Blogi: Juha Ahvio, su 29.10.2017 11:06

Martin Luther ja evankelisen uskonpuhdistuksen 500-vuotinen perintö

Lokakuun viimeisenä päivänä eli 31.10.1517 julkaisi saksalainen augustinolaismunkki ja teologian professori Martin Luther (1483–1546) niin kutsutut 95 teologista teesiään, jotka haastoivat silloin vahvasti korostuneen roomalaiskatolisen kirkon aneopin ja -käytännön sekä näihin liittyneet vakavat armo- ja pelastusopilliset ongelmat. Näiden teesien julkaisusta lähti Saksassa liikkeelle teologis-kirkollinen ja yhteiskunnallinenkin vyöry, joka paisui laajamittaiseksi lännen kirkon uskonpuhdistukseksi, reformaatioksi. Ensi tiistaina, 31.10.2017, tämän prosessin alkamisesta Saksassa tulee kuluneeksi 500 vuotta.    

Mistä uskonpuhdistuksessa oli kyse? 1500-luvun uskonpuhdistus oli luonteeltaan omintakeinen ja ainutlaatuinen ilmiö. Evankelinen uskonpuhdistus oli luonteeltaan korostuneen teologis-opillinen ja kirkollinen ilmiö. Päinvastoin kuin monesti populaaristi esitetään, reformaatio, evankelinen uskonpuhdistus, ei ollut ensisijaisesti kirkon moraalin rappeutumiseen kohdistuneesta arvostelusta noussutta, vaan kirkon valtavirran uskon ja pelastusopin vaaralliseen vääristymiseen ja rappeutumiseen kohdistunutta kritiikkiä ja hengellis-teologinen vastaliike, joka pyrki palauttamaan evankeliuminjulistuksen raamatullisille ja hengellisesti puhtaille urille.

Uskonpuhdistajien mielestä silloinen kirkko todellakin tarvitsi uskonsa puhdistamista kaikesta siitä pelastusopillisesta harhaisesta ja väärästä, jota varsinkin myöhäiskeskiajalla kirkon uskonoppiin ja sen mukaisiin kirkollisiin käytäntöihin oli pesiytynyt. Erilaisia moraalisia uudistusliikkeitä oli kirkon historiassa esiintynyt toki aiemminkin, mutta evankelinen uskonpuhdistus ryhtyi ainutlaatuisella tavalla puhdistamaan kirkon pelastusoppia. Tästä syystä nimenomaan uskonpuhdistus on täsmällisin sana kuvaamaan sitä, mistä 1500-luvun evankelisessa reformaatiossa oli kysymys.

On myös merkille pantavaa, että evankelinen uskonpuhdistus oli luonteeltaan konservatiivista reformaatiota, ei revoluutiota, vallankumousta. Evankelinen uskonpuhdistusteologia kumpusi vankasti paitsi Raamatusta myös sen kanssa yhtä pitävästä vanhakirkollisesta ja keskiaikaisesta lännen kirkon normatiivisesta armonteologiasta.   

Uskonpuhdistusliikkeen kannalta merkittävimmät teologiset avainkysymykset olivat ja yhä edelleen ovat: Mitä on evankeliumi? Millainen on lain ja evankeliumin suhde? Mikä on kirkko, virkahierarkia vai Jumalan Sanan varaan rakentuva uskovien yhteisö? Keskiössä oli ja on oikean armo- pelastusopin määrittely ja tämän opin johdonmukaisten käytännön seurausten todeksi eläminen seurakunnallis-jumalanpalveluksellisesti ja yksilöllisesti.

Evankelisesta uskonpuhdistuksesta voidaan puhua yksikössä. Uskonpuhdistus lähti liikkeelle rinnakkaisina, samanaikaisina ja toisistaan riippumattominakin prosesseina eri puolilla Eurooppaa 1510-luvulla. Saksalaisessa Sveitsissä ja Saksan Saksissa uskonpuhdistus murtautui esiin lähes yhtäaikaisesti, eteläisessä ja läntisessä Saksassa sekä Ranskassa hieman myöhemmin.

