Blogi: Timo Vihavainen, la 25.03.2017 10:09

Kun politiikka vielä oli politiikkaa

Risto Volanen, Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017, 416.

Perinteinen poliittinen historia on jo kauan ollut alamaissa. Itse asiassa se on ollut suoranaisen väheksynnän kohteena, kun ”syvälliset” uudet näkökulmat ovat kilvan tarjonneet halukkaille vaihtoehtoista viisautta. Joskus tuntuu siltä, että moni on jo ruvennut ajattelemaan, ettei koko poliittisella historialla edes ole niin väliä. Pintailmiöitähän siinä vain kaivellaan.

Sattumaa tai ei, samaan aikaan voimme havaita itse politiikan joutuneen alennustilaan. Kun vallitsevan ortodoksian mukaan maailmalla on vain yksi mahdollinen kehitystie, joka joudutaan hyväksymään tavalla tai toisella, tulee politiikasta pakostakin teknistä nippelitouhua, globaaliset prosessit ja välttämättömyydet ne asioista määräävät.

Maailman politiikka on toisin sanoen ainakin pyrkinyt muuttumaan yksinapaiseksi ja tämäkin aiheuttaa sen, ettei todellisia valintoja ole: vapaus on välttämättömyyden tiedostamista, kuten jo Marx oivalsi.

Kun näin on, voidaan politiikka kaikin mokomin jättää vaikkapa jättiläismäiselle juttutuvalle (parlement), joka jauhaa asioita loputtomasti ja syytää myriadeja päätöksiä ja muita lauselmia, joita jotkut sitten noudattavat ja toiset eivät.

Paradoksaalisesti suvereeni valta on nykyään Euroopassa käpertynyt omaan merkityksettömään kaikkivaltiuteensa tietäen, ettei todellista toimeenpanovaltaa ole eikä tule. Niinpä siis ei ole varsinaista politiikkaakaan, kunhan istutaan ja puhutaan. Siltä se ainakin sivullisesta tuntuu.

Edellisellä pohdinnalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä Volasen uuden kirjan kanssa. Se vain tuli mieleeni sitä lukiessa ja on kokonaan omalla vastuullani.

Vaikka tunnen Volasen terävänä miehenä ja hyvänä historian tuntijana, tartuin kirjaan hieman skeptisissä tunnelmissa. Kirjallisuusluettelon mukaan opus perustuu kirjallisuuteen eikä käytännöllisesti katsoen lainkaan alkuperäislähteisiin, mikä tosin näin pitkän ajanjakson kohdalla on jopa väistämätöntä.

Lisäksi kirjallisuusluettelo on myös yksipuolinen. Kirjat ovat suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiä ja vain pari ranskankielistä on otettu mukaan. Tätä en olisi odottanutenarkilta, siis henkilöltä, joka on käynyt Ranskan kuuluisan hallinnollisen korkeakoulun (ENA).

Venäjäähän meillä ei kenenkään oleteta osaavan, mutta missä ovat kaikki saksankieliset kirjat? Eikö tästä yksipuolisuudesta väistämättä seuraa, että myös näkökulma on yksipuolinen?

Näin asia jossakin määrin lieneekin, mutta täytyy sanoa, että kirjan luettuani en enää menisi esittämään tällaista kritiikkiä. Väite mahdollisesta yksipuolisuudesta olisi osoitettava konkreettisesti, enkä tunne siihen tarvetta.

Ymmärrän, että vaikkapa Izborskin klubista, washingtonilaisista think tankeista ja vaikkapa Alfred Rosenbergin teoksista löytyisi vaihtoehtoisia näkökulmia. Myös kiinalaiset saattaisivat kirjoittaa samasta aiheesta kirjan, jossa näkökulma olisi toinen. Tässä se on suomalainen eikä esimerkiksi amerikkalainen.

Ottaen huomioon tehtävän valtavuuden, olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen Volasen kysymyksenasetteluihin ja hänen tapaansa esittää asiat poliittisina ongelmina ja useinkin kaikessa yksityiskohtaisessa dramaattisuudessaan. Asialla on filosofi ja hallinnon ja politiikan teorian ja käytännön tuntija, alan todellinen ammattilainen.

