Hullunkuriset henkilöt ja kalvi-Suomi

Arto Luukkanen, Nettipoliisi Hansu Hujasen ihmeelliset seikkailut. Atrain&Nord 2018, 287 s.

Vaimo sai taas syytä torumiseen, kun oli vähän väliä pakko hohotella täyttä kurkkua. Meinasi välillä henkikin loppua, mutta löytyi sentään. Onneksi ei kylkiluita murtunut.

Syynä oli Arto Luukkasen Merja Virkki -sarjan kolmas osa, jossa vanhaan tapaan suomalaisen ja eurooppalaisen politiikan ja kulttuurin viattoman kuoren alta löytyykin hirmuinen mielikuvitusmaailma, jonka hahmot kasvavat gargantuamaisiin mittoihin.

Tyylilajia voisi muodikkaasti nimittää burleskiksi. Kirjan henkilöt ovat aikamme julkkiksia Suomesta ja Euroopasta, useimmat esiintyvät uudella nimellä, mutta heidän esikuvansa on helppo tunnistaa.

 Tai paremminkin voisi sanoa, että ne muistuttavat suuresti olemassa olevia henkilöitä, vaikka heistä on muokattu hurjia karikatyyrejä.

Nimet ovat oma lukunsa. Kirjassa huseeraavat niin pääministeri Iso Örjäke kuin arkkimandriitta Nektariaanus ja skeema-igumeeni Skumppariaanus. Minä-puolueen tähdet ovat nimeltään Claudio Sylvesteri Utriainen ja Lampsuhuuli Karuna Alakannel. Kirjamessujen uusi johtaja on 14-vuotias suurkirjailija Yve Volkswagen. Euroopan komission suurkomissaari taas on nimeltään Krank aus der Wunderbar.

Luukkanen on parhaimmillaan kuvatessaan henkilögalleriaansa, jonka touhut repeävät välillä hurjaksi tappeluksi tai irstailuksi, niin valtioneuvoston linnassa tai Uudessa Valamossa kuin ollaankin.

Erikoisia nämä hahmot ovat habitukseltaankin. Yksi on eltaantuneen mikkihiiren näköinen, suuri kirjailija on pukeutunut fantasia-asuun, jossa on sekoittuneena Juudean ylipappia ja gaalaisäntää. Jollakin on lehmänlannalla kovetettu hiuslaite ja toinen taas on pukeutunut roomalaiseen toogaan ja vaeltaa kantotuolissa kirjamessujen halki.

Epäilemättä näitä karikatyyrejä voi pitää mauttominakin ja joitakin ne saattavat jopa loukata, mutta tokihan kirjailijalla on oikeus päästää mielikuvituksensa valloilleen hahmoja luodessaan. Mieleen tulevat tässä niin Gogol kuin Ilmari Kianto. Toki Luukkanen on vähän villimpi.

Mitä tulee itse kirjan juoneen, se on parodia agenttitarinasta, jossa jamesbondin roolia hoitaa riuska tyttö tai nuori nainen. Eikös tämä itse asiassa tarkoitakin sitä, että romaania on pidettävä feministisenä? Ai ei vai? No, voisi ainakin yrittää.

Joka tapauksessa riuskaotteinen sankaritar saapuu aina tarvittaessa paikalle kuin deus ex machina ja tekee selvää jälkeä konnista, olivatpa kyseessä tavalliset agentit ja torpedot tai itse suurkomisaari. Viime mainittu muuten ottaa nettipoliisi Hujasen vastaan valtavassa huvijahdissa, jonka varusteisiin kuuluvat muun muassa vuorikiipeilyseinä ja kaksi helikopteritasannetta.

Huvijahti kuitenkin upotetaan armotta, mutta enpä ryhdy tässä paljastamaan juonta sen enempää. Ehkäpä juonen rooli koko kirjassa on vain se, että se on tehty, kun lukijat sellaista yleensä odottavat. Kirjan varsinainen anti on muualla.

Minun mielestäni parasta ja aidointa on se, mitä Luukkanen löytää ruotiessaan nykykulttuuria, sanan laajassa merkityksessä.

Kirjoittaja kuvaa poliisivaltion perustamista ja kansalaisten valvonnan lisäämistä muun muassa urkkijajärjestelmän avulla. Suuren agenttiverkoston kovan ytimen muodostavat ikääntyvät kotirouvat, jotka omaavat syväpöyristymisen taidon ja joiden elämään tuo sisältöä naapurien ja muidenkin asioiden sorkkiminen ja kurkistelu.

Hansu Hujasesta, joka aloitti tavallisena nettipoliisina, kasvaa lopulta koko uuden, uljaan maailman symboli, sillä hänen johdollaan on kehitetty myös algoritmi, joka paljastaa ihmisten epäkorrekteja ajatuksia ja siis mahdollistaa viharikosten torjunnan jo ennen niiden suorittamista tai suunnitteluakaan.

Koska uudella ihmisellä tekojen on vastattava sanoja, tulee kalvikulttuurista koko uuden ja uljaan yhteiskunnan perusta ja sen laskijaan aletaan kohdistaa suoranaista henkilönpalvontaa. On siis päästy Neuvostoliiton 1930-luvun tapaiseen tilanteeseen.

Kaikkia ei kuitenkaan ole ohjelmoitu ja itse asiassa juuri poliisit, Lapin turmeltumattomat poliisit, pettävät Hansun luottamuksen ja siitä alkaakin alamäki, joka viimein johtaa onnelliseen loppuun eli niin sanottujen Hansu-lakien kumoamiseen.

Myös itse Hansun, samoin kuin pääministerin eli ison Örjäkkeen kohtalo on lohdullinen. Dystopiasta on kuin onkin paluutie.

Mutta miksi kaikki kirjassa kerrotut hurjat seikkailut oikein tapahtuvat? Tässä on mielestäni kirjan heikoin kohta, sillä siinä on jouduttu kehittelemään fantasioita myös nykyisistä politiikan vaikuttajista ja instituutioista.

Eiväthän kyseessä tietenkään ole mitkään vakavasti otettavat salaliittoteoriat ja toki on sallittua kirjoittaa myös parodiaa aiheesta kuin aiheesta. Kirjoittajan kunniaksi on myös sanottava, ettei tässä niteessä ole mainittavsti nimenomaan puoluepoliittista ainesta.

Periaatteessahan sitä ei ole yhtään, sillä toki kirjoittaja lähtee siitä, että kaikki on mielikuvitusta, jota se onkin.

 Todellisuus on kuitenkin yhä useammin muuttunut sellaiseksi, että se on jo valmista parodiaa. Niinpä esimerkiksi minä-puolueella ja sen touhuilla on aivan ilmeisiä vastaavuuksia erääseen olemassa olevaan puolueeseen.

Mutta ilman tällaisia vastaavuuksia ei olisi sitä hauskuuttakaan, jota kirjasta löytyy roppakaupalla. Tilanne on vähän kuin Kekkosen aikana: ellei Kekkonen olisi ollut juuri sellainen kuin oli, olisi pilapiirtäjä Kari jäänyt vaille loistavia aiheita ja koko kansamme vaille makeita nauruja.