Raakuuden koulu

Kenraali P.S. Wrangel, Valkoisen Venäjän etevimmäksi ja suosituimmaksi mainittu kenraali ja sen viimeinen ylipäällikkö kirjoittaa muistelmissaan:

Käskin järjestää riiviin bolshevikien upseerit ja aliupseerit luvultaan kolmesataaseitsemänkymmentä miestä, ja ammutin heidät siihen paikkaan. Sitten sanoin toisille, että he myös ansaitsivat kuoleman, mutta että jätin vastuun heidän petoksestaan niille, jotka olivat johtaneet heitä harhaan ja että tahdoin tarjota heille tilaisuuden sovittaa virheensä ja osoittaa uskollisuutta isänmaalle. Heille jaettiin heti aseita. Kaksi viikkoa myöhemmin he menivät tuleen ja käyttäytyivät siellä urhoollisesti. Sittemmin tämä pataljoona oli armeijan parhaita ja saavutti mainetta.  (P.N. Wrangel, Kenraali Wrangelin muistelmat. Karisto, Hämeenlinna 1989 (1. painos 1930).

Kenraali Wrangel muistetaan siitä, että hän pyrki säästämään siviiliväestöä armeijan suorittamalta ryöstöltä ja myös lupasi sille parempaa ja tasa-arvoisempaa tulevaisuutta, mikäli valkoiset voittaisivat. Tästä eivät kaikki kollegat suinkaan kantaneet huolta, vaan keskittyivät pikemmin Venäjän imperiumin yhtenäisyyden ja jakamattomuuden säilyttämiseen eli siis palauttamiseen.

Mutta sodankäynnin menetelmät kansalaissodassa olivat parhaimmillaankin tavattoman raakoja kuten ne vastaavissa yhteyksissä ovat aina olleet.

Muutaman sadan miehen ammuttaminen tutkimatta millään tavalla heidän tekojaan, ainoastaan heidän asemansa perusteella, tuo mieleen Saksan armeijan komissaarikäskyn, jota syystä on pidetty sotarikoksena. Mutta sellaiset olivat jo Venäjän kansalaissodan aikana normaalia arkipäivää.

Meillä, sivistyneessä Suomessa asiat varmaankin olivat paremmin, oltiin kai puhtaita pulmusia eli белые и пушистые, kuten venäläinen sanoisi.

Ikävä kyllä, näin ei tietenkään ollut. Itse asiassa juuri Suomi oli eräänlainen edelläkävijä siinä raakuuden koulussa, jollainen kansalaissodasta tuli niin meillä kuin Venäjällä.

Suomen kansalaissodan aikaan oli Venäjällä vasta hajanaisia kahakoita punaisten ja valkoisten välillä. Siellä epäröitiin ryhtyä sisällissotaan ja toki asian valmisteleminenkin vaati paljon työtä.

Kun Pietarissa saatiin tietää Suomen sisällissodan raakuuksista, ei asiaa haluttu aluksi uskoa. Suomalaisethan nyt nimenomaan oli opittu tuntemaan rauhallisina ja sivistyneinä.

Mutta tietoa tulvi yhä uusista lähteistä. Luvut olivat toki liioiteltuja. Niinpä puhuttiin 20000 teloitetusta, mutta koko Venäjällä ei ollut esittää vastaavia, liioiteltujakaan lukuja. Kenraali Krasnovin kerrottiin ammuttaneen Donilla 15000 henkeä, eli häviävän joka tapauksessa suomalaisille.

Myös venäläismurhista saatiin kuulla heti tuoreeltaan ja eräskin uutinen väitti Viipurissa ammutun 2000 venäläistä, joista puolet nuoria poikia. Myös puolalaiset olivat joutuneet valkoisten mielettömän tappamisraivon kohteeksi.

Huolimatta siitä, etteivät luvut olleet paikkansa pitäviä, oli itse asia aivan riittävän selvä ja sitä paitsi tosi. Suomalaisten raakuuksia käytettiin sitten hyväksi, kun bolševikit puolustelivat satojen panttivankien ampumista. Tätä rikostahan ei lainkaan salailtu, vaan siitä nimenomaan kuulutettiin lehdissä pelotusvaikutuksen aikaan saamiseksi.

Terrori nimenomaan politiikkana, umpimähkäinen tappaminen muiden pelottamiseksi, oli Venäjän kansalaissodassa määrätietoista toimintaa, mihin myös Lenin useaan otteeseen nimenomaisesti kehotti.