Kaikkia näitä prosesseja yhdistivät kuitenkin seuraavat pelastusopilliset perusnäkemykset: uskottiin, että yksin Sanalla, Raamatulla, on korkein uskonopillisen arvovalta, että syntinen ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta Kristuksessa, Kristuksen ansioon nojaten, ja että pelastus on otettavissa vastaan yksin uskolla. Kyse oli raamattuperiaatteen ja ristinteologian terävöittämästä vanhan paavalilais-augustinolaisen armo-opin uudelleenelvyttämisestä.

Kaikki johtavat uskonpuhdistajat edustivat lähtökohtaisesti vahvaa augustinolaista armonteologiaa. Tämän niin sanotun aitoaugustinolaisen armonteologian mukaan ihminen on täydellisen turmeltunut syntiin ja on luonnostaan hengellisesti kuollut ja kyvytön sekä kantaa perisynnin syyllisyyttä. Jumala sen sijaan on suvereeni ja vaikuttaa alusta loppuun ihmisen pelastumisen, vahvan jumalallisen ennaltamääräämisen mukaisesti, ja Kristuksen suorittaman vaikuttavan sovituksen nojalla ja uskossa vastaan otettuna. Tämä perussoteriologia erotti uskonpuhdistajat niin roomalaiskatolisista kuin radikaalin reformaation hurmahengistäkin. Evankelinen augustinolaisuus erotti uskonpuhdistajat myös Erasmus Rotterdamilaiseen (1466–1536) henkilöityneestä humanistisesta uudistuseetoksesta.

Augustinolaismunkki Martin Lutherin henkilökohtainen kypsyminen uskonpuhdistajaksi tapahtui hänen esimiehensä Johann von Staupitzin (1460–1524), augustinolaisluostarien ylitarkastajan ja Wittenbergin yliopiston professorin, avustamana ja vakavien pelastuskysymykseen liittyvien ahdistusten siivittämänä. Lutherille muodostui ratkaisevan vapauttavaksi vastaukseksi Jumalan kaikkivaltiuden syvällisten ulottuvuuksien avautuminen. Tätä kautta Luther myös päätyi niin kutsuttuun ”tornikokemukseensa”, evankeliseen Jumalan vanhurskauden käsitteen ymmärtämiseen.

Kuopion piispan ja Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina vuosina 1934–1939 toimineen Eino Sormusen (1893–1972) teos – kuten myös hänen teoksensa Jumalan armo, dogmihistoriallinen tutkimus, osa 2: Luther (STKS, 1934) – Uskon mies: Martti Lutherin elämä (Concordia, 2017, 1937) selostaa Lutherin kypsymistä uskonpuhdistajaksi ja Lutherin pääsyä evankeliseen selvyyteen seuraavasti, sivuilla 33, 34 ja 35:

”Eniten Luther kuitenkin siunasi Staupitziä siitä, että tämä oli auttanut hänet epätoivon suosta. Ensimmäinen asia, jossa Staupitz Lutheria auttoi, oli kysymys oikeasta ripistä. Lutherhan ei löytänyt itsestään oikeata rakkautta Jumalaan eikä siis mielestään voinut edes aloittaa oikeata rippiä. Nyt hän tapasi kuuluisan oppineen ja sielunhoitajan, joka ajatteli tässä kohden aivan samalla tavalla. Staupitz varoitti luottamasta omiin voimiin parannuksen teossa – sellainen itseluottamus oli parannuksen vastakohta, ylpeyden ilmaus. Vain arvoton ja syntinen on mahdollinen parannukseen. Luther kertoo: ’Staupitz lohdutti minua sanomalla, että tämä meidän armonoppimme antaa kaiken kunnian yksin Jumalalle ja ihmiselle ei mitään.’…Staupitz opetti Lutherille salaisuuden, joka tänäkin päivänä on kaiken luterilaisen parannusopin lähtökohta: oikea parannus alkaa vasta rakkaudesta Jumalaan…”

”Toinen seikka, jossa Staupitz auttoi Lutheria, oli kysymys Jumalan hylkäämänä olemisesta. Staupitz huomautti hänelle, että tyytyminen Jumalan tahtoon silloinkin, kun hän näytää hylkäävän, on meille välttämätöntä, jotta tahtomme luopuisi itsekkyydestä ja antautuisi kokonaan ja ehdoitta Jumalan käsiin. Ahdistukset eivät ole merkkejä siitä, että Jumala on meidät hyljännyt, vaan siitä, että hän on meidät valinnut. Ja kun Staupitz oli saanut Lutherin näin pitkälle, silloin hän auttoi Lutheria nousemaan epätoivon pohjattomimmasta syvyydestä antamalla hänelle taivaankaarella istuvan tuomarin sijasta aivan uuden kuvan Kristuksesta…”

