Vinksahtaneita

Joel Lehtonen, Villi. Otava 1905.261 s.

Maksim Gorki, Orlovin pariskunta. Suomentanut Eila Salminen. Arvi A. Karisto, 1980, 104 s.

Matti Kurjensaari, Nuoruuden toinen näytös. Gummerus 1939, 303 s.

Kun en valitettavasti pysty katsomaan televisiota enkä aina jaksa ryypätäkään, tulee luettua aika paljon kirjoja. Yliopiston kirjasto (Kaisa) on sellainen aarreaitta, ettei sieltä tunnu kiinnostava aines lukemalla edes vähenevän.

Lainasin nyt myös Pekka Tarkan Joel Lehtosen elämäkerran ensimmäisen niteen, kun Lehtosen Markkinoilta-kirjan tulkinnat jäivät vaivaamaan. Ilokseni huomasin hänen panneen merkille osittain samoja asioita kuin itsekin, esimerkiksi kuuliaiset Runebergin Hirvenhiihtäjien travestiana.

Ja lisäksi tietenkin paljon muuta ja viisaampaa.

Villi tuntui heti luettua niin omituiselta kirjalta, ettei se edes kehottanut panemaan paperille vaikutelmia. Tarkka auttoi vähän siinäkin, kertomalla, että Lehtonen oli saanut vaikutteita Gorkilta, tuolta kummalliselta paljasjalkakirjailijalta, jonka yksinkertaiset kansanihmiset näyttivät opiskelleen Nietzscheä.

Sattumoisin olen juuri lukenut myös Gorkin novellin Orloveista, jonka päähenkilö muistuttaa mahdollisimman vähän täyskaimaansa, tuta Katariina Suuren rakastajaa ja kreiviä, hevosjalostajanakin tunnettua.

Sen sijaan tämä Griška, juoppo suutari, on ilmeinen narsisti ja sadisti.

Orlovien yhteiselo on sitä tyypillistä sadistin ja masokistin keskinäistä kalvamista, jota tänäkin päivänä harjoitetaan tuhansissa ja taas tuhansissa avioliitoissa. Hirmuiset vihanpurkaukset antavat kiksejä molemmille osapuolille, jotka ovat niihin niin koukussa, etteivät edes osaa haluta parempaa elämää, koska sitä ei heille ole.

Vaan löytyypä se sentään. Järjettömään väkivaltaan altis Grigori muistuttaa, sivumennen sanoen Gorkin esikoisteoksen Makar Tšudran nimihenkilöä, mustalaista, joka on valmis tappamaan ilman varsinaista syytä.

Toimiessaan koleraparakissa sairaita hoitamassa suutaripariskunta paradoksaalisesti saa ensi kertaa käsityksen ihmisarvoisesta elämästä. Onnellinen loppu on tässä tapauksessa avioero.

No, Gorkin antamalla esikuvalla saattoi hyvinkin olla merkitystä siihen, että Lehtosen Villi on samanlainen persoona, ilmeinen narsisti, joka harrastaa tolkutonta tuhlausta ja sikamaisesti väärinkäyttää vaimonsa rakkautta ja rahoja.

Kirja on itse asiassa sukutarina, mutta siinä suhteessa tuskin kovin kiinnostava. Itse luin sitä ajankuvana.

Tapahtumapaikka, pieni merenrantakaupunki muistuttaa erehdyttävästi Savonlinnaa lyseoineen, peruukkeineen ja jengitappeluineen.

Lyseolaisten salaseura Lohikaanit on hauskan humoristinen kuvaus koulupoikien vapaasta valtakunnasta, joka syntyy oppositiosta peruukkien tylsää hengettömyyttä vastaan.

Juopot lehtimiehet, tekopyhä uskonnon lehtori Perklen, ahne ja petollinen asianajaja, jonka kyltistä pojat tervaavat ensimmäisen kirjaimen ja vastaavat tyypit tuntuvat aidoilta.

