Blogi: Timo Vihavainen, pe 29.12.2017 14:35

Naurettavan ihmisen muistelmat

Menneisyyttä etsimässä

 

Juhani Aho, Muistatko? Kukkia keväiseltä niityltä. WSOY 1920, 277 s.

 

Tulin juuri lukeneeksi Juhani Ahon kirjan Muistatko?

Kyseessä on hyvin herkkä tarina, jonka johtolankana on rakkaan puolison kuoleman innoittama muistelma. Sen koulupoikamaisen ujot kohtaukset ja haaveilut kuuluivat kuusikymppisen kirjoittajan kohdalla tuolloin jo menneisyyteen. Ehkä ne ovatkin enimmäkseen allegorisia.

Kirja näki päivänvalon vuonna 1920 eli aikana, jolloin tarinan minän ja hänen puolisonsa oli jo ollut kohdattava unelmiensa luhistuminen, he olivat pettyneet Suomen kansaan, niin sen punaisiin kuin valkoisiin.

Itse asiassa kirjan minä on fiktiivinen. Kirjoittaja itse tosin kuoli jo seuraavana vuonna, mutta vanhan polyamoristin molemmat vaimot olivat kyllä kirjoitushetkellä hyvissä hengissä, Venny tulisi elämään vielä neljännesvuosisadan ja Tillykin vielä hyvän aikaa.

Tosiasiassa kirjailijan nostalgia menneisyyteen ei siis ilmeisesti koskenut kuollutta puolisoa, vaan sitä maata, johon kerran uskottiin ja joka menetettiin.

Kaikki näytti kansalaissodan jälkeen olevan raunioina, mutta eivätkö muistotkin olleet todellisia? Kerran oli uskottu ihanteisiin ja tehty työtä niiden hyväksi. Ne olivat olleet heidän todellisuuttaan silloin kerran. Taisikin olla kovin naiivia?

Kansan valistaminen ja työnsä ja kykyjensä uhraaminen sille oli asia, joka oli kyllä paljonkin esillä 1800-luvun lopulla. Se oli ajan henki, sen ajan älymystön suuri tehtävä.

Kirjoittaja ei oikeastaan kysy, oliko kaikki tuo ollut naurettavaa, mutta lukijallehan se tulee ilman muuta mieleen. Haaveet nyt joka tapauksessa ovat myös osa todellisuutta ja usein hyvin tärkeäkin osa. Tuskin niiden kauneus sinänsä on naurettavaa ja onko myöskään naiivius sitä jollakin objektiivisella mittapuulla?

Mikä sitten on naurettavaa ja mitä se merkitsee? Kunniakulttuurissa ihmisen tuleminen naurunalaiseksi on pahinta, mitä ajatella saattaa. Se on jopa pahempaa kuin kuolema, paljonkin pahempaa.

Meillähän nämä kunnian päivät ovat olleet ja menneet ja etenkin feministipiireissä on paljon viljelty sitä ajatusta, että naurettavuus on vain konventio, naurettavaksi tekeminen vallankäyttöä ja itse koko asia vain  konstruoitu ja rajattomasti muutettavissa.

Vielä Dostojevskin Riivaajissa vanha liberaali, Stepan Trofimovitš, on selvästi perin juurin koominen hahmo ja harva kai voi nauramatta lukea, miten pahansuopa kirjailija häntä kuvaa. Hän ei kuitenkaan ole paha, vaan ainoastaan huono, mikä juuri onkin omalla tavallaan kovin traagista.

Traagistahan aina on, mikäli siitä, mikä potentiaalisesti ja pohjimmiltaan on jotakin hienoa, käyttäkäämme nyt vaikkapa vertausta Jumalan kuva, vääntyykin vain jonninjoutava muotipelle.

 Joka tapauksessa Stepan Trofimovitšin elämän täydellinen tyhjänpäiväisyys on ulkopuolisesta tarkkailijasta sangen koomista, vaikka hän itse uskoo sen traagisuuteen ja tavallaan syystäkin.

Kirjan lopussa kuitenkin tapahtuu ihme ja Stepan Trofimovitšin elämä todella saa todellisen, vakavan merkityksen, ei siitä, mitä hän aikoinaan niin sanotusti saarnasi, vaan sen hylkäämisestä.

