Aikansa Caesar

André Maurois, Napoleon. Kuvitettu elämäkerta. WSOY 1964, 159 s.

On ihmisiä, joista on tehty kymmeniä elämäkertoja ja ilmeisesti tullaan yhä tekemäänkin, kenties aina maailman tappiin saakka.

Tämä on varsin luonnollista, koska aikakautensa merkkihenkilöt väistämättä tulevat uuteen valaistukseen sitä mukaa, kun koko tuo aikakausikin saa uutta perspektiiviä maailman muuttuessa.

Aina silloin tällöin uuden elämäkerran tarvetta lisää myös uuden lähdeaineiston ilmaantuminen, mutta näin ei läheskään aina ole asianlaita.

Ajatelkaamme vain, miten monta elämäkertaa ovat saaneet osakseen vaikkapa Lenin ja Stalin tai Hitler ja Mao. Meikäläisistä monien elämäkertojen kohteista voisi mainita Mannerheimin, Tannerin ja Kiven ja onhan niitä jokunen muukin.

Päästäkseen yhä uusien elämäkertojen kohteeksi ihmisen on syytä olla eläessään hyvin vaikutusvaltainen ja mielellään maineeltaan ristiriitainen. Hänen hahmonsa historiassa muuttuu sitä mukaa, kuin hänen edustamansa aate joutuu uuteen perspektiiviin.

Leninismi lupasi joskus paratiisia maan päälle ja suhtautuminen henkilöön muodostui sen mukaiseksi, Tanner oli joskus virallisesti lähes kirottu hahmo, jolle haluttiin tehdä oikeutta ja myös Mannerheimin maineella on ollut nousu- ja laskukautensa. Kaapin päälle nostetut kuvat ärsyttävät aina niitä, jotka kieltäytyvät näkemästä menneisyyttä hengettömien kiiltokuvien sarjana.

Napoleon jätti itse jälkeensä melkoisen korpuksen muistelmia, kirjeitä ja muuta materiaalia josta ei taida olla mitään suomennettu. Muistelmia kirjoittivat myös eräät hänen kanssaan työskennelleet ja elämäkertoja ryhdyttiin valmistelemaan suurmiehen vielä eläessä.

Vilkaisu suomalaiseen Helka-tietokantaan osoittaa, että hakusanalla Napoleon löytyy liki kaksi tuhatta nimikettä.

Joutuu tietenkin kysymään, miksi Maurois nyt oikein vielä katsoi olevan tarpeellista kirjoittaa tästä aiheesta vielä yksi kirja. Mahtoiko hän varmasti tuntea edes kaikkea sitä, mitä jo oli kirjoitettu…?

Eipä tietenkään. Kirjoittaja nojaa tässä työssään tutkimuskirjallisuuteen ja koko teoksen tärkeimpänä tarkoituksena on ilmeisesti kuva-aineiston julkaiseminen.

Se onkin hyvin laajaa, mutta valitettavasti siinä myös näkyvät aikakauden rajoitukset, mikä ei kylläkään estä ymmärtämästä, mitä kuvien tekijät ovat tavoitelleet. Suurelta osaltahan kuvitus liittyy ajan informaatiosotaan ja etenkin englantilaiset ovat olleet aktiivisesti asialla. Hehän taisivat olla tuon ajan hybridisodan mestareita.

Mutta kirjoittaja on sentään Ranskan akatemian jäsen eli yksi kuolemattomista, joka sitä paitsi tunnetaan myös hyvin monilukuisista elämäkerroista, jotka tosin ovat populaareja, mutta myös hyvin lukukelpoisia ja älykkäitä.

Ranskan akatemian jäsenissä onkin usein ollut tämänlaatuisia kirjoittajia, sillä kaikesta päätellen siellä on henkevyys saanut usein enemmän arvostusta kuin pelkkä kuivakka oppineisuus. Ajatelkaamme nyt vaikkapa sellaisia akateemikkoja kuin Marguerite Yourcenar tai Henri Troyat.

Kirjan sisällöstä pistää silmään, että Napoleonin sotataidolle ja taisteluille on siinä annettu hyvin vähän tilaa. Samalla myös niihin liittyvä dramatiikka loistaa poissaolollaan. On ilmeistä, että kirjoittaja olettaa ne pääpiirteissään lukijan jo tuntemiksi.