”Staupitz selitti, että toisin kuin moni opetti, Jeesus ei ole esikuva, jonka elämää meidän tuli jäljitellä – siihen me emme kykenisikään –, vaan hän on meille Jumalan lahja. Jeesuksen elämä on kehdosta hautaan asti eletty ’meidän tähtemme’. Ristillä Jeesus kantoi ruumiissaan meidän puolestamme syntiemme rangaistuksen ja syntiemme syyllisyyden, Jumalan vihan sekä ihmisen äärimmäisimmänkin hädän ja Jumalan hylkäämänä olemisen kauhun omassatunnossaan, kun hän huusi ristiltä tuskanhuutonsa.”

”Tämäkin tapahtui meidän tähtemme. Se merkitsee, että sellaista epätoivon ja tuskan syvyyttä ei tule, että meidän tarvitsisi olla siellä yksin, koska kärsivä Vapahtaja on aina vierellämme. Kun meidät valtaa kauhu Jumalan hylkäämänä olemisesta, Isän ainosyntyinen Poika ei ole elänyt sen onnellisemmissa olosuhteissa, vaan hän on käynyt tähänkin vaivaan edellämme ja tehnyt sen lyhytkestoiseksi ja keveäksi. Meillä on Vapahtaja, joka on ollut kaikessa kiusattu kuten mekin, ja siksi hän voi kiusattuja auttaa.”  

”[Lutherin] Roomalaiskirjeen selitys on raamatunselityskirjallisuuden ihmeellisimpiä teoksia, jossa Lutherin löytämä uusi käsitys Jumalasta ja hänen armostaan Kristuksessa pulppuaa tuoreena ja runsaana kuin keväinen puro.”

Lutherin Roomalaiskirjeen selitys eli Roomalaiskirje -professoriluennot vuosilta 1515–1516, jotka ovat luettavissa teoksessa Valitut teokset, osa I (Toim. Lennart Pinomaa, WSOY, 1983), 13–371, ovat perustavan tärkeitä Lutherin uskonpuhdistusohjelman oikein ymmärtämisen kannalta. Sivuilla 227 ja 229, Roomalaiskirjeen luvun 8 jaetta 28 selittäessään, Luther kirjoittaa predestinaatio-oppia ja Jumalan yksinvaikuttavuutta puolustaessaan esimerkiksi seuraavasti:

”Sillä jos Jumalan aivoitusta ei olisi ja pelastus olisi meidän mielemme mukaista tai perustuisi meidän tekoihimme, niin se olisi asetettu sattuman varaan…Mutta…hän osoittaa, kuinka valittujen pelastus ei ole sattuman varassa, vaan johtuu välttämättömyydestä…Mutta nyt hän osoittaa, että me pelastumme hänen muuttumattoman rakkautensa voimasta. Ja kaikella tällä hän vahvistaa, ei meidän vapaata tahtoamme, vaan oman ennaltamääräämisensä taipumatonta ja lujaa tahtoa…”

”…Tämän aiheen käsittelyssä saamme kiinnittää huomiota kolmeen asiaan. Ensiksi kokoamme Raamatun sanoista ja Jumalan teoista todistukset ennaltamääräämisen muuttumattomuudesta. Toiseksi kumoamme niitten esittämät vastaväitteet ja rajoitukset, jotka työntävät syyn Jumalalle, sekä heidän todistuskappaleensa ja perustelunsa. Kolmanneksi osoitamme niitä varten tästä aiheesta, jotka siitä ovat järkyttyneitä, lohdullisen ja rohkaisevan puolen saattaaksemme heidät jälleen hyvään toivoon…”  

Samaa vahvaa predestinaatioteologiaa Luther opetti Franz Güntherin 4.9.1517 promootiotilaisuuden teologisissa teeseissään, kuten Gottfried Fitzer (1903–1997), Wienin yliopiston evankelisen teologian professori, esittää kirjansa Was Luther wirklich sagte vuodelta 1968, suomeksi Mitä Luther todella sanoi (WSOY, 1983) sivuilla 28–38. 

