Kansansiirtoa katsomassa

Jussi ja Liisa Tenkku, Inkeriläisiä siirtämässä. Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943-1944. Johdannon kirjoittanut Pekka Nevalainen. SKS 2008, 290 s.

Nuorna miesnä, puoli vuosisataa sitten, muistan panneeni merkille, että filosofian professori Jussi Tenkulla oli muiden arvonimiensä joukossa myös sacri ministerii candidatus.

Tuo Harvardin käynyt filosofi oli siis myös suorittanut pappistutkinnon. Minusta, joka tuolloin olin viisaimmillani, se näytti kovin epäilyttävältä, vähän niin kuin jonkun filosofisen teoksen kirjoittajan nimeen joskus liitetty lyhenne S.J. -Societas Jesu eli jesuiitat.

Mutta se, mitä pidämme obskurantismina, saattaakin joskus olla pikemmin oman ymmärryksemme vähäisyyteen perustuvaa ennakkoluuloa. Papitkin saattavat olla kelpo ihmisiä tai ainakin kehittyä. Sitä ainakin toivokaamme.

Jussi Tenkun ura on sen laatuinen, että taidan todella kiinnostua hänen julkaisuistaan. Hänet lähetettiin vuonna 1943 Inkerinmaalle, jossa hän valmisteli siviiliväestön siirtoa pois sodan jaloista, odotettavissa kun oli seudun tyhjennys saksalaisten perääntyessä. Nämä valmistautuivat myös käyttämään poltetun maan taktiikkaa.

Kuten eunukin selibaatti tai hentomielisen pasifismi herättää meissä korkeintaan vähäistä kunnioitusta verrattuna ristiritarin kilvoitteluun, niin myös meillä lienee taipumusta pitää epäkiinnostavina sellaisen ihmisen moraalisia pohdintoja, joka ei ole maailman raadollisuutta saanut nähdä.

Tenkkujen pariskunta pääsi paikkaan, jossa heillä oli näköala jopa piiritettyyn Leningradiin aivan sanan kirjaimellisessa mielessä. Sen siviiliväestön kohtalosta ei kuitenkaan päiväkirjoihin näytä pohdintoja ilmaantuneen. Taisi omalla puolella olla kylliksi ajattelun aihetta, kuten sodassa yleensäkin.

Tenkun vaimo Liisa toimi samaan aikaan Virossa, Kloogan leirillä, jonka kautta inkeriläiset siirrettiin Paldiskiin ja sieltä Suomeen. Kirjeenvaihto puolisoiden välillä on hyvin kiinnostavaa, kuten myös päiväkirjat, jotka käsittävät julkaistusta materiaalista valtaosan.

Sotatantereelle jääneiden inkeriläisten asema oli vaikea. Elintarvikepulakin vaivasi, jopa niin, että Suomestakin käsin yritettiin sitä hieman lievittää, vaikka myös oma maa oli jatkosodan alussa nälänhädän partaalla ja joutui sen lisäksi ruokkimaan noin 60000 sotavankia ja saman verran siviiliväestöä, jonka ruokavarat oli Itä-Karjalassa Stalinin käskyn mukaisesti yritetty mahdollisuuksien mukaan tuhota.

Inkeriläisten siirron tarkoitus oli ennen muuta humanitäärinen, joskin myös tietysti oli otettava huomioon se, että siirron ja oleskelun kustannukset oli jotenkin kyettävä korvaamaan äärimmäisen niukkuuden oloissa.

 Työvoimapula vallitsi sekä Suomessa että Saksan valtaamalla alueella ja aiheutti jonkin verran kitkaa maiden välille. Lopulta sentään saatiin yli 63000 henkilöä laivattua Suomeen.

Suurin osa lähti sangen mielellään, mutta toisenlaistakin henkeä oli. Tämä koski etenkin ortodoksisia inkerikkoja, jotka nimittivätkin itseään venäläisiksi.

Sodan päätyttyä suurin osa inkeriläisistä odotti malttamattomana pääsyä takaisin kotiin, mutta sitähän ei sallittu ennen kuin kymmenien vuosien kuluttua. Itse asiassa, kuten Pekka Nevalainen toteaa, toisen maailmansodan loputtua Inkerinmaata ei alueellisesti yhtenäisenä käsitteenä ole ollut olemassa.

Päiväkirjamerkinnät ovat ilmeisen todistusvoimaisia ja niistä ilmenee hyvin inkeriläisten uskonnollisuus, joka olikin ollut eräänlainen tuon väestön kansallinen tunnus, hieman kuten katolisuus puolalaisilla.

Inkerissä ja Virossa jouduttiin tekemisiin myös saksalaisten ja virolaisten kanssa.

Saksalaiset näyttävät jakaantuneen aika jyrkästi erilaisiin tyyppeihin. Toisaalta oli miellyttäviä ja kohteliaita tyyppejä, joita esiintyi jopa SS- joukkojen ja turvallisuuspoliisi SD:nkin piirissä. Niiden kanssa oli kirjoittajilla aika paljonkin kontakteja.

