Orjuus kotona ja kylässä

Hesarin ulkomaantoimittaja oli pari päivää sitten hoksannut, että orjia oli tässä maailmassa vielä ihan hetki sitten. Nimittäin omassa ankkalinnassamme eli amerikkalaisessa viiteryhmässämme viimeinen neekeriorjaksi syntynyt ihminen kuoli vasta 30-luvulla.

Sitä paitsi meilläkin oli näitä huutolaisia, täällä Suomessa. Ihmisiä näet myytiin elätettäväksi vähiten tarjoaville eli siis halvimmalla siihen hommaan suostuvaisille.

No, Venäjän vallan aikana myös naapurin Suomi-syöjät hoksasivat, että tässähän oli asia, jolla voitiin Suomea lyödä. Tuo mukamas niin liberaali ja kehittynyt yhteiskuntahan harrasti ihmiskauppaa, kuten suomalaiset lehdet avoimesti kirjoittivat.

Mitäpä sanoakaan, tottahan tuo oli. Ennen muinoin ruotuvaivaiset ja muu armoton (siis vailla turvaa oleva) väki joutui kiertämään talosta taloon. Kun hallintoa uudistettiin, perustettiin sitten vaivaistaloja ja ruvettiin myös soveltamaan markkinataloutta köyhäinhoitoon, kuten nykyäänkin.

Aikoinaan huutolaisen olot saattoivat todella olla huonot. Itara isäntä ja ilkeä emäntä saattoivat yrittää hyötyä mahdollisimman paljon elätettävistään, aivan kuten nämä meidän pörssinoteeratut firmamme. Vallanhan tässä lähitulevaisuus puistattaa.

Ihanteellisessa tapauksessa sentään kyseessä oli sijaiskoti, jossa huutolainen kasvoi tai eleli samassa herran nuhteessa kuin muutkin perheen jäsenet ja sellaisiinhan rinnastettiin myös piiat ja rengit.

Itse asiassa siinä taidettiin lähestyä kommunistisen yhteiskunnan ihannetta: jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.

Eräänlainen kommuunihan se vanhan ajan perhe oli. Ei siellä työtunteja laskettu eikä palkkoja makseltu. Isäntä ja emäntä päättivät tarvittaessa, pannaanko sitä voita leivälle ja saako sinne nurkkatansseihin mennä vai ei.

Systeemi oli siis patriarkaalinen, mutta matriarkaalisuuden elementtiä siinä lienee myöskään turha väheksyä. Emäntähän se ruoka-aittoja hallitsi ja hänen vallassaan oli yleensä se, miten lasten elinehdot järjestettiin, omien ja vieraiden. Äitipuolen hahmo ei jostakin syystä ole kirjallisuuteen jäänyt erityisen herttaiseksi.

Ankeaahan tämä elämä varmasti monelle oli ja entisajan useinkin niin ihannoidun Gemeinschaft-yhteiskunnan oloja vielä leimasi ns. ulkoekonominen pakko eli mielivalta, joka ei perustunut talouteen. Se juuri oli sitä vanhanaikaisuutta, joskus se oli tyranniaakin.

Mutta mitähän tuosta orjuudesta nyt sanoisi?

On tietenkin hienoa, että meidän vaatimattomia olojamme verrataan Amerikan, tuon vapauden valtakunnan historiaan.

Voitaisiin tässä kyllä vertauskohtana käyttää myös mitä tahansa tämän päivän takapajuista maata ja siellä vallitsevia perheoloja, jotka siirtolaisuuden myötä ovat meilläkin arkipäivää, tässä ja nyt. Mutta perheen tyranniasta voi yleensä vapautua tietyssä iässä. Käytännössä asia voi kyllä olla vaikeampi. Orjalla asiat joka tapauksessa olivat toisin. Hän pysyi asemassaan.

Mitä tulee varsinaiseen orjuuteen, esiintyy sitä tiettävästi tähänkin maailmanaikaan jopa runsaasti ja erityisesti muhamettilaisissa maissa. Ehkä niidenkin olemassaolo kannattaisi muistaa.

