Taide ja muuttuvat tabut

"Tämä ei ole taidetta". Tabujen rikkominen Juhannustansseista mustaan marsalkkaan. Matti Mäkelä, Siltala 2016. 200 s., 30 €

Kulttuuri ma 30.01.2017 18:23

Esseistinä ja Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu, itsekin pahennusta herättänyt Matti Mäkelä teki väitöskirjansa suomalaisista taideprovokaatioista. Syksyllä 2016 hän julkaisi väitöskirjan aineistoon perustuvan teoksen Tämä ei ole taidetta, jonka alaotsikkona on "Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan." Mäkelän tutkimuksen popularisoitu versio käsittelee kirjasotia ja taidekohuja sekä yhteiskunnallisten tabujen muuttumista 1960-luvulta nykypäivään.

Useimpia Mäkelän käsittelemiä kohuja yhdistää se, etteivät niitä kirvoittaneet teokset ole taideteoksina erityisen hyviä. Teemu Mäen niin sanottu kissantappovideo ja Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko ovat alleviivaavuudessaan tympeää käsitetaidetta, eikä Hannu Salaman Juhannustanssitkaan kuulu tekijänsä parhaisiin romaaneihin. Siitä huolimatta ne ovat jääneet elämään aiheuttamansa laajan moraalisen närkästyksen ansiosta ja niillä on ollut huomattava vaikutus suomalaisen kulttuurikeskustelun kehitysvaiheisiin. Ilmeisimpien tapausten ohella Mäkelä nostaa esiin myös vähemmän tunnettuja, lähinnä älymystöpiireihin rajoittuneita kohuja, kuten reaktion 1980-luvun kirjallisuuden niin sanotun "pahan koulukunnan" teoksiin. Lyhyesti hän sivuaa myös oman sadomasokistisen Rakkausromaaninsa (2006) vastaanottoa.

Kysymyksenasettelut Mäkelän valitsemalla aihealueella ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, ja hän käsittelee niitä kiitettävällä kiihkottomuudella. Referoituja kiistoja olisi mahdoton ymmärtää ilman tiettyä historiallista ja kulttuurista kehystä, nimittäin modernisaatiota. Yleisen vapauden, tasa-arvon ja pluralismin eetoksensa ohella modernisaatio vakiinnutti käsityksen taiteen autonomiasta. Autonomiaperiaatteen mukaan taideteosta pitäisi tulkita ja ymmärtää sen omista lähtökohdista, eikä sitä tulisi arvottaa ulkotaiteellisin kriteerein moraalisen tuohtumuksen vallassa.

Taiteen autonomian korostamisen rinnalla on kuitenkin koko ajan elänyt vastakkainen tulkintatapa, arvokriittinen näkökulma, jonka mukaan taiteen tekemistä pitäisi tarkastella samoin eettisin kriteerein kuin mitä tahansa toimintaa. Taidetta voidaan arvottaa sen mukaan, millaisia arvoja se edustaa ja edistää. Mäkelä pitää omaa tutkimustaan ensimmäisenä, jossa arvokriittinen näkökulma otetaan tosissaan ja katsotaan aihetta myös niiden perspektiivistä, jotka loukkaantuvat ja järkyttyvät.

Arvokriittistä näkökulmaa on yleensä pidetty konservatiivisena, rahvaanomaisena ja taiteen hienouksista tietämättömänä lähestymistapana. Mäkelän tärkeimpiä oivalluksia on, että tämä käsitys ei läheskään aina päde. Juhannustanssien vastaanotto oli vielä selkeä esimerkki perinteisestä vastakkainasettelusta: edistyksellinen, modernisaation arvot sisäistänyt taiteilija vastaan autoritaarinen valtavirta, joka katsoi uskonnollisia arvojaan loukatun. Mutta aivan särötön tämäkään yleiskuva ei ole. Salamaa arvostellut arkkipiispa Martti Simojoki ei kuulunut kirkon vanhoillisimpaan siipeen, vaan häntä pidettiin vapaamielisenä ja yhteiskunnallisesti valveutuneena. Hän kohdisti Juhannustanssien kritiikkinsä ennen kaikkea siihen, että Salama tyytyi vain pilkkaamaan ja häpäisemään tarjoamatta mitään positiivista vaihtoehtoa. Salaman puolelle asettuneet kirjallisuuden modernistit eivät tukeneet häntä hänen vasemmistolaisuutensa ja ateisminsa vuoksi, vaan heidän kirjallisuusihanteeseensa sopivan yksilöllisen kielen vuoksi.

