Kansalliskirjaston Galleriassa 10.3. avautunut näyttely "Tiellä sananvapauteen - Kekkonen, Jumala ja seksi" on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksia. Sen kanssa samaan kokonaisuuteen kuuluvat samanniminen oheiskirja ja verkossa viime vuoden lopulla avautunut aikajana, joka sisältää tuhatkunta artikkelia suomalaisen sananvapauden historiasta ja nykytilasta. Kokonaisuus käsittelee sananvapautta ja sen kontrollia itsenäisyyden aikana, vaikka sensuurin historia Suomessa ulottuu toki paljon kauemmas.

Itse näyttely on suppea ja keskittyy pääosin kirjallisuuteen. Nähtävillä on muun muassa sisällissodan alla painettuja "piilokirjoja", joissa jalkaväen ohjesääntöjä toimitettiin punakaarteille kasvioppaiden tai keittokirjojen kansien välissä, eri syistä takavarikoituja kirjoja sekä kirjastojen "myrkkykaappeja", joissa säilytettiin epäilyttäviä teoksia poissa tavallisen kirjastonkäyttäjän ulottuvilta. Kai Ekholmin, Päivikki Karhulan ja Tuomo Olkkosen kokoama kirja on laajempi ja seikkaperäisempi, vaikka sekin keskittyy lähes yksinomaan kirjallisuuden ja lehdistön sananvapaustapauksiin.

Kirjan alkusanoissa tekijät tekevät tärkeän huomion:

Aivomme toimivat kaksijakoisesti. Ne haluavat nähdä puhdasta sananvapautta tai sensuuria. Ajattelumme toimii huonosti ns. harmaalla alueella. Juuri siinä sananvapaus määritellään.

Sananvapautta ei siis rajoiteta pelkillä valtiollisilla toimenpiteillä, eikä sananvapaus tarkoita pelkästään ennakkosensuurin puuttumista. Jos määrittely olisi näin yksinkertaista, suurin osa kotimaisesta sananvapauskeskustelusta olisi turhaa. Myös erilaiset painostusryhmät sekä median ja kustannusalan omat kirjoitetut tai kirjoittamattomat säännöt voivat tuottaa ns. hiljennysvaikutuksen, jossa ihmiset välttävät tiettyjen näkemysten ilmaisemista tai vaikenevat kokonaan tietyistä aiheista kielteisten seuraamusten pelossa.

Virallisesti ennakkosensuuri lakkasi Suomessa olemasta vuoden 1919 painovapauslain myötä. Kirjoja ja lehtiä kuitenkin kiellettiin ahkerasti jälkikäteen, ja 50-luvun lopulle saakka oli voimassa painovapauslain 12. pykälä, jonka mukaan kirjapainojen piti lähettää oikeusministerille yksi kappale kaikkia painotuotteitaan niiden valmistuttua. Painovapauslaki ei myöskään koskenut elokuvia, vaan Elokuvatarkastamo harjoitti rauhanaikaistakin elokuvien ennakkosensuuria vuoteen 2001 saakka. Välillä onkin spekuloitu, että kenties tällaisen historian vuoksi suomalaiset ovat monia muita kansoja arempia käyttämään sananvapauttaan.

Itsesensuurin aikaa oli erityisesti suomettumisen kausi, jolloin pelko idänsuhteiden vaarantumisesta johti monenlaiseen epäviralliseen sensuuriin lehdistössä ja kustannusmaailmassa. Ajan hengen symboliksi nousi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo, jonka suomenkielisen laitoksen Tammi veti pois kustannusohjelmastaan pääministeri Kalevi Sorsan varoitettua yksityisesti kustantajaa siitä, että julkaiseminen saattaisi johtaa "ulkopoliittisiin ongelmiin". Vuonna 1991 Tammen tuolloinen toimitusjohtaja Jarl Hellemann paljasti, että Sorsan viestit olivat peräisin Urho Kekkoselta, joka puolestaan oli saanut ne Neuvostoliiton johdolta. Vankileirien saariston suomennos julkaistiin Ruotsissa, mutta Kirjastolautakunta päätti olla hankkimatta sitä kirjastoihin vedoten siihen, että aineiston valintaperusteet on "tietoisesti mukautettu Suomen silloiseen ulkopoliittiseen linjaan." Suuret kirjakaupat eivät uskaltaneet ottaa kirjaa myyntiin, ja pienemmät liikkeet myivät sitä tiskin alta. Näin kirjan leviämistä rajoitettiin ilman mitään virallisia sensuurilakeja.