Meillä on lehdistössä uurastanut muuan toimittaja, jolla oli aina silloin tällöin tapana väittää, että meilläkin vallitsi maaorjuus. Se vain tunnettiin torpparilaitoksen nimellä.

Tämä historiantulkinta lienee peräisin suoraan Linnalta, jonka teosten mestarillisuutta en kiistä. Joka tapauksessa Pentinkulman miljöö on kirjallisen mielikuvituksen luomus. Tosiasiassa torpparit olivat maaseudun keskiluokkaa.

Luokkaraja ei näytä monillakaan seuduilla menneen talollisen ja torpparin välillä, vaan yhden ja kahden hevosen omistajan välillä. Torpparilla saattoi olla parinkin kymmenen hehtaarin pellot ja kymmenen lehmää. Ei siinä tarvinnut nälkää nähdä, jos jaksoi niitä hyödyntää.

Totta toki on, että sitten, kun talonpojista alkoi kantorahojen myötä tulla herroja, jäivät torpparit huonompaan asemaan, kun eivät voineet myydä metsiä. Yleensähän he saivat käyttää niitä vain kotitarpeeksi.

Ja olihan se torpparin asema usein enemmän tai vähemmän riippuvainen isännästä, hieman kuin nykyisin lienee tilanne monella vähittäiskauppiaalla. Tuskin ne kuitenkaan orjia ovat. Ei torppareita meillä koskaan oikeasti vapauttaa tarvinnut, torpat vain itsenäistettiin. Kauppaketjujen diilerit sen sijaan taitavat yhä olla töppösen alla.

Mutta tämä menee jo pian asiattomaksi. Kiinnostavaa joka tapauksessa on se, miten heikosti me tämän ajan ihmiset ymmärrämme menneisyyden elinehtoja. Suorastaan pimentoon näyttää jääneen se despotia, joka usein vallitsi perheiden sisällä, olipa kyseessä omat tai vieraat lapset.

Vanhempien mielivallalle ei juuri rajaa ollut ennen kuin lapset saavuttivat täysi-ikäisyyden. Ruumiillinen kuritus oli arkipäivää, eikä sellaisesta kukaan edes moittinut. Lasten parastahan siinä tarkoitettiin.

Muistan, miten oudolta tuntui, kun muuan amerikkalainen historioitsija kehitteli teoriaa venäläisessä 1800-luvun talonpoikaisyhteiskunnassa vallinneista valtasuhteista.

Siinä keskushenkilönä oli ylin vallankäyttäjä, bolšak eli isäntä. Itse asiassa hän, vaikka maaorja olikin, toimi varsinaisena tyrannina, joka hallitsi jumalallisessa hierarkiassa strategisesti keskeistä aluetta.

Yhteiskunta, joka rakentui maaorjatalouden hyväksikäytölle, oli tosin poliittisesti voimaton, mutta tosiasiallisten elinolojen kannalta ei asialla ollut niin suurta väliä. Veroja maksettiin, minkä jaksettiin, ei enempää eikä vähempää. Loput sitten syötiin ja silloin, kun eväät jaettiin, tultiin varsinaisille vallan lähteille.

Ennen maailmassa ihmiset elivät hyvin niukasti, mikä alkaa olla meille jo vaikea käsittää, kun hallitusohjelmaankin keksitään aina vaan lisää jaettavaa itse kullekin.

Vielä ihan äskettäin sitä jaettavaa ei todellakaan ollut. Sen tilanteen pohjalta oli järjestettävä kaikki ja siitä se taisi juontaa juurensa tuo kilpailutuksen eli huutolaisuuden käyttöönotto.

Kuitenkin ruotuvaivaisuus olisi saattanut olla inhimillisempi järjestelmä. Olisikohan se jossakin muodossa elvytettävä? Omaishoitohan taitaa jo olla sitä muistuttava järjestelmä.