaan kunnioiteta.

Oletetaan siis, että kuninkaan voi oikeasti syödä ja että sen estämiseksi tai siitä kostoksi syödään sitten vastapuolen oma kuningas.

Tämä on jo avoimesti barbaarista peliä tämä.

Väitetään, että jotkut naiset jossakin rupesivat pelaamaan tällaisilla säännöillä, kun eivät jaksaneet sietää sitä, että fallokraattinen kuningas aina vain komeili keskelläå kenttää, jossa noin kuvaannollisesti kaikki muut kaatuivat ja hurme huppelehti.

Oli miten oli. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tällainen leikki ei enää ole aikuisten arvoista. Ei se ole lapsellistakaan, vaan pahempaa.

Miten on mahdollista, etteivät maailman kansat jo löydä itse kukin ääntä ja vimmaa tämän järjettömän pelin sääntöjen muuttamiseksi? Uudet säännöt ovat sen verran skandaalimaiset, että niiden laatijat pitää asettaa tilille, vastaamaan suoraan kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka tässä esille nousevat.

 

 

Timo Vihavainen la 18.05. 09:47

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Liberalismin siunaukset

ke 21.08. 23:09

Suuresta Baabelista

ma 19.08. 23:57

Vaikea tapaus

la 17.08. 22:07

Venäjän historia

ti 13.08. 22:48

Syvätyperyyden paluu

ma 12.08. 22:19

Hyvä sanoma tuli idästä

la 10.08. 19:47

Alaspäin on menty

to 08.08. 21:38

Luikuri

ke 07.08. 23:26

Muikkupaisti

su 04.08. 23:17

Väestön kutistuminen

pe 02.08. 23:17

blogit

Vieraskynä

Tanskan sosiaalidemokraattinen hallitus lipsuu lupauksistaan

to 25.07.2019 21:43

Juha Ahvio

Sananvapaus on entistäkin uhatumpi Suomessa

pe 16.08.2019 00:09

Professorin Ajatuksia

Sanna Marin ja työajan lyhennys

to 22.08.2019 23:24

Marko Hamilo

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

pe 05.07.2019 00:00

Jukka Hankamäki

Vaarana liian hyvät Venäjä-suhteet

to 22.08.2019 23:26

Petteri Hiienkoski

Kunnioitetaanko koululaitoksessa enää ihmisoikeuksia?

ti 13.08.2019 00:15

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Rauhan projekti ei etsi vihollisia omistaan

ti 30.07.2019 17:12

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Monikulttuurisuus lisää rikollisuutta

su 18.08.2019 04:14

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Putin tulee rauha käsissään?

ke 21.08.2019 23:10

Mika Niikko

Väärinajattelijoiden oikeudet

ma 08.07.2019 21:55

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Hussein Al Taee, Taqiya ja muslimipoliitikkojen perimmäiset lojaliteetit

su 18.08.2019 09:12

Heikki Porkka

Greta-arvo ja Helsingin Sanomien Chemnitz-valheita

pe 23.08.2019 11:12

Tapio Puolimatka

Asetun ehdolle Suomen Kristillisdemokraattien varapuheenjohtajaksi

ma 12.08.2019 22:21

Olli Pusa

Uusi Eurooppa tuhoon tuomittu?

su 18.08.2019 11:57

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Ev.-lut kirkosta vasemmiston kivakerho

ti 18.06.2019 13:42

Reijo Tossavainen

Vihreät nuoret haukkuvat väärää puuta

pe 23.08.2019 09:24

Jessica Vahtera

Työhyvinvointia yhteiskunnan piikkiin

to 22.08.2019 16:17

Pauli Vahtera

Mansikanpoimintaa ja sokerijuurikkaan harvennusta

su 14.07.2019 21:43

Timo Vihavainen

Liberalismin siunaukset

ke 21.08.2019 23:09

Matti Viren

Työpaikat eivät synny itsestään

ke 21.08.2019 23:13