Salama-jupakan jälkeen tuohtujan roolissa ovat olleet edistysmieliset vähintään yhtä paljon kuin vanhakantaiset. Muuttunut tilanne alkoi näkyä viimeistään 80-luvulla. Tuolloin Esa Sariolan romaanit Rakas ystävä ja Kuolemaani saakka aiheuttivat närästystä vasemmistolaisissa älymystöpiireissä, koska ne eivät sopineet siellä omaksuttuun "pienen ihmisen hyvyyden" eetokseen. Sariola kuvasi aikansa yhteiskunnan arvottomana ympäristönä, jossa paha sai palkkansa ja bonukset päälle, ja jossa häikäilemätön omaneduntavoittelu määritti niin liikemiesten kuin tiedostavien älykköjen toimintaa. Hämmennystä herätti sekin, että kirjailija kuvasi moraalittomia tekoja neutraalisti, yksiselitteistä tuomiota lausumatta ja moraalista opetusta tarinaan lisäämättä. Vasemmisto ärsyyntyi, koska ei yhtäkkiä ollutkaan itse ohjaamassa keskustelua taiteen ja yhteiskunnan suhteista.

Tässä kohtaa Mäkelän tekstiin voisi lisätä, että Sariolan tapausta vastaava ilmiö nähtiin oikeastaan jo 60-luvulla, kun Marko Tapion muodoltaan modernistinen mutta sisällöltään vaikeasti sulava suurromaani Arktinen hysteria ilmestyi. Myös Tapio murensi myyttiä kansanihmisen hyvyydestä, ja kulttuurivasemmisto näki hänen teoksessaan jopa fasistisia piirteitä. Tapion kirja olisi ollut mielenkiintoinen vertailukohde siksikin, että sitä ei täysin hyväksytty vasemmalla eikä oikealla: siinä missä vasemmistolaiset kriitikot pitivät teosta taantumuksellisena, konservatiiviset näkivät siinä populismia ja eroottista tuhruisuutta.

Arvokriitikkojen silmätikuksi joutui 80-luvulla myös Teemu Mäki, jonka videoteokseen Sex and Death sisältyvä kissan tappaminen toi taiteilijalle sakkotuomion. Mäki oli tarkoittanut teoksensa jonkinlaiseksi hätähuudoksi modernisaation arvojen puolesta: hän halusi sanoa, että moderni ihminen voi täydestä sydämestään kannattaa kaikkia hyviä asioita, mutta koko hänen elämäntapansa maksetaan riistolla. Mäki joutui kuitenkin törmäyskurssille toisen modernisaation virtauksen, eläinoikeusajattelun, kanssa. Samalla taiteen autonomia joutui kovan kritiikin kohteeksi. Mäkeä pidettiin ylimielisenä elitistinä, joka taiteen nimissä oikeutti kaikkein vastenmielisimmätkin teot.

60-luvun jälkeinen kehitys on osoittanut, että modernisaation arvoista on tullut uusi mittapuu, jota joidenkin teosten on katsottu loukkaavan tai edustavan väärällä tavalla. Mäkelä havainnollistaa tapahtunutta muuttamalla muutettavat: menneiden vuosikymmenten kiistakirjoittelu muuttuu nykyihmiselle ymmärrettävämmäksi, kun termin "kristilliset arvot" vaihtaa "poliittiseen korrektiuteen". Poliittisen korrektiuden perusta on sekulaarissa moraalifilosofiassa, mutta suhtautuminen siihen on uskonnollista:

Poliittiseen korrektiuteen sitoutuneet, itseään suvaitsevina pitävät kiihtyvät ja sulkevat joukostaan huomattavasti nopeammin kuin uskovaiset ennen. Näin ollen poliittisesta korrektiudesta on tullut eräänlainen entisen uskonnollisten piirien kaltainen "syntisen tuomitsemisapparaatti". (...) Lisättäköön, että modernisaatio-uskovainen on vain vieläkin tiukemmin arvoissaan kiinni kuin entinen uskovainen, koska hän pitää arvojaan rationaalisina, eikä edes koskaan epäile niitä niin kuin syntinen joskus Jumalaansa.
 

Poliittisen korrektiuden nousu uskonnon asemaan on vaikuttanut jopa kirjallisuuden kieleen. Kun vielä Salaman aikaan kansankielistä tuoreutta pidettiin kirjallisessa ilmaisussa hyveenä, nykyään "neekerin", "mustalaisen" ja "muhamettilaisen" kaltaiset ilmaukset pyritään karsimaan korrektisuussyistä. Angloamerikkalaisesta yliopistomaailmasta tuontitavarana tullut poliittisesti korrekti jargon toiseuksineen ja rodullistamisineen taas muistuttaa sitä jähmeän virallista munkkilatinaa, jota vastaan kirjallisuuden modernit virtaukset aikanaan nousivat.

Muutoksia on tapahtunut myös julkisuuden rakenteissa. 60-luvun monimuotoinen puoluelehdistö katosi 80-luvun aikana käytännössä kokonaan, ja lehdet muuttuivat liikeyrityksiksi joiden keskeinen päämäärä oli levikin kasvattaminen. Samalla julkisuudesta tuli itsessään tavoiteltava asia, ja provokaatio muuttui taiteen mausteesta sen perusainekseksi. Teemu Mäen videoteos ja Jumalan teatterin esitys Oulun teatteripäivillä ovat varhaisia esimerkkejä taideteoksista, jotka rakentuvat yksinomaan tietoisen provokaation varaan. Niistä nousseet kohut olivat myös paljon lyhytaikaisempia kuin ennen, eikä niistä tullut samanlaisia yhteiskunnallisia vedenjakajia kuin Juhannustanssien kiistasta.