Vaikka näyttelyn ja kirjan aikajänne ulottuu nykyhetkeen, ne ovat tukevasti ankkuroituneet menneisyyteen. Sananvapauden nykytilasta ne eivät onnistu sanomaan juuri mitään. Kokonaisuudesta syntyy virallisen käsityksen mukainen vaikutelma, että Suomi on raivannut tiensä erilaisten rajoitusten ja itsesensuurin ylilyöntien läpi nykyiseen avoimuuden ihannetilaan. Vaikutelmaa vahvistaa myös nimi: Kekkonen, Jumala ja seksi eivät enää ole suomalaisen sananvapauden kipupisteitä, sillä kaksi ensimmäistä ovat kuolleita ja kolmas niin arkipäiväistynyttä, että sen avulla saa aikaan vain sosiaaliseen mediaan rajoittuvia, yhdentekeviä ja nopeasti unohtuvia pienoiskohuja.

Sen sijaan moni muu asia ei ole juuri muuttunut. Vaikka Jussi Halla-ahon blogikirjoituksestaan saama tuomio mainitaan kirjassa vain ohimennen, siinä sovellettiin samaa lakipykälää, jolla Hannu Salama 60-luvulla tuomittiin ehdolliseen vankeuteen. Jumalanpilkka oli vain vaihtunut uskonrauhan rikkomiseksi ja kristinusko islamiksi. Kun Matti Rossi ilmiantoi unkarilaisen kollegansa Dénes Kissin vuonna 1975, hän kirjoitti Unkarin kirjailijaliitolle osoittamassaan paljastuskirjeessä:

"Kunnioitettakoon mielipiteen vapautta. Mutta se joka kutsuu Neuvostoliittoa fasistiseksi ja imperialistiseksi ei esitä mielipidettä. Väite on valhe missä tahansa ja tässä maassa se on provokaatio."

Rossin logiikka ei juuri eroa nykyään usein toistellusta fraasista, jonka mukaan "rasismi ei ole mielipide vaan rikos".

Myös Sosialistisen Opiskelijaliiton vuonna 1974 julkaisema moniste "Musta kirja", alaotsikoltaan "Todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa" tuo mieleen jotkut nykyajan ilmiöt. Monisteessa viljellyt käsitteet kuten "antikommunismi" ja "neuvostovastaisuus" olivat kiinteä osa julkista keskustelua sekä niin epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia, että niitä oli vaikea kritisoida vaikka ne olivat kovin köykäisesti perusteltuja. Yhtä epämääräisesti oli muotoiltu loppuvuodesta 2015 julkistettu adressi "Isänmaallinen enemmistö", jonka allekirjoitti lähes 10 000 ihmistä, suuri osa heistä kulttuurielämän edustajia. Adressi vaati hallitukselta tarkemmin määriteltyjä konkreettisia toimia "muukalaisvihaa" ja "ääriliikehdintää" vastaan.

Niin näyttely, kirja kuin Helsingin Sanomien rahoittama verkkoaikajana näyttävät nojaavan tavanomaiseen sananvapauskäsitykseen, jonka mukaan sananvapaus on yhtä kuin lehdistönvapaus. Niinpä tavallisten kansalaisten sananvapautta ja sen rajoituksia esimerkiksi internetissä tapahtuvassa omaehtoisessa viestinnässä ei juuri käsitellä. Huomiotta jää myös nykyisen toimittajakunnan maailmankuvallinen yhdenmukaisuus ja sen tuottama näkökulmien yksipuolisuus julkisessa viestinnässä. Mutta nykytilanteen historialliset taustat ovat varsin kattavasti esillä, ja niistä moni osannee tehdä omat johtopäätöksensä.

Tiellä Sananvapauteen 1917-2017 - Kekkonen, Jumala ja seksi. Näyttely Kansalliskirjaston Galleriassa 10.3. - 22.12.2017 sekä oheisteos.