Eino Sormunen kirjoittaa Uskon mies -teoksensa sivuilla 37–39 seuraavasti Lutherin uskonpuhdistusteologisista läpimurtoajatuksista:

”Lutherin ratkaiseva löytö oli raamattukokemus ja kokemus Kristuksesta. Hänen löytämänsä uusi – tai oikeastaan vanha ja Paavalin julistama – käsitys ihmisen pelastustiestä oli siinä mielessä erikoinen, ettei se perustunut mihinkään yliluonnolliseen tapahtumaan. Luther ei saanut mitään uutta ilmestystä…vaan vuosikausien tutkimustyön, etsinnän ja kamppailun jälkeen Jumalan sana kirkastui hänelle ydintänsä myöten. Jumala puhuu ihmiselle pelkän sanan välityksellä…ei ole ketään muuta välttämätöntä välittäjää kuin Jeesus Kristus…salaperäiset ilmiöt voivat olla itsepetosta tai sielunvihollisen juonia, mutta Jumalan sana eli Pyhä Raamattu ei petä…”

”…Jumalan sana kohtaa omantuntomme lakina, Jumalan ehdottomana vaatimuksena, joka on täytettävä halukkaasti, vapaasti, sydämen sisintä myöten. Kun ihminen ei tähän kykene, koska hän on itsekkyyden vallassa, hän joutuu omantunnon hätään: laki, Jumalan viha, rangaistuksen pelko ja tuomion uhka ahdistavat häntä. Mutta silloin evankeliumi tarjoaa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi! Kristus on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen ja pyhällä, kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan sovittanut meidät Jumalan kanssa.”

”Kristuksen koko elämä on eletty meidän edestämme. Hän kärsi meidän syntiemme rangaistuksen ja sovitti meidän syntiemme syyllisyyden ja lauhdutti Jumalan vihan, kun hän Jumalan hylkäämänä ja kiroamana huusi ristiltä: ’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!’ Kun sanomaa tästä Vapahtajasta julistetaan, se synnyttää ihmissydämessä uskon eli nöyrän ja samalla rohkean luottamuksen: ’Tämä tapahtui minun tähteni, minun syntieni tähden.’ Uskossa ihmiselle avautuu uusi suhde Jumalaan: Jumala antaa synnit anteeksi, ottaa lapsekseen ja antaa rauhan sydämeen.”

”Tämä syntisen vanhurskauttaminen ei perustu mihinkään ihmisessä itsessään olevaan, vaan yksinomaan Jumalan armoon eli Jumalan vapaaseen, tuhlailevaan ja käsittämättömään rakkauteen, jolla hän etsii syntisiä. Vasta nyt, kun ihminen joka päivä elää syntien anteeksisaamisen varassa, hänessä syntyy oikea nöyryys, ilo ja kiitollisuus, niin että hän iloisin ja vapain sydämin haluaa täyttää Jumalan tahdon. Synti ei tosin milloinkaan jätä meitä lopullisesti, vaan me elämme täällä kiusauksien ja kilvoitusten keskellä ja olemme samanaikaisesti vanhurskaita ja syntisiä. Mutta kun joka päivä ristin edessä näemme, mitä syntimme on maksanut Vapahtajalle ja miten se häntä yhä haavoittaa – hänhän on nyt korotettu Herra – niin synti käy meille vastenmieliseksi ja inhottavaksi.”

”Kaikki uskovat muodostavat suuren näkymättömän, elimellisen kokonaisuuden, kirkon eli pyhäin yhteyden. Uskovat ovat uskon kautta yhteydessä Kristukseen, kirkon päähän, ja rakkauden kautta he ovat yhteydessä toisiinsa. He ovat pyhiä siksi, että he eivät elä minkään omansa varassa, vaan lahjan eli Jumalan ansaitsemattoman armon varassa, ja siksi, että he eivät elä itselleen vaan palvellakseen veljiään ja sisariaan. Oikeaa jumalanpalvelusta eivät ole itse valitut hartaudenharjoitukset, vaan uskollinen toiminta sillä paikalla, jolle Jumala on ihmisen asettanut sitä varten, että hän itsensä unohtaen, nöyrästi ja mielellään, palvelisi veljiään ja sisariaan valmiina uhrautumiseen ja kärsimykseenkin. Tätä tehtävää kristityn on pidettävä Jumalan antamana luottamuksenosoituksena ja kutsumuksena.”  