Sen sijaan päähenkilön luonteenpiirteet, lukuisine heikkouksineen ja inhimillisine pikkumaisuuksineen tulevat hyvin esille, vaikka toisaalta toki myös se suurenmoisuuden tavoittelu, joka näyttää olevan peräisin Napoleonin ahkerasti tutkistelemalta Plutarkhokselta.

Napoleon on toki vain haavoittuvainen ihminen ja seikkailijakin, mutta ei mikään tusinalahjakkuus. Maurois, kuten monet alkuperäislähteisiin nojautuvat elämäkerturit, toteaa, että hänen muistinsa ja aivokapasiteettinsa olivat ainutlaatuiset. Valtavan työkyvyn ohella merkittäviä olivat myös älyllinen rehellisyys ja taito lumota ihmisiä.

Mikä sitten kaatoi neron, jollainen hän epäilemättä oli? Kirjoittajan mukaan syynä oli ilmeisesti liian vilkas mielikuvitus. Napoleonin suunnitelmat olivat loistavat, mutta hän teki niitä liikaa. Suurin taito ei ole taito onnistua, vaan taito pysähtyä, kiteyttää kirjoittaja.

Lukijalle, joka jo luulee jo jotakin tietävänsä Napoleonista, ainakin minulle, tämäkin kirja tarjoaa myös jotakin uutta. Sellaista oli tieto Napoleonin toiminnasta instituutin jäsenenä eli akateemikkona. Ranskan instituuttihan koostuu useasta eri akatemiasta. Napoleon oli valittu tieteiden jaostoon.

Hän toimi myös hyvin aktiivisesti uuden, nimeään kantavan lakikokoelman luomisessa. Olematta juristi koulutukseltaan, hän oli lukenut Justinianuksen Corpus iuriksen ja omaksunut nopeasti sen ideat valtavalla henkisellä kapasiteetillaan.

Kirjoittaja korostaa myös muita Napoleonin hallinnollisia uudistuksia, joista yhtä ja toista on säilynyt nykypäiviin saakka. Jotakin sentään on ajan mukana myös jäänyt pois käytöstä, kuten tapa aloittaa lyseoiden aamu sotilasrumpujen pärrytyksellä. Se oli kuitenkin käytössä vielä kolmannen tasavallan aikana 1900-luvun alkuun asti.

Pienikokoiselle Napoleonille  eli ”pikku korpraalille” (vastoin tiettyä toista tulkintaa hän oli luultavasti 157 c. pitkä eli liian lyhyt ratsuväen upseeriksi) menestys nousi päähän, kuinkas muuten. Sama olisi varmaan voinut tapahtua fyysisesti isommillekin.

Oman dynastian perustaminen oli melkoinen farssi, mutta ei historiassa ainutlaatuinen. Samanhan oli tehnyt Caesar siinä muinaisessa Roomassa, joka nyt oli kaivausten ansiosta noussut kulttuurin keskipisteeseen.

Mutta kuka oli syyllinen siihen valtavaan verenvuodatukseen, joka Napoleonin aikana vaati seitsennumeroisen määrän uhreja?

Tälle asialle ei kirjoittaja uhraa ajatustakaan. Kirjan alussa hän kirjoittaa, että Napoleonin tarina oli historian kauneimpia. Onko sitä paitsi yhden vika, kun kaksi riitelee?

Luulen, että tämä on erityisesti ranskalainen näkökulma. Kummallinen tosiasia kuitenkin on, että jopa Venäjällä, joka tavattomasti kärsi Napoleonin hyökkäyksestä, oli kautta 1800-luvun myös hänen suuria ihailijoitaan, myös venäläisten patrioottien joukossa.

Napoleonin caesar-hahmoa voi verrata Hitleriin, mutta vertaus ontuu. Hitlerin jälkimaine on nyt mustaakin mustempi eikä näytä todennäköiseltä, mettä tämä asiain tila muuttuisi. Tosin on otettava huomioon, että hänellä tänäkin päivänä on ihailijoita muslimimaailmassa, mutta sen kulttuurinen vaikutus läntiseen sivilisaatioon on olematon, ainakin toistaiseksi.