Pohjois-Korea ilmoittaa, että lähes 5 miljoonaa kansalaista on tarjoutunut vapaaehtoiseksi armeijaan puolustamaan maataan sen jälkeen kun presidentti Donald Trump uhkasi sen "täydellisellä tuhoamisella". "Pelkkää propagandaa", uskovat monet länsimaissa.

Trumpin tiukkasanainen puheenvuoro Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa oli vastaus Kim Jong-unin uhkaukselle iskeä Amerikan mantereelle johonkin Yhdysvaltain suurkaupungeista. "Pieneksi rakettimieheksi" Trumpin leimaama Kim on maansa ulkoministerin kautta ilmoittanut pitävänsä lausuntoa sodanjulistuksena ja olevansa sen takia oikeutettu ampumaan Yhdysvaltain lentokoneen kansainvälisessä ilmatilassa. Valkoisen talon mukaan tulkinta on "absurdi".

Julkisuudessa on arvioitu käydyn sanasodan merkitystä ja motiiveja. Onko kovan retoriikan takana mitään järkeä?

Moni elää tyytyväisenä sosialistisesta diktatuurista huolimatta

Pohjois-Koreasta voi olla vaikea muodostaa tasapainoista ja todenmukaista kuvaa, koska se on poikkeuksellisen suljettu ja eristetty valtio. Vaikka suuri osa sitä koskevista yksittäisistä väitteistä on yksipuolista propagandistista mustamaalausta, joka ei kerro kaikkea eikä edes sitä kuuluisaa asioiden toista puolta, tietoa kokonaiskäsityksen muodostamiseen on riittävästi.

Jo siitä tosiasiasta, että maa on sosialistinen diktatuuri, seuraa perustavia asioita, jotka vaikuttavat kaikkeen Pohjois-Koreassa. Ateistinen ideologia ja henkilönpalvontaan perustuva johtajakultti sekä keskitetty totalitaristinen "kaikkivoipa" valtio ilman länsimaiseen demokratiaan kuuluvia poliittisia perusoikeuksia, on kokonaisuus, jonka seurauksista emme voi olla täysin tietämättömiä.

Neuvostoliiton ja itäblokin sosialistidiktatuurien hajottua neljännesvuosisata sitten, olemme saaneet niissä eläneiden ihmisten kautta todenmukaisemman käsityksen siitä, millaista elämä rautaesiripun takana todella oli. Monelle länsimaalaiselle oli ehkä yllätys, että suuri osa – ellei jopa enemmistö – kansalaisista oli kuitenkin elämäänsä tyytyväistä. Siis sosialistisesta diktatuurista huolimatta. Siihen riitti näet se, että arkielämisen perustarpeet oli turvattu eikä tiennyt tai osannut haaveilla paremmasta.

Erityisen tyytyväisiä olivat ne, jotka olivat totalitaarisen järjestelmän hierarkiassa johtavissa asemissa ja kuuluivat etuoikeutettuun puolue-eliittiin. Tyytymättömimpiä sen sijaan olivat ne, jotka tiesivät tai kuvittelivat tietävänsä paremmasta, toisinajattelijat ja ne, jotka olivat joutuneet totalitaarisen kyttäys- ja sortokoneiston uhreiksi.

Valtiollisen propagandan merkitystä suljetussa järjestelmässä ei voi vähätellä. Joskin se saattaa kääntyä myös itseään vastaan, kuten monissa itäblokin maissa kylmän sodan aikana tapahtui.

Vastakkainasettelu vahvistaa diktatuurin legitimiteettiä

Samat piirteet sopivat Pohjois-Koreaan, jossa ne tosin ilmenevät vielä jyrkemmin kuin hajonneen itäblokin maissa. Valtion ja järjestelmän olemassaolon sisäinen legitimiteetti perustuu vastakkainasetteluun sen ja muun maailman – erityisesti "kapitalistisen" ja "imperialistisen" Amerikan – välillä. Oman ydinaseohjelman tavoitteena on tietenkin hankkia ydinpelote, jolla sosialistisen diktatuurin tulevaisuus voidaan varmistaa.

Niin nurinkuriselta kuin ehkä tuntuukin, Kim Jong-unin uho sekä Yhdysvaltain ja muun maailman vastatoimet vain pönkittävät Suuren Johtajan kulttia, sosialistisen diktatuurin ja ydinaseohjelman legitimiteettiä. Pohjois-Korean sisäisessä retoriikassa Kimin uho ei kuulostaa lainkaan niin mielipuoliselta kuin monen länsimaalaisen mielestä ehkä tuntuu.

Tämän takia ei kannattaisi myöskään laittaa liian suurta merkitystä ns. hullun miehen teorialle ('Madman' Theory). Sehän perustuu ajatukseen siitä, että arvaamaton käyttäytyminen on taktinen keino vahvistaa sotilaallisen pelotteen tehoa.