Puoluelehdistön mentaliteetti on tehnyt eräänlaisen paluun sosiaalisessa mediassa internetjulkisuuden aikana. Nykyään samanmieliset kokoontuvat Facebookin keskusteluryhmiin ja lietsovat siellä toisiaan. Moni taidekohu alkaa sosiaalisessa mediassa ja siirtyy vasta sitten lehtien palstoille. Ja toisin kuin lehdistössä, somessa kukaan ei koordinoi keskustelua, vaan taideinstituutiosta mitään tietämättömien kommentit ovat yhdenvertaisessa asemassa asiantuntevampien kanssa. Välillä opportunistiset poliitikot ja journalistit yhtyvät huutosakkeihin omaa uraansa edistääkseen ja tuovat virtuaalisille myrskyille laajempaa painoarvoa. Tällaisessa ympäristössä tabuaiheita sohiva taiteilija ei enää ole kehitystä eteenpäin vievä kapinallinen vaan häirikkö, joka helposti ajautuu myymään pelkkää shokkia.

Shokeeraamiseen pyrkivä taide ajautui siis länsimaissa umpikujaan, mutta peliin on hiljattain tullut uusi elementti: islamilainen fundamentalismi. Suhtautumisessaan taiteeseen poliittinen islam edustaa arvokritiikin äärimuotoa, joka ei tunnusta taiteen autonomiaa lainkaan. Massamaahanmuuton myötä tällainen näkökulma on aktiivisesti läsnä länsimaissa, eikä sitä voi Charlie Hebdo -iskujen kaltaisten tapausten jälkeen enää jättää huomiotta. Kirjansa viimeisillä sivuilla Mäkelä käsittelee Charlie Hebdon tapausta, ja pysyteltyään siihen saakka viileänä tarkkailijana ottaa yllättäen kantaa. Hänen mielestään meidän tulisi ottaa islamistien näkemykset vakavasti eikä vain odottaa niiden katoavan demokratian ja arvoliberalismin levittämisen myötä. Länsimaiden pitäisi siis käydä poliittisen islamin kanssa arvokeskustelua:
 

Meidän länsimainen kulttuurimme on muodostunut pelkäksi pilkan ja ironian kulttuuriksi. Vasta henkiin jääneet sarjakuvapiirtäjät, jotka naiivisti kieltäytyivät ymmärtämästä, että heissä olisi jotain vikaa, saivat ymmärtämään, että kulttuurissavoi olla jotakin vialla, jos sen huipputaiteilijat ovat vuosikymmeniä heränneet aamulla töihin pilkatakseen muiden ihmisten arvoja.

 

Mäkelä on sekä oikeassa että väärässä. Jotain on todellakin mennyt pieleen, jos taiteellisen vapauden täyttymyksenä nähdään pelkkä rienaaminen ja kulttuurimme marttyyreiksi nostetaan ihmisiä jotka eivät edusta muuta kuin huonoa makua. Lisäksi islamilaisen fundamentalismin väheksyminen on tekopyhää, jos länsimaat itse suhtautuvat vaikkapa poliittiseen korrektiuteen yhtä fundamentalistisesti. Mutta ilmaisunvapaudesta tinkiminen väkivallan ja painostuksen edessä olisi pelkkää heikkoutta, eikä ole mitään syytä olettaa, että ISISin kaltainen apokalyptinen kultti suhtautuisi meihin yhtään kunnioittavammin vaikka jättäisimme Muhammed-pilakuvat piirtämättä. Taiteen rappioilmiöiden ei pitäisi estää ymmärtämästä, että länsimaisen taiteen erityispiirteisiin kuuluu olennaisesti pyrkimys paljastaa epämiellyttäviäkin totuuksia, arvostella pikkusieluisuutta ja tekopyhyyttä. Tämä traditio on olemukseltaan aivan muuta kuin silkka shokeeraamisen halu, eikä siitä voi luopua menettämättä samalla jotakin elintärkeää.
 

Matti Mäkelä: Tämä ei ole taidetta. Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan. Siltala, 2016. 207 s.

Timo Hännikäinen ma 30.01. 18:23

Pääuutiset

blogit

Juha Ahvio

Frank Herbertin Dyyni ja tekoälyuhka

la 13.04. 00:17

Olli Pusa

Eläkeindeksin leikkaaminen

ti 09.04. 13:56

Heikki Porkka

Suomi sanojen vankina - manipulointia Ylen tapaan

to 28.03. 13:04

Tapio Puolimatka

Pedoseksuaalisten fantasioiden varaan rakentuva seksuaalikasvatus

ke 20.03. 08:51

Petteri Hiienkoski

Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?

pe 15.03. 23:04

videot