Karjalan starinat

Arvo Tuominen, Karjala. Koko tarina. Readme, 2018, 328 s.

Arvo Tuominen tunnetaan Karjalaa käsittelevistä ja muistakin TV-ohjelmistaan, jotka Ville Haapasalon ohjelmien ohella lienevät monelle tärkein kurkistusaukko Venäjälle.

Molemmilla onkin ansionsa, eikä katsojien suuri suosio ole tullut tyhjästä.

Kuten tästäkin kirjasta käy ilmi, Karjaloita on itse asiassa useita ja mikäli ruvetaan yhtä niistä pitämään ainoana oikeana ja varsinaisena Karjalana, mennään helposti metsään.

Esimerkiksi Karjalan kannaksen, saatikka nyt nykyisen Etelä- tai Pohjois-Karjalan asettaminen koko Karjalan eli siis kaikkien Karjaloiden äidiksi vie heti ongelmiin. Meikäläinen karjalan murrehan on yksi suomen itämurteista, kun taas karjalan kielet, livvin, lyydin, Vienan ja Tverin karjalat ovat jo eri kieliä, vaikka viena onkin varsin lähellä suomea.

Savolaiset ovat rajan tällä puolen tehokkaasti asettuneet sinne, mistä ortodoksikarjalaiset aikoinaan poistuivat. Sanotaanko heitä sitten karjalaisiksi vai ei on asia, josta voisi jopa kiistelläkin.

Kieli, pitkät etäisyydet, valtarajat ja etenkin uskontoraja ovat tehokkaasti erottaneet toisistaan eri Karjaloiden ihmisiä ja erottavat yhä. Sanoisinpa, että jos joku, vaikkapa luterilainen kivennapalainen julistaa olevansa prääsäläisen ortodoksin kanssa yksiä ja samoja karjalaisia, niin aika falskilta se kuulostaa.

Samaa voi sanoa myös vaikkapa säkkijärveläisen ja salmilaisen suhteesta. Salmin ja Suojärven karjalaisten suhde jonnekin Vieljärvelle tai Kolatselkään on taas eri juttu ja sama koskee esimerkiksi Suomussalmen ja Uhtuan suhteita.

Nämä suhteet siis on ajateltu ennen sotia vallinneen tilanteen mukaan. Suuret väestönsiirrot ja liikkeethän ovat noiden Karjaloiden historialle myös erittäin tärkeä ilmiö satojen vuosien ajan ja ne ovat entisestään jauhaneet Karjaloiden heimoja, joiden lopullinen kohtalo näyttää ilmeiseltä.

Kyllähän Tuominen näistä kertoo ja viihdyttävästi kertookin ja ymmärrän, että kirjan nimi on ironiaa. Yhtä hyvinhän se voisi olla Karjalat ja niiden tarinat. Sana tarinahan tulee venäjästä ja tarkoittaa siellä vanhoihin aikoihin liittyvää juttua (starina).

Tekijä korostaa, ettei ole halunnut kirjoittaa matkaopasta, sillä sellaisista löytyvät tiedot saa nykyään kännykästä. Siinä hän on oikeassa ja kirja sisältääkin etupäässä asioita, joita matkaoppaista ei yleensä löydy.

Sellaisia ovat tarinat, sekä laajemmin johonkin paikkakuntaan tai alueeseen tai suorastaan vain yhden henkilön seikkailuihin liittyvät.

Tarinat ovatkin mielestäni koko matkailun tärkeä ja oppaista usein puuttuva suola. Paikkoja katsoo ja asioita ymmärtää toisin silmin kuultuaan, mitä sillä tai tällä, sinänsä ehkä aika tavanomaiselta näyttäneellä paikalla on joskus tapahtunut.

Muistan lapsuudestani muutaman suuren tarinankertojan. Kun sellainen tuli taloon ja pääsi kahvin ääreen, alkoi todellinen mielikuvituksen juhla, joka jatkui tuntitolkulla, aina jonnekin hämärän nousemiseen saakka ja jossa niin kertoja kuin kuulijat saivat eläytyä niin huimiin seikkailuihin kuin koomisiin näkyihin, joissa ihmiselämän koko hullunkurisuus nousi korkeimpaan asteeseensa, jos näin saa sanoa.