Epäilemättä Kim Jong-unin toimia ydinaseen hankkimiseksi ohjaa myös halu turvata henkilökohtainen ja Kimin dynastian valta. Väitteen esittäjät unohtavat kuitenkin sen, että tavoite on ideologisesti sidottu motiiviin taata Pohjois-Korean sosialistisen järjestelmän tulevaisuus. Näitä kahta asiaa voi olla vaikea, ellei mahdoton, erottaa toisistaan.

Ylittääkö "kansainvälisen yhteisön" valta valtion suvereniteetin?

Käsitykset, joiden mukaan "kapitalistinen" maailma – ennen muuta Yhdysvallat ja muut länsimaat – pyrkisivät järjestelmällisesti tuhoamaan Pohjois-Korean sosialistisen "unelmavaltion", ovat asioita vahvasti yksinkertaistavia ja liioittelevia. Propagandistisia. Ne voivat olla tarkoituksenmukaisia sosialistisesta viitekehyksestä käsin tarkasteltuna. Sen tyyppinen vastakkainasettelu ei kuitenkaan enää määritä maailmanpolitiikkaa, ei myöskään Yhdysvaltain suhdetta Pohjois-Koreaan. 

Sisäpoliittiset paineet ryhtyä toimiin Pohjois-Koreaa vastaan ovat länsimaissa kuitenkin kasvaneet sitä mukaan kuin niissä katsotaan, ettei muiden maiden – kuten Pohjois-Korean – ihmisoikeusrikkomuksia tulisi hyväksyä eikä sietää.

Konkreettisena ilmentymänä tästä ajattelutavasta, joka luonteeltaan on ekspansiivinen ja aggressiivinen, oli ns. arabikevään innoittama halu osallistua Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan valtioiden diktaattorien kaatamiseen. Presidentti Barack Obaman ja hänen eurooppalaisten myötäilijöidensä tuhopolitiikan hedelmistä olemme Länsi-Euroopassa saaneet "nauttia" jo muutaman viimevuoden ajan.    

Puuttuminen Pohjois-Korean ja muiden maiden ihmisoikeusrikkomuksiin ei kuitenkaan kuulu presidentti Trumpin agendalle – ei ainakaan sen kärkeen. Pikemminkin hän saattaa ihmisoikeuksiin vetoamalla hankkia poliittista tukea "Amerikka ensin" -politiikalleen.

Trump haluaa eliminoida yllätyshyökkäyksen uhkan

Pohjois-Korea muodostaa kansainvälisen uhkan, joka kohdistuu ensisijassa Yhdysvaltoihin mutta myös sen Aasian liittolaisiin. Trumpin ykkösprioriteetti on sen takia ensisijaisesti oman maansa ja sen jälkeen myös liittolaistensa turvallisuus.

Hän ei missään tapauksessa tule sallimaan sitä, että Pohjois-Korea voisi uhata, saati iskeä ydinaseella Amerikkaan. Tuskinpa yksikään vastuullinen presidentti sellaista sietäisi. Pearl Harbour ja 9/11 ovat kansankunnan kollektiivisessa tajunnassa olevia tapahtumia, jotka ohjaavat ulkopolitiikkaa.

Tilanne ei näytä erityisen hyvältä. Luottamusta osapuolten välillä ei ole. Eikä taida tullakaan. Ellei Trump saa takeita siitä, että Kim luopuu ydinaseohjelmasta, Yhdysvallat todennäköisesti tekee ennaltaehkäisevien täsmäiskujen sarjan. Avainkysymys on siinä, onko Kim valmis luopumaan tavoitteestaan mistään hinnasta.

Venäjä on esittänyt, että osana kriisin ratkaisua Pohjois-Korealle tarjottaisiin turvallisuustakuita korvaukseksi siitä, että maa luopuu ydinaseohjelmastaan. Yhdysvallat ei ole ehdotusta julkisuudessa kommentoinut. Trumpin luottamus Venäjäänkään ei taida olla erityisen korkea, kuten ohjusisku Syyriaan osoitti.

Löytääkö Kiinan poliittinen johto ratkaisun kriisiin?

Näyttää ilmeiseltä, että Trump haluaa viimeiseen asti välttää sotilaallisen iskun. Sen seuraukset voivat näet olla arvaamattomat. Hän tuskin kuitenkaan bluffaa todessaan, ettei iskun mahdollisuutta ole suljettu pois.

Hän on onnistunut saamaan Kiinan kiristämään pakotteita Pohjois-Koreaa vastaan. Se ei kuitenkaan taida riittää siihen, että Kim luopuisi ydinaseohjelmasta. Kiinalla on joka tapauksessa Venäjää enemmän vaikutusvaltaa Pohjois-Koreaan.

Presidentti Trump tietää, että Kiinalla riittää yllykettä suostua Yhdysvaltain vaatimuksiin Pohjois-Korean riisumiseksi Amerikkaa uhkaavista aseista. Ne liittyvät maiden väliseen kauppaan sekä Yhdysvaltain sotilaalliseen läsnäoloon ja sen mahdolliseen lisääntymiseen Kiinan kotinurkilla.

Jos ratkaisuja kriisiin on jostain odotettavissa, ne todennäköisesti tulevat presidentti Xi Jinpingiltä Pekingistä.  

Petteri Hiienkoski