Väkivaltahan oli bolševistisen opin mukaan kaiken hyvän alku ja juuri. Vain sillä keinolla oli mahdollista uuden yhteiskunnan synnyttäminen. Muu oli humpuukia ja siis rikollista diversiota.

Niinpä oli täysin loogista, että Lenin jo heti vuonna 1917 Venäjälle saavuttuaan ns. huhtikuun teeseissään kehotti kaikin keinoin aloittamaan kansalaissodan, muuttamaan maailmansota kaikkialla kansalaissodaksi. Sellaisen sodan veripuroja ei tarvinnut lainkaan pelätä, mitäpä ne nyt olivat maailmansodan verimerien rinnalla, kysyi retorisesti tuo vuosisataisnero.

Tämän ennusteen kanssa kävi kuten aina. Venäjän tappiot ensimmäisessä maailmansodassa olivat tosin nykyisten laskelmien mukaan peräti 2 245 000 sotilasta ja yli miljoona siviiliä kaatuneina ja kuolleina. Kansalaissodassa tappiot kaatuneina olivat noin miljoona molemmin puolin, mutta sen lisäksi kansalaissodan, sotakommunismin, saarron ja intervention aiheuttama talouden romahdus, johon liittyivät vielä kuivuuden tuoma nälänhätä ja espanjantaudin tuhot, vei monia miljoonia ennenaikaiseen hautaan.

Kysymys siitä, oliko muna vai kansa alkuperäisempi syy, ei ruumiita laskettaessa ole aivan tavattoman kiinnostava asia. Maailmansodan, kansalaissodan ja onnettoman komentotalouden muodostama kokonaisuus vaikutti yhdessä kaameaan lopputulokseen ja tosiasia on, että kansalaissotaan mentiin bolševikkien puolelta ehdoin tahdoin.

Sodan eräs tärkeä seuraus oli se uusi poliittinen kulttuuri, joka syntyi niinä vuosina, jolloin ihmishengelle ei annettu periaatteessa mitään arvoa. Päinvastoin, tappamisesta tuli väline, jolla kyynisesti pyrittiin saavuttamaan poliittista menestystä.

Teloituksia oli satoja tuhansia ja vaikka toki myös maailmansota oli moraalisesti tuhoisaa ja raaistavaa toimintaa, oli kansalaissodan henki vielä jotakin muuta.

Tässäkin herää kysymys, oltiinko meillä sen parempia ja jos oltiin, niin miten paljon parempia?

Valitettavasti tuntuu siltä, ettemme tässä suhteessa pääse harjoittamaan itsekehua, mikä ainakin minusta on valitettavaa. En usko, että olisimme olleet muita huonompia, mutta tuskin myöskään parempia.

Jo Paavolaisen klassinen terroritutkimus kertoo, miten kentän tasolla oltiin valkoisella puolella -ja joskus punaisellakin- verenhimoisia ja haluttiin kovasti päästää käsiin saadut, aseettomat vastustajat päiviltä.

Näin myös tapahtui, vaikka valkoisen ylipäällikön käsky toisin edellytti. Mannerheim ei kuitenkaan ryhtynyt kokeilemaan heiveröisen auktoriteettinsa tehoa puuttumalla voimakeinoin teloituksiin. Niistä varmasti tiedettiin, mutta ei oltu tietävinään. Kansan ääni se oli jumalan ääni silloinkin.

Mutta mikä oikein oli kansalaissodan perintö meillä ja mikä taas Venäjällä?

Molemmissa maissa alettiin luoda sodan ja Venäjällä samalla myös Stalinin kulttia.

Venäjällä siinä kunnostautui I.I. Mints, johon minäkin tutustuin hänen vieraillessaan pari kertaa Suomessa tutkimuksiaan täydentämässä.

Marxilaisuuden kannalta kansalaissota oli tietenkin luokkataistelun korkein muoto ja todellinen historian veturi, joka tuotti käsittämätöntä siunausta kansalle kumotessaan vanhan vallan ja vakiinnuttaessaan uuden.

Samalla myös kansalaissodan voittoisat metodit tulivat asianmukaisen juhlinnan kohteiksi. Vain armottomuus ja täydellinen kovuus toivat voiton, uskoivat Lenin, Stalin ja heidän seuraajansa. Siinä sitä oli esimerkkiä kaikille kommunisteille.

Tämä sama kulttuuri juhli voittojaan sitten myös 1930-luvun alun kollektivisoinnissa ja vuosien 1937-1938 suuressa terrorissa. Toisen maailmansodan aikana sille oli tietenkin laajaa käyttöä ja siitä irtautuminen on Venäjällä ollut hidas ja tuskallinen prosessi, joka käynnistyi toden teolla vasta perestroikan aikana.

