Taantuminen totalitarismiin

Luen parhaillaan Seppo Oikkosen kirjaa Vallan kaikkiallisuudesta ja Tajunnallisista alkioista. Merkintöjä meistä ja kriisi-ismeistä. BoD, 2018, 120 s.

Harvoin saa lukea yhtä kunnianhimoista ja samalla yhtä simppelillä tasolla liikkuvaa teosta, jossa korkea intellektuaalinen kunniahimo säilyttäen käsitellään samalla niin arkipäivän elämisen ja ajattelun perusteita kuin myös julkisuuden ilmiöitä.

Kysymykset lähtevät kielestä ja lukijalla on syytä olla joku käsitys niin Wittgensteinista, Leibnitzista kuin monesta muustakin filosofian klassikosta.

Mutta oleellista ei ole oppia tietämään, mitä muut ovat sanoneet, vaan tehdä itse se ajattelutyö, joka osoittaa kielen rajat ja merkityksen ja ainakin sen kysymyksen luonteen, jota emme kaiketi pysty ratkaisemaan.

Kokonaisuutta ei tästä asiasta synny ja kirjoittaja uskookin, ettei maailmasta voida sanoa mitään suurta ja yhtenäistä. Alut ja loput eivät ole oikeasti olemassa ja kaikki jää aina kesken. Elämä on enemmän kaoottinen kuin kokoava kokemus.

Mutta kulttuuriset ja juonellisetkin jatkumot ovat olemassa. Durkheimilaisittain tekijä lähtee siitä, että ihminen on lajityypillisesti ensi sijassa sosiaalinen olento ja vasta toissijaisesti yksilö.

Voisi kuvitella, ettei tuon tason ajattelulla voi olla mitään konkreettista sanottavaa sille, joka osallistuu päivän politiikkaan ja hankkii tavalla tai toisella elatustaan tässä ajassa ja tässä yhteiskunnassa.

Näin ei ainakaan kirjoittajan mielestä ole.

Hän ottaa esimerkiksi sen, että me puhumme maahanmuutosta, vaikka tuollainen lähtökohtainen käsite oitis kampeaa kaiken keskustelun yleiskäsitteellisten yleistysten suohon.

Toinen pyhitetty yleiskäsite, jota tabut ja sensuurimieliala vartioivat, on ilmastonmuutos. Yhteiskunnan taantuminen kohti totalitarismia on väistämätöntä, kun operoidaan yhä enemmän keskiaikaisen käsiterealismin kaltaisella työkalulla.

Kun poliittinen korrektius on jo vienyt todellista maailmaa kuvaavat lähtökohtaiset käsitteet keskustelusta, ainoa mahdollisuus on vetäytyä syrjän miettimään parempia käsitteitä, päättelee kirjoittaja.

Valehtelisin, jos sanoisin pystyväni aina seuraamaan kirjoittajaa tämän uhkarohkeilla tutkimusretkillä, mutta tunnen ainakin itse kohdaltani saaneeni ärsykkeitä asioiden ajattelemiseen uudelleen.

Erityisesti tuntui tutulta ajatus siitä, että asumme ikään kuin junassa, josta käsin emme voi tarkkailla enempää menneisyyttä kuin tulevaisuutta. Näkymät aukeavat vain sivulle: kulloinkin tarjoutuvaan todellisuuteen.

Se, joka on tekemisissä historian kanssa, joutuu kuitenkin ennen pitkää tunnustamaan, että menneisyys on vieras maa, jossa puhuttua kieltä voimme ymmärtää vain osittain.

Sama koskee vieraita kulttuureita. Kirjoittaja jopa väittää kulttuurierojen olevan kovia tosiasioita, jollaisia sentään kielipeleissä on aika vähän.

Tästä seuraa, että hirveimpiä erehdyksiä ovat ylihistorialisilla, ylikulttuurisilla ja ylikansallisilla yleiskäsitteillä kyhätyt ”ihmisarvo- ja oikeusideologiat”, jotka eivät enää sisällä mitään reaalista, vaan kertovat vain pyrkimyksestämme perääntyä kaiken valan alkutilaan eli omistaa ”Suuri Toinen” eli olla yli-ihmisiä.