No, tämä nyt oli Dostojevskin kuvausta aikansa ilmiöistä, mutta tuskin sinänsä ajallemme irrelevanttia. Nuo tuon ajan riivaajat (totalitarismin idean ilmaantuminen) ovat toki tänään yhä olemassa ja jopa populaarimpia kuin koskaan, mutta maailma niiden ympärillä on muuttunut.

Naurettavuus ei enää tänään ole koomista samassa mielessä kuin ennen. Entinen naurettava on nyt uusi normaali. Naurettavuus voi olla joko hauskaa (mikäli edistyksellistä) tai vastenmielistä ja tuomittavaa (mikäli poliittisesti epäkorrektia). Joskushan sen olettaminen tai havaitseminen on ihan kuohuttavaa.

Vain vihoviimeinen essentialisti viime vuosisadalta voisi enää nykyään suhtautua niin vakavaan asiaan kuin naurettavuuteen naiivilla tavalla ja ennen pitkää hän jäisi taantumuksellisen ajattelun vangiksi ellei jo sitä ole.

Kukapas pystyisi kenenkään arvoja arvostelemaan ja millä oikeudella niille naureskelemaan? Jos ihminen haluaa olla nykyaikainen noita (artikkeli SK 50/17), intersektionaalinen feministi tai vaikkapa vegaani, niin so what? Kaiken mittana on se, millaisen tyydytyksen juuri hän henkilökohtaisesti asiasta saa. Pitäkää taantumukselliset naurut mahassanne tai…

Kun engelsmannit hiljattain taas filmatisoivat Sodan ja rauhan, pantiin siihen seksikohtauksia, sillä aika vaatii omansa. Lev Nikolajevitš lienee kääntynyt haudassaan, mutta turhapa hänen on tulla tämän ajan asioita sotkemaan. Modernisoidaanhan täällä kaikki muutkin klassikot, koska nykyajan ihminen ei enää niitä muuten ymmärtäisi.

Tokihan seksi onkin nyt avoimesti maailman napa ja itse asiassahan se objektiivisesti on tärkeintä, mitä teemme, ainakin sikäli kuin asia koskee kantamiemme geenien kohtaloa. Mutta ollaanko siitä huolissaan?

Ahon kirjassa seksillä ei, kummallista kyllä ole mitään roolia, vaikka koko kirja kudotaan rakkaustarinan ympärille. Sen sijaan kerrotaan paljon kaipuusta ja kutsumuksesta.

Seksitön taide lieneekin kulttuurimme näkökulmasta juuri yhtä hullunkurista kuin se, että ihminen ilmoittaisi haluavansa kutsumusammattiin.

Kuitenkin puolisen vuosisataa sitten kumpikin asia oli täysin normaaliksi oletettu. Kiimainen sankari/sankaritar ja kyyninen, pelkän leivän perässä juokseva opettaja, sairaanhoitaja tai pappi olisivat sen sijaan olleet sekä naurettavia että paheksuttuja ja olivatkin.

Niin se maailma muuttuu. Toisaalta myös radikalismin naurettavuus siinä kuin sen traagisuuskin ymmärrettiin jo Ahon aikana. Itse asiassa se ymmärrettiin jo Dostojevskin Riivaajien aikana.

 Vihainen Fjodor Mihailovitš tosin niputti samaan joukkoon myös naiivit ja hyväntahtoiset liberaalit ja teki muun muassa Turgenevista koomisemman hahmon (Karmazinov) kuin tämä luultavasti ansaitsi.

Mutta kukapa meistä olisi synnitön ja luultavasti kirjailija noin enimmäkseen haukkui aivan oikeata puuta. Riivaajat olivat tulleet maahan ja vetivät mukaansa nyt aluksi sen älymystöä.

Aho kirjoitti kirjansa vähän ennen kuolemaansa. Siinä vaiheessa riivaajien tulo tähänkin maahan ja sen mukaiset bakkanaalit olivat jo tapahtunut tosiasia. Kukapa olisi voinut asiaa kuvitella vielä silloin, kun Dostojevski kirjoitti oman kirjansa? Silloin ne olivat vasta Venäjällä.