Volanen perustaa keskeisen osan kirjaansa poliittisen historian tutkimuksille, joista Suomen osalta ohittamattomia klassikoita ovat esimerkiksi Polvisen, Jussilan, Paasivirran , Luntisen ja Klingen teokset ja kansainvälisellä tasolla muun muassa Alan Palmerin ja A.J.P. Taylorin teokset.

Suuri määrä erikoistutkimuksia on sivuutettu ja tämä johtaa väistämättä joihinkin epätarkkuuksiin tai vähintäänkin kiistanalaisiin tulkintoihin, mutta en usko kokonaisuuden tästä kärsivän.

Volasen tekniikkana on keskittyä sellaisiin hetkiin, joissa poliittisen historian jännitteet tihentyvät ja esittää ne kaikissa monimutkaisissa yhteyksissään. Tämä toimii ja on myös lukijalle nautittavaa.

Kirjoittaja huomauttaa saaneensa joissakin tapauksissa ”valtavirrasta poikkeavan kuvan tapahtumista”. Tämä on yksi tapa sanoa esittävänsä jotakin uutta ja myönnän mielelläni, että sanoja on oikeassa.

Joskus maailmassa oli tapana paljonkin käyttää termiä ”whig-historia”, jolla viitattiin menneisyyden käyttöön nykyisen politiikan perustelemisessa.

Kun asialla on avoimesti Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa kannattava henkilö ja jopa julkialkiolainen, tulee ilman muuta mieleen ajatus samanlaisesta historian käytöstä, jota voisi nimittää vaikkapa K-historiaksi. Siitähän meillä on esimerkkejä etenkin 1970-luvulta.

Ennen kuin rupeaa naureskelemaan ajatukselle Euroopan historian alkiolaisesta tulkinnasta, kannattaa lukea tämä kirja ja osoittaa, missä kohden kirjoittaja on mennyt harhaan tai kohtuuttomuuksiin. Ei tämä kirja mitään menneisyyteen projisioitua politiikkaa ole. Sen sijaan se kyllä julistaa, että menneisyyden, eritoten Euroopan 1800-luvun politiikan tutkimuksella ja tuntemuksella on relevanssia tähän päivään.

Sitä on paljonkin. Eurooppalaisen tasapainon idea, joka Wienin kongressissa naulattiin kiinni, ei tuonut paratiisia maan päälle. Itse asiassa sitä syystäkin arvosteltiin monessa suhteessa. Silti se toimi, aikansa ja kohtuuden rajoissa.

Koko 1800-luku oli aikaa, jossa politiikka vielä oli mahdollista ja jossa sitä pidettiin mahdollisuuden taiteena. Se sitten antoi tilaa sekä loputtomalle vehkeilylle ja kyyniselle oman edun tavoittelulle muiden kustannuksella. Viime kädessä se mahdollisti maailmansotien katastrofit, joten historian kirous on syystäkin langennut sen viime vaiheiden ylle. Samaa emme toki halua.

Filosofina Volanen ei tyydy vain esittämään poliittisia kehityskulkuja ja ratkaisevia tähtihetkiä. Hän antaa suuren merkityksen myös kansojen henkiselle kehitykselle, toisin sanoen sivistykselle. Suomalainen nationalismi nousi sivistysliikkeenä ja sen vuoksi maastamme tuli sitä, mitä tuli.

Historiallinen realismi oli Suomen filosofia ratkaisevissa vaiheissa, sekä vuonna 1808 että Krimin sodan aikaan ja muulloinkin. Näin lienee asian laita vieläkin, monen suureksi harmiksi.

Vuonna 1918 Suomi sitten hetkeksi luisui tieltään ja katastrofi uhkasi jo kehittyä koettuakin syvemmäksi, elleivät maalaisliitto ja erityisesti sen syvästi aatteellinen johtaja Santeri Alkio olisi kyenneet patoamaan murtumaa.

Tämä saattaa jo monen mielestä mennä liian pitkälle oman puolueen kirkastamisessa. Volasella on kuitenkin argumentit puolellaan. Kokoomus ja muut monarkistit toimivat tolkuttomasti syksyllä 1918, Mannerheim, joka silloin pelasti tilanteen, vaaransi sen kuitenkin kesällä 1919, jolloin taas oli kokoomuksen vuoro olla järkevä.