Vuoden 1517 95:ssä teesissä oli kysymys roomalaiskatolisesta aneopista, vanhurskaudesta, ansiosta ja evankeliumista. Teesien sisältö on vahvan teologinen ja opillinen. Ane- ja ansio-pelastusopin haastaminen merkitsi samalla paavin ja hänen arvovaltansa haastamista ja tämä puolestaan merkitsi koko roomalaiskatolisen kirkon arvovallan haastamista. Tästä syystä uskonpuhdistus sai teesien myötä heti valtavat ja maailmanhistorialliset mittasuhteet. Luther osui teeseillään aivan teologiseen hermoon. 

Vuoden 1518 Heidelbergin disputaatiossa eli väittelyssä Luther määritteli ja toi esiin paavalilais-augustinolaisen teologiansa ytimen, ristinteologian, theologia crucis. Jumala on pelastavasti tunnettavissa vain ristinnaulitussa Kristuksessa. Laki paljastaa ihmisen hengellisesti kuolleen tilan ja evankeliumi lahjoittaa armosta Kristuksen vieraan vanhurskauden, joka otetaan uskossa vastaan. Vanhurskaus on vain Kristuksessa ja luetaan uskovan hyväksi. Vanhurskauttaminen on siis luonteeltaan forenssista. Mutta vanhurskauttamisella on myös reaaliset seurauksensa.

Luther itse piti uskonpuhdistusteologisina pääteoksinaan Sidottu ratkaisuvalta- eli De servo Arbitrio -teosta vuodelta 1525, sekä oppikirjoiksi laatimiaan katekismuksiaan vuodelta 1529: Vähä katekismus, Der kleine Catechismus, ja Iso katekismus, Deutsch Catechismus. Schmalkaldenin opinkohdat, Die Schmalkaldischen Artikel, vuodelta 1537 on Lutherin laatima luovuttamattomien evankelisten uskonkohtien esitys. Tätä teosta voidaan pitää Lutherin teologian tunnustuksellisena yhteenvetona. Yhtä ohjelmallisena voidaan pitää Lutherin luentojen pohjalta laadittua teosta Galatalaiskirjeen selitys vuosilta 1535 ja 1538.

Lutherin professorityötoveri Philipp Melanchthonin (1497–1560) laatima Augsburgin tunnustus, Confessio Augustana, vuodelta 1530 on paitsi luterilaisten kirkkojen päätunnustuskirja myös ylipäätään koko saksalaisen evankelisen teologian perustunnus, jonka tunnustusperinnettä jatkoivat elimellisesti niin ikään Melanchthonin laatima ja Lutherin hyväksymä Muutettu Augsburgin tunnustus, Confessio Augustana Variata, vuodelta 1540 ja professori Zacharias Ursinuksen (1534–1583) Pfalzissa laatima Heidelbergin katekismus, Der heidelberger Catechismus, vuodelta 1563. Saksalaisella evankelisella teologialla, yhtä hyvin luterilaisella kuin reformoidulla, on vankat yhteiset teologiset juuret.

Amerikkalainen tunnustuksellinen luterilainen teologi ja professori Robert D. Preus (1924–1995) on kirjoittanut hyvän ja käyttökelpoisen johdatuksen luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin: Sisälle tunnustukseen: Lyhyt johdanto luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja niiden teologiaan (Concordia/Luther-kirjat Oy, 2017), joka on hankittavissa Kuvan ja Sanan verkkokaupasta.