Toisaalta sitten oli törkimyksiä ja tolvanoita, joihin etenkin Liisa sai useammankin kerran harmistua ja maksaa potut pottuina. Kerran hän kertoo tehneensä kepposen aivan tuntemattomalle saksalaiselle upseerille. Tallinnalaisessa hotellissa upseerit jättivät saappaansa yöksi oven eteen kiillotettaviksi.

Suomalainen lotta -siis Liisa itse- ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ja kaatoi joihinkin saappaisiin vettä. Aamuista reaktiota hän ei ollut kuulemassa, mutta pelkään pahoin, että viaton hotellin henkilökunta sai satikutia.

Lottien maine saa ainakin minun silmissäni pienen kolauksen myös siitä, että Liisa kertoo pöllineensä kapteeni Tuulen (se sulkavalainen merikapteeniko?) palttoon taskusta viinapullon, jonka nuo pikku enkelit sitten kai yhdessä nauttivat. Ainakin herroilta jäänyttä konjakkia he nautiskelivat tyttöporukalla.

Hyi, hyi ja vielä kerran hyi! Vaikka on tässä myös jotakin aseistariisuvaa, jota en pystyisi näkemään, mikäli asialla olisivat olleet pojat.

Suomalaiset saivat usein verrata itseään saksalaisiin ja päinvastoin. Saksalaisten kuuluisa metsän pelko tulee tässäkin kirjassa usein esille. Partisaanit saivat mellastaa siellä mielin määrin, mikäli paikalla oli vain saksalaisia. He pysyivät poissa metsistä.

Inkerinsuomalaisia mobilisoitiin myös Saksan armeijaan ja sillä suunnalla oli myös Vlasovin armeijan väkeä, joka oli herkkää loikkaamaan. Tästä muuten kuulenkin ensimmäistä kertaa. Yleensähän väitetään, että tuo armeija toimi vain Prahassa ja silloin saksalaisia vastaan.

Suomalaisten sotilaskuntoa kehuivat sekä he itse, että saksalaiset. Yleisarvosteluna saksalaisista inkerinsuomalaiset sotilaat sanoivat, että he olivat ”arkaa, kovaa ja itsestään pitävää kansaa”.

Erotus SS- joukkojen ja SD-miesten sekä varsinaisen Wehrmachtin välillä tehdään eräässä kohdassa. Muuan itävaltalainen sotilas ylenkatsoi SD-porukkaa ja toteaa, etteivät nuo poliisit mitään kunnon sotilaita ole.

Wehrmachtin piiristä löytyy myös herrasmiehiä, joita SS:ssä on hyvin harvassa, saatiin todeta.

Kerran Liisa eksyi alueelle, jolla sijaitsi Kloogan nykyään hyvin tunnettu juutalaisleiri. Siellä pari naista pyysi surkeina lotilta leipää, jota näillä ei kuitenkaan ollut mukanaan. Tämä teki kaamean vaikutelman ja tuntui siltä, että oli parasta olla puhumatta asiasta kenellekään.

Myöhemmin syksyllä Liisa huomasi, että juutalaisparakki oli tyhjä. Minnekähän asukkaat oli viety, hän pohti. Sen enempää asiasta ei merkitty muistiin ja tuskin myöskään tiedettiin.

Sota-aikana oli liikkeellä kaiken maailman huhuja, joita vastaan myös käytiin organisoitua taistelua. Yleensä täyspäiset ihmiset näyttävät epäilleen kaikkein villeimpiä tarinoita eikä edes sotapropaganda ottanut niitä käyttöönsä, ettei tyystin menettäisi uskottavuuttaan.

Niinpä esimerkiksi Vapaan Ranskan Lontoossa sijaitseva hallitus sai käyttöönsä materiaalia, jossa kerrottiin juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta, mutta ei käyttänyt sitä, enempää kuin britit tai amerikkalaisetkaan.

Koko raaka totuus valkeni vasta, kun tuhoamisleirit jäivät liittoutuneiden käsiin. Saksalaiset sotavangit pakotettiin katsomaan filmejä noista leireistä, mutta usein he kieltäytyivät niihin uskomasta.

Nykyään sitten näyttää olevan muotia lähteä siitä, että tottahan toki kaikki tiesivät kaiken.

Jussi ja ainakin Liisa tiesivät ilmeisesti hyvin paljon enemmän kuin Suomessa juuri kukaan muu. Mutta mikä oli edes heidän tiedon tasonsa? Millaista taustaa vasten on ymmärrettävä heidän kuvansa sodasta ja tuon ajan saksalaisista, inkeriläisistä ja virolaisisista?

Siitä voi saada suodattamatonta tietoa näistä päiväkirjoista ja kirjeistä. Siltäkin kannalta tämä kirja on hyvin arvokas aikansa dokumentti.