Hyvä tarinankertoja ei koskaan ruvennut muistelemaan, sattuiko kerrottu asia täsmälleen kolme tai viisikymmentä vuotta sitten, vai oliko se nyt Jäppisen naimavuonna tai heti sen jälkeen tai satoiko silloin.

Parhaat maalasivat taustan isolla pensselillä ja sen jälkeen taiturimaisesti piirsivät nopein siveltimenvedoin karikatyyrejä ja yksityiskohtia. Äänenkäytön mestarit osasivat painottaa asioiden arvot ja merkitykset kohdalleen.

Tämä on nyt tässä sivuseikka, mutta mikäli joku kysyy esimerkkiä tällaisesta tarinoinnin mestarista, voin epäröimättä sanoa: Kutsetin Huugohan se oli sellainen Sulkavan pitäjässä. Oli niitä kyllä muitakin, Tuuvan Erkkoa nyt esimerkiksi unohtamatta. Naisnäkökulman tarjosi Alma Virta.

Mutta nyt joka tapauksessa on puhe Arvo Tuomisesta ja hänen kirjastaan. Mielestäni kirjan suuri vahvuus on juuri se, että se tavallaan kirjallisessa muodossa jatkaa itäsuomalaisen tarinoinnin suurta perinnettä. Kirjoittajalle ominaisen hymynvirneen tuntee suorastaan näkevänsä monien kirjan aivan asiallistenkin lauseiden takaa.

Kirja on siis hyvin viihdyttävää lukemista ja sitä paitsi se antaa keskeistä asiatietoa aihepiiristä, joka käsittääkseni on meikäläiselle keskivertolukijalle varsin hatarasti tunnettua.

Mielenkiintoa Itä-Karjalaan tuntuu olevan paljonkin liikkeellä, kiitos ylenpalttiseksi paisuneen sotamatkailun, mutta taustatiedot eivät ehkä aina ole kovinkaan laajat.

Hyvät tarinat ovat siis tärkeitä, mutta ne eivät sellaisinaan pitkälle riitä, mikäli tuo kuuluisa iso kuva ei ole kohdallaan. Tuomisen kirjasta löytyy sekin, vaikka itse olisin rakentanut ja painottanut sitä hieman toisin. Mutta eihän tässä nyt minun olematonta kirjaani käsitelläkään.

Pikkumainen kriitikko voisi viitata erinäisiin oikeinkirjoituksen tai käännöksen ongelmiin, mutta kun ymmärrämme kirjan nimenomaan Karjalan tarinana tai siis tarinoina, voisi sellaisiin puuttumista pitää suorastaan sopimattomana.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan loistelias kuva-aineisto, joka tekee siitä todellisen koruteoksen.  Tämän kyllä kehtaa panna pukinkonttiin kaikille ja ehkä aivan erityisesti niille nykyisille Karjalan kävijöille, joiden mielenkiinto saattaisi muuten rajoittua liikaakin siihen, mikä rykmentti kulloinkin  kulki mistä mihin ja millä tarkoituksella.

Toki sotahistorialla oma mielenkiitonsa on ja sitäkin Tuomisen kirjasta löytyy, ainakin minun mielestäni juuri sopivassa suhteessa.

Jos vielä palataan siihen, mitä itse olisin voinut tässä olevaan aineistoon lisätä, se olisi voinut liittyä karjalan ja suomen kielen tarinan perusteellisempaan pohdintaan ja siihen kulttuuriin, jota nykyisen Karjalan tasavallan alueella maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeen luotiin. Mutta on tässä niistäkin juttua.

Ja löytyyhän sitä aina jotakin aihetta uusillekin kirjoille. Koko tarina tai ei, hieno saavutus ja suuri työhän tämä on näinkin. Onnittelut siitä!