Kirjoittaja ei täsmennä, miksi tämä on hirveää. Itse ymmärtäisin, että vastaus löytyy vilkaisemalla vaikkapa USA:n 1990- ja 2000-luvulla harjoittamaa ulkopolitiikkaa.

Totalitarismin suhteen tekijän johtopäätös on mielestäni täysin vakuuttava. Totalitarismille ominaista on pysähtyneen, ajattoman totuuden olettaminen. Siellä ei ole kehittyviä tai muuttuvia ajatuksia, vaan ainoastaan oikeassa olemista.

Vertaapa nyt tätä näkemystä siihen lapselliseen kyhäykseen, jonka muuan kirjailija on hiljattain esittänyt, kai haasteena niille, jotka ovat nähneet EU:ssa totalitaarisen ajattelun elementtejä…

Aikakautemme ajattelun peruslähtökohdista seuraa, että kun olemme väärässä, olemme sitä totaalisesti, väittää kirjoittaja. Aikalaisjärkemme harhat ovat kaikkiallisia ja siinä palaamme jälleen käsiterealismin keskiaikaan.

Aikamme yli-ihmiset tunnustavat skolastisia totuuksia ja heidän yhteiskuntajärjestyksensä on totalitarismi. Se on tila, johon vajotaan kuin taantumaan.

Yhteiskuntakritiikkiä tuskin voi jättää pelkkien kielifilosofien huoleksi. Kyllä yhteiskunta varmaankin on pitkälti juuri sellainen, kuin se sen asukkaista tuntuukin olevan.

Mitä enemmän elämisen arvoisen elämän kokemuksia ja mitä vähemmän ansaitsematonta kärsimystä, sen parempi. Kielifilosofia tuskin voi merkittävästi vaikuttaa näihin asioihin tai edes niiden arviointiin. Näinhän sitä ajattelee.

Saattaa sieltä kuitenkin saada eväitä ja virikkeitä näkemyksilleen. Vieraan kulttuurin kieli on sen vakavasti ottavalle tarkkailijalle todella vierasta. Yhdistävää, ylikulttuurista siltaa ole olemassa, vain polkuja, joiden läpäisevyys on rajoitettu. Siksi kulttuurien tahallinen sekoittaminen keskenään on samaa kuin pommin rakentaminen. Tätä vertausta kirjoittaja ei käytä, mutta rohkenen tehdä sen johtopäätöksen itse.

Mitä tulee niin sanottuun poliittiseen korrektiuteen, on helppo havaita siinä se sama intellektuaalinen taantuma, jonka kirjoittaja on huomannut myös yliopistojen humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa.

Montako on enää maassamme niitä vanhurskaita, jotka edes tuntevat Durkheimia, saati että pystyisivät keskustelemaan Oikkosen kanssa?

Ei niitä paljon taida olla.

Epäilemättä tämä on vakava ilmiö.  Uudesta keskiajasta on puhuttu jo ainakin sata vuotta. Siinä matkalla myös se, mitä asialla tarkoitetaan, lienee paljonkin muuttunut.

Joka tapauksessa tuo totalitaaristen yleiskäsitteiden niskalenkki vapaasta ajattelusta on nähtävissä päivästä päivään. Kun lehtien toimittajat katsovat oikeudekseen repostella sitä, miten toiset ihmiset ajattelevat ja kun historian tutkijat ottavat menneisyytensä mittapuuksi modernin poliittisen korrektiuden, on totalitarismin henki läsnä tässä ja nyt.

Mutta entäpä, jos kyseessä on nimenomaan hyvän diktatuuri, joka on välttämätön taistelussa kaikkea pahaa vastaan?

Kas siinäpä kysymys! Sehän sanoo jo kaikesta kaiken.