Itse päähenkilö sen sijaan kehittyy kapinallisesta ja romanttisesta koulupojasta törkeäksi juopoksi, jonka toilailut ovat itsetuhoisen masentavia, tapon ja itsemurhan yrityksestä oman –tai vaimon oman- hotellin irtaimiston tahalliseen särkemiseen.

Aikansa hurvittelun huippua edustaa matka Keski- ja Etelä-Eurooppaan ja sieltä Kaukasian kautta takaisin. Ihminen, joka on nähnyt niin paljon maailmaa, ei olekaan ihan turha otus, halutaan sanoa.

Tässä tulee mieleen tarina 50-luvulta: nuoret miehet riitautuivat jostakin ja yksi heistä löi toista. Tuo toinen oli ollut merillä ja tuumasi äärimmäisen loukkaantuneena: ”Prkl..! Nyt löit Lontoossa käynyttä miestä!”

Yhtä kaikki, kun ihmisen sielu on vinksallaan, ei sitä matkailemalla paranneta. Lehtonen päättää kirjan siihen, ettei kurjuutensa ymmärtänyt päähenkilö pystykään tekemään itsemurhaa, vaikka ymmärtää, että näin olisi parasta ja reilua jo hänen vaimonsakin kannalta.

Varmaan kirjasta voi saada enemmänkin irti ja voin vain viitata Tarkan kirjaan, jossa sitä analysoidaan. Itselleni se jäi aika kaukaiseksi. Tarkalla on muuten tässä kohden kiinnostava viittaus Aholahden Pistolekorseihin,  joita kansa lienee nimitellyt piru-paroneiksi.

Pistolekors-sukuhan  muuten polveutuu Sulkavan Partasista.

Sitten tuohon Kurjensaareen, joka myös tuli luettua, mutta tuntui pettymykseltä ja jonka ajattelin jättää kommenteitta. Pari sanaa nyt kuitenkin, ennen kuin unohtuu.

Odotin siltä nimittäin aika paljon, sillä muistelen, että joskus lukemani Tie Helsinkiin oli varsin kiintoisa ja todentuntuinen.

Nuoruuden toinen näytös taas tuntuu falskilta, vaikka siinä onkin kiinnostavaa se uuden maailmansodan odotus, joka sitten pian osoittautui aiheelliseksi.

Päähenkilöhän lienee kirjoittajan alter ego ja kirjassa selostetaan vapaamielistä kulttuurilehteä, jota hän pääsi toimittamaan. Todellisuudessa Kurjensaari todella toimitti Kirjallisuuslehteä. Vuonna 1937 ilmestyneessä keskustelukirjassa Pidot Tornissa hän esiintyy salanimellä Radikaali.

Tämäkin kirja vaikuttaa narsistin yksinpuhelulta, joka sitä paitsi tehdään varsin konstailevalla, kirjallisella tyylillä.

Naissuhde ei päähenkilöltä onnistu, mikä ilmeisesti on tuon pinnallisen feminiinin syytä, mutta eipä onnistu oikein mikään muukaan.

Huonosti motivoidulta ja keinotekoiselta tuntuu sentään kirjan loppuasetelma, jossa päähenkilö vaanii ase kädessä aiemman ystävänsä henkeä, tämä kun on luopunut radikalismistaan ja siirtynyt vanhoillisen journalismin palvelukseen, ellei nyt vallan valeuutisten tuottajaksi.

Lehdetkö ne maailmanpolitiikan ratkaisevat? Vaiko peräti itsensä sankaritoimittajien omat, sankarilliset mielipiteet?

Oli miten oli, on kirjassa sentään yhtä ja toista aikakaudelle tyypillistä, mikä takaa sen, että se kannattaa lukea. Kiinnostavuutta lisää se, että Kurjensaari sitten myöhemmin kirjoitti hyvin kiinnostavia kuvauksia Kekkosen ajan henkilöistä ja asioista.

Hän kirjoitti myös kirjan nimeltä 30-luvun vihainen nuori mies, jonka olen joskus lukenut, mutta unohtanut. Se olisi saattanut olla hyvä kumppani tämän kirjan lukemiselle.