Entä meillä? Unohdettiinko meillä sodan raakuudet mahdollisimman pian vai vaalittiinko sen väkivallan perintöä vielä myöhemminkin?

Kuten tunnettua, meillä oli tietty, myöhemmin äärioikeistolaiseksi leimautunut ryhmä, joka vaali tuon sodan perintöä vielä kauan ja oli kovin tyytymätön siihen demokratian palauttamiseen, joka suoritettiin lähinnä Englannin painostuksesta jo vuonna 1919.

Myös meillä maailmansotien välisen ajan historiankirjoitus oli leimallisesti ideologista, Suomen tapauksessa ”valkoista”. Se erosi kuitenkin merkittävällä tavalla vastaavasta venäläisestä.

Valkoista terroria ei nimittäin nostettu jalustalle, vaan sen olemassaolo suorastaan kiellettiin ja se pyrittiin aktiivisesti unohtamaan.

Itse asiassa terrorin kauhut nousivat yleiseen tietoisuuteen vasta vuonna 1960, Väinö Linnan tunnetun romaanin toisen osan ilmestymisen myötä.

Vasta saman vuosikymmenen puolessa välissä Jaakko Paavolainen aloitti uranuurtavan työnsä terrorin tutkijana. Työtä on sittemmin jatkettu vuosikymmeniä, mutta tulokset ovat lähinnä alaviitteitä Paavolaisen teoksiin.

Joka tapauksessa aihe oli niin arka, ettei siihen haluttu tikullakaan kajota enempää valkoisella kuin punaisellakaan puolella ennen kuin puoli vuosisataa oli kulunut.

Syitä tähän kannattaa etsiä suhteistamme Neuvostoliittoon, kuten Risto Alapuro on kirjoittanut. Tämä on kuitenkin jo oma tarinansa.

Venäjällä taas oli omat syynsä suhtautua terroriin siten kuin siihen suhtauduttiin. Se kuului bolševismin kovaan ytimeen.

Meillä bolševismi ei sen sijaan voittanut eikä sitä ollut merkittävästi liikkeellä edes kansalaissodan aikana. Otto Ville Kuusisen itsekritiikki kapinan jälkeen keskittyy juuri siihen, että punaiset kainostelivat väkivallan käyttämistä. Seuraavalla kerralla ei niin enää kävisi. Leninin neuvot oli nyt ymmärretty, raskaan epäonnistumisen jälkeen, pohdiskeli historiallisten mittojen luuseri.

Kuusisen ”itsekritiikki” osoittaa, että epäilemättä myös hän osasi tuntea jonkinlaista, joskin kieroutunutta vastuuta siitä tuhosta, jonka oli aikaan saanut. Elokuussa 1920 hänet oli tarkoitus ampua Pietarissa, nykyisen Kamenno-ostrovski-kadun varrella sijaitsevalla klubilla, mutta tämäkin terroriteko jäi puolinaiseksi. Kenties silläkin oli tarkoituksensa.

Joka tapauksessa, kun vertaamme Suomen punaisten politiikkaa sikäli kuin asia koskee terroria kansalaissodan aikana, poikkeaa se varsin olennaisesti venäläisestä, kuten Kuusinen aivan oikein totesi.

Punainen terrori oli Suomessakin tosiasia, mutta sen ei voi katsoa olleen osa määrätietoista punaisten politiikkaa. Oma-aloitteiset murhaajat saattoivat myös punaisella puolella toki niin ajatella, mutta punaisten johtoporras pääsee tässä melko puhtain paperein.

Kenraali Wrangel ammutti punaisten upseerit ja aliupseerit kummempia kyselemättä ja myös Suomen valkoiset saattoivat noudattaa samanlaista käytäntöä.

Suomen punaisille tällainen ei ollut tyypillistä, mikä kuvaa -jos niin halutaan- heidän tiettyä naiiviuttaan. Näinhän bolševikkien ja sellaisiksi kääntyneiden taholta on sittemmin todettu. Asian taustalla lienee vaikuttanut opillinen aines ja toki myös se, ettei kovin usein jouduttu kiusaukseen, kun rintamalla jäätiin altavastaajiksi.

Yhtä kaikki, kansalaissodat ovat sodista pirullisimpia, kuten tiedämme jo Thukydideen kuvaamista Peloponnesolaissodista. Jos niiden historia meille jotakin opettaa, niin ainakin sen, että sellaisten syntyä on kaikilla kansoilla velvollisuus kaikkien mahdollisuuksiensa mukaan torjua.