Rotuargumentti näyttää olevan selvää valuuttaa biokieltoa ja kehollisten faktojen täyshylkäystä potevissa sosiaalitieteissä, sillä rotuun viittaamisesta palkitaan riihikuivalla rahalla.

Sukupuolentutkimuksen seuran (oik. Sukupuolten tutkimuksen seuran) tämän vuoden gradupalkinto annettiin juuri YTM Aino Nevalaisen tutkielmalle ”’Anteliaat ruskeaveriköt’, ’suloiset silkkipillut’ ja ’vaaleat venukset’ – Suomalaisen pornografian rodullistavat representaatiot”, joka on valmistunut Itä-Suomen yliopistossa sosiologian oppiaineeseen.

Sukupuolentutkimuksen seuran verkkosivujen mukaan ”tutkielma osoittaa, miten niin sanotun rodun kategoriaa tuotetaan, ylläpidetään ja uusinnetaan pornografian kontekstissa. Aineisto koostuu kolmesta Ratto-lehden 2010-luvulla ilmestyneestä numerosta, jotka on laadittu teemanaan tietty rodullistettu ryhmä.”

Väitteen mukaan rodut syntyvät rodullistamalla eivätkä muodosta objektiivista biologista ominaisuutta tai differentoitumisperustetta.

Ongelmana tällaisessa ajattelussa on sama, mikä vaivaa sosiaalisen konstruktionismin, jälkistrukturalismin, postmodernismin ja queer-teorian varaan vannovia kehitelmiä laajemminkin: ihmisen fyysiset, biologiset ja fenotyyppisesti havaittavat keholliset ominaisuudet, kuten sukupuoli ja rotu, nähdään vain ”yhteiskunnallisina rakenteina”, puhetapoina, politiikkana tai taiteellisina esityksinä, ja niiden yhteys olemassa oleviin ontologisiin tosiasioihin pyritään kiistämään.

Hullunkurista moisessa politikoinnissa on lisäksi se, että kaksiarvoisen sukupuolieron ja rotujen olemassaolon kieltäminen lopulta kumotaan, kun toisesta suupielestä lasketellaan kuitenkin väitteitä, joissa kaksiarvoinen sukupuoliero ja rotujen olemassaolo epäsuorasti myönnetään. Feministihän vetoavat mielellään naiseuteen perätessään lisää tasa-arvoa eli etuoikeuksia ja politikoimalla rodun käsitteellä myös näissä palkituissa tutkielmissaan. Tämän mukaan naiset ja miehet näyttäisivät sittenkin olevan olemassa eivätkä vain ”naisoletettuja” tai ”miesoletettuja”, joiden rinnalla on valikoitumaton joukko ”muunsukupuolisia”.

Sosiaalista konstruktionismia hyödyntävät feministit paheksuvat usein kielen ja käsitteiden kategorisoivaa vaikutusta sekä vastustavat luokitteluja. Tosiasiassa jokainen käsite merkitsee rajausta nimetessään viittauskohteen, jota se kielen kuvateorian mukaisesti kuvaa. Näin ollen jokainen käsite on kategorisointi, ja ilman käsitteitä emme voisi lainkaan keskustella järkiperäisesti. Tästä seuraa, että käsitteellisen lähestymistavan kieltäminen merkitsisi järjellisen tarkastelun kieltoa.

Niinpä myös rotujen ja sukupuoli-ilmiön käsitteelliset kuvaukset ovat välttämättömiä, mikäli asioista yleensä puhutaan. Ne eivät ole mitään keinotekoista ”rodullistamista” tai ”sukupuolittamista” sikäli kuin käsitteet kuvaavat todellisuudessa vallitsevia ryhmiä, joilla on yhteisiä tai erottuvia ominaisuuksia, joita voidaan järjestellä luokiksi.