Dostojevski oli kyllin profeetallinen ennustaakseen uuden opin maksavan Venäjällä miljoonien hengen ja Riivaajissa esiintyvät nihilistit olivat jo kaamea osoitus siitä, mitä tuleman piti.

Pietarissa oli tosiaan syttynyt myös outoja tulipaloja, joita Riivaajien Šigaljovilaisten kuvattiin sytyttävän. Lyhyttukkaisen kätilö-nihilistin hahmo oli muuan noista ”kansaan menemisenä” ilmenevän uudenlaisen kutsumustyön irvikuvista. Älymystö aloitti uhrautuvan työnsä.

Mutta sekin oli naiiviutta ja sehän sitä vasta olikin, kuten nihilistit saivat nähdä talonpoikien antaessa heidät ilmi. ”Kansan ystävät” kuvittelivat, että kansa voidaan ja pitää pelastaa juuri heidän ikiomalla reseptillään. Se oli huono resepti, vaikka ei sitä juuri haaveellisesta hentomielisyydestä voinut syyttää.

Meillä kaikki meni toisin aina 1900-luvulle saakka. Kirjallisuudessamme on paljon kuvauksia ”kansankynttilöiden” kutsumustyöstä, 1800-luvulta aina 1950-80-luvuille saakka.

Myös tämä tpiminta perustui ainakin aluksi edistysuskoon ja kansaa kohtaan tunnettuun luottamukseen ja jopa romanttiseen ihailuun. Kansakoulun uskottiin jopa lopettavan nuorison kelvottomat tavat kuten yöjuoksut ja juopottelun.

Pettymys oli melkoinen, kun havaittiin, ettei mitään mullistusta tässä suhteessa kyetty saamaan aikaan.

Jälkeenpäin koko tuota epärealistista maailmankuvaa voidaan pitää naiivina ja sitä jopa pilkata. Idealistithan joutuvat yleensä pettymään, härskit kyynikot sen sijaan eivät.

Aika siirappiselta se tuo Ahon kirja nykylukijasta tuntuu. Arvostelijoilta se aikanaan sai suitsutusta. Sen tunnelmallisuutta ja herkkyyttä kehuttiin, mutta  ilmensihän se myös uskoa ”kansaparkaamme” ja monella se usko oli tainnut vuoden 1918 johdosta pahanpäiväisesti järkkyä.

Timo Vihavainen pe 29.12. 14:35

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Muistoja Saksasta

pe 16.11. 23:34

Teatteri-ilta Moskovassa

ke 14.11. 23:17

Harmaa eminenssi

ti 13.11. 23:09

Muistoja lännestä

ma 12.11. 23:09

Mitä maailma ajattelee?

su 11.11. 01:10

Jätkäsaari

pe 09.11. 23:56

Erikoinen neitsyt

to 08.11. 22:28

Ätläke

ke 07.11. 23:21

Alatyylin ylösnousemus

ti 06.11. 22:17

Näin naapurissa

ma 05.11. 23:17

blogit

Vieraskynä

GCM-Sopimus uhkaa Euroopan turvallisuutta

to 15.11.2018 23:36

Juha Ahvio

YK:n GCM-sopimus uhkaa sekä kansallisia rajoja että sananvapautta

to 15.11.2018 23:38

Professorin Ajatuksia

Vastuutonta journalismia

pe 16.11.2018 23:33

Jukka Hankamäki

Mikä GCM? Vähemmän on enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

pe 16.11.2018 23:36

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Synnytyssairaalassa näet Suomen tulevaisuuden

ti 13.11.2018 23:33

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Eduskunnan stalinistinen Unkari-ryhmä?

ke 14.11.2018 23:17

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Muuttuuko ihminen - ja mihin suuntaan, laulaa Georg Ots

ma 12.11.2018 10:38

Olli Pusa

EU-liittovaltio

la 10.11.2018 14:24

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

"Eurooppalaiset arvot" on osoitus uudesta suvaitsemattomuudesta

to 08.11.2018 23:28

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Muistoja Saksasta

pe 16.11.2018 23:34

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40