Talvisodan aikana sitten vanha konspiraattori Mannerheim, monarkisti Paasikivi ja tasavaltalainen Kallio toki löysivät yhteisen kielen. Ilmeisesti suomalaisen patriotismin erikoislaadulla oli jotakin tekemistä tämän kehityksen mahdollistamisessa, osoittakoon sen, ken tietää. Tulkitsen, että Volanen hyväksyy tämän näkemyksen.

Poliittisella historialla on omat erityiset vaaransa. Lähteiden luonne sokaisee tutkijan helposti jättämään huomiotta asiat, jotka eivät niistä ilmene. Monia seikkoja, joita kerran pidettiin itsestäänselvyyksinä, ei aikoinaan vaivauduttu edes mainitsemaan. Niinpä Suomen historiaa turhan usein tarkastellaan vain Suomen historiana, kun kyse itse asiassa on mitä suurimmassa määrin Euroopan historiasta, jossa omien voimavarojemme vaikutusmahdollisuuksilla on usein ollut ahtaat rajansa.

Volasen kirjan suuri ansio on, että hän on hyvin tarkoin ja jopa monipuolisesti pyrkinyt rekonstruoimaan ratkaisujen hetket laajassa kansainvälisessä kontekstissaan ja samalla konkreettisessa kohtalokkuudessaan. Näin hän tulee antaneeksi ajattelun aihetta sellaisellekin, joka asiat tuntee.

Kirjan läpitunkevana eetoksena on kissingeriläinen ajatus sellaisesta maailmanpolitiikasta, jossa osapuolet voisivat suvaita toisiaan ja pidättäytyä pyrkimyksistä ylivaltaan ja rankaisemiseen. Vanhat politiikan mestarit, kuten Metternich tai Castlereagh ymmärsivät kohtuullisuuden merkityksen, mitä kielteistä heistä sitten voidaankin sanoa.

Toivottavaa olisi, että oman erinomaisuutensa tiedostavat nykypoliitikot voisivat myös oppia hieman nöyryyttä, mikä saattaisi seurata historian kunnollisesta tuntemisesta.

Volasen kirja on täynnä herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Sillä on myös ajankohtaista sanottavaa, vaikka tekijä ei missään tapauksessa ole prokrustisoinut menneisyyttä itseään palvelemaan.

Kirjaa voi todella suositella kaikille, jotka ovat maamme historiasta vakavasti kiinnostuneita ja kykenevät sitä ymmärtämään. Se olisi tietenkin myös käännettävä tärkeimmille kansainvälisille kielille.

Timo Vihavainen la 25.03. 10:09

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Kieliparkamme on vaarassa

ke 12.12. 23:33

Joutavan paperin johdosta

ti 11.12. 23:49

Symbolit ja historia

ma 10.12. 23:29

Tatuoitu nainen

la 08.12. 23:22

Siivottomuuden psykologiaa

pe 07.12. 23:08

Satuja lapsille

to 06.12. 12:56

Kansallispäivä

ti 04.12. 22:31

Suuri johtaja

ma 03.12. 22:50

Euroopan konsertti I

la 01.12. 23:34

Ukraina on eri maata

la 01.12. 11:27

blogit

Vieraskynä

Kirja-arvio: Kiinalainen juttu

su 18.11.2018 00:00

Juha Ahvio

Sananvapaus on uhattuna Suomessa

to 06.12.2018 13:01

Professorin Ajatuksia

Strasbourgin tapaus saattoi pelastaa Macronin

ke 12.12.2018 23:32

Jukka Hankamäki

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

ma 10.12.2018 23:34

Petteri Hiienkoski

Ylen sokeat politrukit "natsijahdissa"

pe 07.12.2018 05:29

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Afrikan tulevaisuus huumeiden varjossa

su 09.12.2018 15:21

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Suomen johto GCM pakokauhussa?

ke 12.12.2018 23:36

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Strasbourgilla ratsastaen

ke 12.12.2018 11:16

Olli Pusa

Länsimaiden perikato?

su 02.12.2018 22:56

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Agendatoimittajat turvautuvat jo natsien propagandajohtaja Göbbelsin oppeihin

la 08.12.2018 18:28

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Kieliparkamme on vaarassa

ke 12.12.2018 23:33

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40