Teennäistä sen sijaan on väittää, etteivät ryhmäkäsitteitä vastaavat ominaisuusluokat vallitsisi. Juuri siksi palkitun gradun kaltaiset tekeleet vaikuttavat niin tavattoman väkinäisiltä, epäuskottavilta ja tunkkaisilta.

Entä mitä vikaa on ”anteliaissa ruskeaveriköissä”, ”suloisissa silkkipilluissa” ja ”vaaleissa venuksissa”? Silloinkin kun naiset ovat (hetero)miesten suosion tai suoranaisen palvonnan kohteina, feministit valittavat asiasta ja havaitaan vanha totuus: kun naista katsoo kohti, hän valittaa tuijottamisesta, ja kun katsoo pois päin, saa kuulla nalkutusta välinpitämättömyydestä!

Sukupuolentutkimuksen seuran mukaan ”gradupalkinnon saajan valitsi yhdeksän ehdokkaan joukosta professori emerita Harriet Silius. Siliuksen mukaan Nevalaisen feministinen, antirasistinen ja intersektionaalinen analyysi on oivaltavaa ja hyvin teoriaan ankkuroitua. Työ on sujuvasti kirjoitettu ja tulkinnat vakuuttavia.”

Olen päinvastaista mieltä. Työ on nurkkakuntainen ja rodun käsitettä hyödyntäessään (käänteistä) rasismia vahvistava, tarkoitushakuinen, perusaksioomiltaan kestämätön ja huonosti perustellun teorianmuodostuksen varaan huterasti viritelty tekele, joka on sekavasti kirjoitettu ja argumentaatioltaan epälooginen.

Koska arvosteluni ei ole henkilökohtaista vaan tieteellistä ja kohdistuu feministiseen paradigmaan yleisesti, viittaan myös erääseen toiseen esimerkkitapaukseen, joka ilmentää samaa ongelmaa.

Viime vuonna Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut YKA ry kruunasi tieteen kuningattareksi Koko Hubaran hänen blogikirjoituksiaan sisältävästä teoksesta Ruskeat tytöt (Like 2017).

YKA:n puheenjohtaja – Sdp:n nykyinen puoluesihteeri – Antton Rönnholm perusteli palkitsemista lausunnossaan niin, että ”Koko Hubara on laittanut itsensä likoon kytkiessään yksityisen yleiseen, henkilökohtaisen poliittiseen ja yksilön kokemuksen laajempaan rakenteelliseen ilmiöön.”

Sillä tavoin lausuessaan syntymädemari Rönnholm todisti, ettei hän ymmärrä tieteellisistä menetelmistä yhtään mitään.

Tieteellisen ajattelun ja menetelmäopin nyrkkisääntö on erottaa omat subjektiiviset kokemukset aiheesta, jota tutkii, ja prosessista, jolla tutkimusta tehdään – ei yhdistää omia vaikutelmiaan niihin.

Suuri osa maahanmuuttoa koskevasta erimielisyydestä johtuu siitä, että poliittinen vihervasemmisto ei ole yltänyt ymmärtämään myöskään sitä, mikä ero on mikrotason ja makrotason lähestymistavoilla.

Mikrotasolla (eli yksilöiden havaintomaailmassa) saaduista kokemuksista ei voida johdella makrotason poliittisia linjauksia. Henkilökohtaisista tuntemuksista, esimerkiksi ylirajaisen pariutumisen intresseistä, ei voida johdella päätelmää, että rajat pitäisi avata makrotasolla.

Suuri osa kiljunnasta, jolla sosiaalitieteilijät ovat puolustelleet massamaahanmuuttoa, perustuu tähän ajatusvirheeseen.

Sen sijaan makrotason linjauksista pitää päättää poliittisella tasolla, sillä valtionpolitiikassa tehtävät ratkaisut vaikuttavat suoraan ihmisten elämään mikrotasolla.