1910–1930 -lukujen akateemisen Luther-tutkimuksen keskuudessa alkanut Luther-renessanssi – jonka alkamisesta tulee nyt kuluneeksi noin 100 vuotta – tarjosi kokonaisvaltaisen kattavan analyysin ja synteesin Lutherin teologiasta ja ajattelusta Karl Hollin (1866–1926) johdolla. Karl Holl toimi evankelisen teologian ja kirkkohistorian professorina Tübingenin ja Berliinin yliopistoissa. Holl korosti Jumalan kaikkivaltiuden merkitystä Lutherin teologian muotoutumisessa ja palautti jälleen vanhurskauttamisopilliset linjaukset teologian keskiöön. Luther-renessanssin tutkijat katsoivat Lutherin edustavan omantunnonuskontoa, jolla on vahvat eettiset ulottuvuutensa.

Karl Hollilta on peräisin myös varsin mielenkiintoinen luonnehdinta, jonka mukaan Lutherin paras oppilas oli Geneven uskonpuhdistaja Jean Calvin (1509–1564). Holl siis näki selkeän teologisen jatkumon – ei suinkaan sovittamatonta ristiriitaa – Lutherin ja Calvinin uskonpuhdistusteologioiden välillä.

Luther-renessanssista lähtökohtaisia vaikutteita saanut Paul Althaus (1888–1966), Göttingenin yliopiston evankelisen teologian professori, syntetisoi kattavan perusteellisen kokonaiskuvan Lutherin uskonpuhdistusajattelusta ja siihen nojaavasta etiikasta, jossa korostuu luomisjärjestysten teologia. Althausin keskeiset teokset ovat oppikirjat Die Theologie Martin Luthers vuodelta 1963, The Theology of Martin Luther (Fortress Press, 1966), ja Die Ethik Martin Luthers vuodelta 1965, The Ethics of Martin Luther (Fortress Press, 1972).

Nämä teokset ovat edelleen päteviä esityksiä aiheistaan. Edelleen päteviä ja ehdottomasti opiskelemisen arvoisia ovat myös Helsingin yliopiston systemaattisen teologian professorina vuosina 1948–1968 toimineen Lennart Pinomaan (1901–1996) teokset Kuka Luther todella oli (ARI-kustannus, 1976) ja Voittava usko: Lutherin aatemaailman peruspiirteet (WSOY, 1972).

Nyt jos koskaan on syytä paneutua näihin teoksiin ja selvittää itselleen ja toisille, mistä Martin Lutherin raamatullisessa julistuksessa ja opetuksessa oli oikeasti kyse. Etenkään meillä suomalaisilla ei ole minkäänlaista varaa olla tietämättömiä eikä harhautettuja näissä asioissa, jotka liittyvät omaan hengelliseen ja kansalliseen perimäämme ja juuristoomme. On palattava aidon raamatulliseen Lutherin evankelisuuteen ja sen yhteiskunnallisiin sovelluksiin.

Lutherin evankelisen uskonpuhdistuksen 500-vuotinen perinne elää edelleen ja on yhäti tarpeellinen Suomessakin uskonpuhdistuksen juhlavuonna 2017 ja nyt, kun tulee täyteen noin 100 vuotta Luther-renessanssin alkamisesta. Aidon raamatullisen Lutherin evankelisuutta ja luomisjärjestysten teologiaa ja etiikkaa tarvitaan nyt kipeästi sekä kirkossa että suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkin.

Me tarvitsemme edelleen sitä niin kutsuttua suomalaisen kristillisyyden eetosta, jota aikanaan pohjusti ja edusti Helsingin yliopiston dogmatiikan ja siveysopin eli etiikan professorina vuosina 1919–1932 toiminut Antti J. Pietilä (1878–1932) ja joka loi suomalaisille sen hengellis-henkisen selkärangan, joka murtumatta kesti sotien myrskyt ja paineet. Ei kannata edelleenkään unohtaa Pietilän systemaattisen teologian suomalaista kolmiosaista yleisesitystä Kristillinen dogmatiikka vuosilta 1930–1933.