Siis jotta asiat eivät menisi juntturalle mikrotasolla eli naamakkaisessa kohtaamisessa, on väestöpolitiikkaa tehtävä ja maahanmuuttoa rajoitettava makrotasolla.

Vastustan itse maahanmuuttoa juuri tästä syystä. Kansanryhmien konfliktit pitää hallita valtioiden rajoilla, tai ne siirtyvät mikrotasolle: keskelle kansalaisyhteiskuntaa, kaduille, kujille, asuntojonoihin, leipäjonoihin ja taisteluun työpaikoista ja sosiaalietuuksista.

Koska vastustan yhteiskuntamme perusrakenteen murentamista, vastustan aktiivisesti myös maahanmuuttoa, joka heikentää huoltosuhdetta, vie työpaikkoja ja asuntoja suomalaisilta, johtaa kulttuurikonflikteihin ja kotimaisten kielten aseman huononemiseen sekä pahimmillaan vierasperäisten tulijoiden etuoikeuttamiseen.

Yhden kirjan julkaissutta Koko Hubaraa tituleerattiin YKA:n palkitsemisperusteissa ”kirjailijaksi” ja ”päätoimittajaksi”, vaikka oikeasti hän on oman bloginsa ympärille luodun verkkomedian ylläpitäjä.

Opintojensa keskeytymisestä Hubara arvosteli yliopistoa, ja tutkinnon puuttuminen tulkittiin YKA:n palkitsemisperusteissa ansioksi: ”Juuri ulkopuolisuuden ja näkymättömyyden kokemusten takia hän ei ole lukenut itseään maisteriksi.” Syrjintäpääoman voi siis vaihtaa maineeksi ja rahaksi, ja sillä voi kompensoida näyttöjen puuttumista tieteissä.

Koska yliopisto myöntää nykyisin tohtorintutkintojakin artikkelikasoilla, osoittaa tietysti arvostelukykyä pysyä opiskelijana.

Sosiaalista älykkyyttä ilmentää sekin, että välttää turhaa työskentelyä, kun rahaa näyttää virtaavan ilman akateemisia ansioita, viimeksi Koneen Säätiöstä. Mutta miksi Hubara ei antautuisi esittämään myös tieteellisiä näyttöjä, jos kerran on, mitä osoittaa?

Nähdäkseni Hubara ei ole syrjitty siksi, että hän on tummaihoinen, vaan häntä etuoikeutetaan samasta syystä. Palkitseminen oli näyttö rotupolitiikasta, jossa mennään ihonväri edellä muiden ohi myös tieteessä. Juuri tätä on käänteinen rasismi ja syrjintä.

Palkitsemisen yksi sosiaalinen funktio piilee siinä, että laakeroinnilla peitetään vaikutelmaa, jonka mukaan palkittavasta ei muutoin olisi mihinkään. Toinen funktio on seppelöivän tahon oman poliittisen linjan manifestoiminen: palkitsijat pyrkivät korottamaan myös itseään moraaliposeerauksella ja hyvesignaloinnilla. Usein nämä tarkoitusperät kääntyvät itseään vastaan kuin aidossa dialektisessa paradoksissa.

YKA:n palkitsemien henkilöiden lista on muutoinkin kummallista luettavaa, sillä joukosta löytyvät muiden muassa Erkki Liikanen (sd.) ja Suvi-Anne Siimes (ent. vas.).

Toivon, että Sukupuolentutkimuksen seura ja Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry myöntäisivät palkintonsa sellaisille sosiaalisten vaihtosuhteiden tutkijoille, jotka palauttavat tieteen harjoittelijoiden mieleen, miksi ansiottomasti myönnetyt palkinnot ovat häpeäksi sekä saajilleen että antajilleen ja miksi ne nolaavat julkisesti koko tiedeyhteisöä.

Parempiakin tutkimuksia riittäisi palkittaviksi, muun muassa sellaisia, joista valtamedia ja tendenssitutkimukset yksimielisesti vaikenevat.