Kirkkohistorian professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1972–1993 toiminut Eino Murtorinne luonnehtii Pietilää ja hänen vaikutustaan seuraavasti, teoksensa Suomalainen teologia autonomian kautena (1828–1918) (Gaudeamus, 1986) sivuilla 272 ja 273:

”Dogmatiikan tehtävänä ei hänen [Pietilän] mielestään ollut perustella väittämiään ensisijaisesti filosofisesti tai historiallisesti vaan uskonnollisesti, s.o. sisältäpäin kristillisen uskon analogian mukaan ammentaen aineksensa Raamatusta ja tunnustuksesta. Siten Pietilän dogmatiikka sai voimakkaasti ’uskonsisäisen’ ja samalla ’suomalaista kristillisyyttä’ heijastelevan luonteen…Kiihkeä poleeminen taistelu ’raamatullisen ja tunnustuksellisen’ perinteen sekä toisaalta ’suomalais-kansallisten arvojen’ puolesta oli monien aikalaisten ja jälkipolvienkin mielestä Pietilälle tunnusomaista ihmisenä ja teologina…Hänen suomalaiseen kansanhurskauteen nojaava teologiansa ja suomalais-kansalliset korostuksensa olivat luomassa perustaa myös koko maailmansotien välisenä kautena korostuneelle ns. suomalaiselle kristillisyydelle.”

Nyt, Herran vuonna 2017 ja uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlia vietettäessä, Suomi tarvitsee uudella dynaamisella voimalla ja innolla sisäistettyä raamatullis-evankelista Jumala-uskoa, uskoa Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan ja Hänen hyviin luomisjärjestyksiinsä, sekä henkilökohtaista uskonluottamusta Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa siten kuin Pyhä Henki tämän uskon meissä herättää Jumalan pyhän Sanan kautta.

Suomi tarvitsee, sekä kirkossa että yhteiskunnassa, sitä samaa suomalaisen kristillisyyden läpitunkemaa evankelista kristillissosiaalista ja kansallisprotestanttista eetosta, jonka innoittamana Suomi 100 vuotta sitten itsenäistyi kansallisvaltioksi.

Kuvan ja Sanan verkkokaupasta on hankittavissa 20.10.2017 puhuttu ja tämän blogin aihepiiriin joltisestikin liittyvä ajankohtainen luentoni Suomi 100 vuotta: Suomen perustajaisien profeetallinen testamentti Suomen kansalle.

Juha Ahvio su 29.10. 11:06

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Juha Ahvio

Juha Ahvio, teologian tohtori, dosentti, Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja

tuoreimmat

YK:n GCM-sopimus uhkaa sekä kansallisia rajoja että sananvapautta

to 15.11. 23:38

Trump ja republikaanit saivat strategisen torjuntavoiton USA:n välivaaleissa

to 08.11. 23:18

Dosentti Markku Ruotsilan pätevän kattava analyysi USA:n sydänmaiden konservatiivien kapinasta

pe 02.11. 22:45

USA:n kirjepommilähetykset, synagogaisku ja marraskuun välivaalit

su 28.10. 21:31

Kansanedustaja Laura Huhtasaari Turun Mikaelinkirkossa

la 20.10. 22:43

Ruben Stillerin "Maailmanloppua odotellessa"

pe 19.10. 23:22

Sananvapaus uhattuna Suomessa ja somessa

pe 12.10. 20:50

Venäjä valmistautuu Airistolla

pe 28.09. 23:23

Trumpin nimittämä tuomari Brett Kavanaugh Soros-vehkeilyn kohteena

pe 21.09. 22:46

Kansalliskonservatiiviset Ruotsidemokraatit nousevat Ruotsissa

la 01.09. 10:25

blogit

Vieraskynä

Kirja-arvio: Kiinalainen juttu

su 18.11.2018 00:00

Juha Ahvio

YK:n GCM-sopimus uhkaa sekä kansallisia rajoja että sananvapautta

to 15.11.2018 23:38

Professorin Ajatuksia

Metsien haravoimisesta Suomessa

ma 19.11.2018 21:30

Jukka Hankamäki

Kulttuuriministeriö kouluttaa lapsista kavaltaja-agentteja

ma 19.11.2018 21:33

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Synnytyssairaalassa näet Suomen tulevaisuuden

ti 13.11.2018 23:33

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

GCM maan myynti vai maanpetos?

ma 19.11.2018 21:34

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Maahanmuutto ratkaisee ongelmat?

ti 20.11.2018 11:44

Olli Pusa

Vertailu Obama Trump

ma 19.11.2018 17:40

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Siperia opettaa myös HS-Pravdaa

ti 20.11.2018 16:39

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Miestenpäivä

ma 19.11.2018 21:31

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40