Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka on ollut kuluneiden kymmenen vuoden aikana eri kansalaisjärjestöjen ja -aktivistien hampaissa. Seta on syyttänyt häntä sukupuolineutraalin avioliiton vastaisten näkemysten ajamisesta tieteellisen auktoriteetin varjolla. Skepsis ry:n mielestä Puolimatka on yrittänyt tuoda kreationismia kouluopetukseen. Näkemyksiään aktiivisesti julkisuudessa esittävänä kristittynä konservatiivina Puolimatka on poikkeuksellinen hahmo suomalaisessa tiedemaailmassa, mutta on säilyttänyt akateemisen asemansa häneen kohdistetusta arvostelusta huolimatta.

Puolimatka on julkaissut lukuisia kirjoja niin Tammen kaltaisilta suurilta yleiskustantamoilta kuin Kuvan ja Sanan ja Perussanoman kaltaisilta kristillisiltä pienkustantamoilta. Vastikään ilmestynyt Seksuaalivallankumous. Perheen ja kulttuurin romahdus on hänen neljästoista kirjansa ja käsittelee perheen ja avioliiton merkitystä sivilisaation kannalta.

Puolimatkan perusväittämän mukaan kestävän korkeakulttuurin ja sen instituutioiden perusedellytyksenä on perhekeskeinen kulttuuri, joka perustuu yksiavioisuudelle ja tiukalle sukupuolimoraalille. Historian tuntemien korkeakulttuurien rappiovaiheessa on nähtävissä sama kaava, jossa seksuaalinen vapaus ensin lisääntyy eheän perhe-elämän kustannuksella ja sitten sen tuottamia ongelmia ryhdytään korjaamaan valtiollisin toimenpitein, jotka supistavat yksilönvapautta. Riittävän pitkään jatkuessaan tällainen kehityskulku halvaannuttaa koko yhteiskuntaelämän ja johtaa romahdukseen.

Korkeimmalle kehittyneet yhteiskunnat perustuvat Puolimatkan mukaan perheyksikkömallille, jossa yhden miehen ja yhden naisen avioliittoa pidetään pyhänä ja purkamattomana, esiaviollisia suhteita ei sallita ja aviorikoksesta rangaistaan. Antiikin Kreikka ja Rooma erosivat muista aikansa sivilisaatioista juuri selkeän yksiavioisuutensa vuoksi, ja islamilainen sivilisaatio kukoisti alkuvaiheessa siksi, että arabiheimot olivat ennen islaminuskon leviämistä omaksuneet yksavioisuuden. Moniavioisuuden salliva uskonto kuitenkin rapautti islamilaisen sivilisaation nopeasti, eikä se ole koskaan päässyt kehittymään muotoon, jossa perheyksiköllä on itsenäinen asema suhteessa muuhun sukuun.

Yhteiskunnan hajaannus saa alkunsa vanhojen siveellisyysnormien höltymisestä, kun väestö tottuu hyvinvointiin ja ylioptimistiset tai relativistiset opit leviävät laajalle. Keskeiseksi arvoksi nousee aikuisten seksuaalinen itsetoteutus, avioliitot purkautuvat, jälkeläisiä hylätään, eikä haurastunut perheyksikkö enää kykene tarjoamaan uusille sukupolville riittäviä eväitä yhteiskunnassa menestymiseen. Valtiovalta voi puuttua kehitykseen säätämällä ankarampia siveyslakeja, mutta tällöin perhe ei enää toimi julkisen moraalin tukipilarina vaan se pakotetaan ruotuun ylhäältäpäin. Valaisevimmat esimerkit Puolimatka tarjoaa Ranskan ja Venäjän vallankumouksista, joissa vallanpitäjät sallivat ensin radikaalin seksuaalisen vapauden mutta joutuivat myöhemmin suitsimaan kansalaisten sukupuolielämää ankarasti väestön vähetessä ja orpolasten määrän lisääntyessä.

Puolimatkan näkökulma on kiinnostava, mutta paikoin valitettavan huonosti perusteltu. Suurimmat ongelmakohdat löytyvät historiallisen aineiston yksipuolisesta käsittelystä. Lähdeluettelosta löytyy Carl Grimbergin Kansojen historian kaltaisia teoksia, joiden nykyinen arvo on lähinnä kaunokirjallinen, ja suuri osa Puolimatkan käyttämästä historiallisesta taustamateriaalista on 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Myöhempään tutkimukseen perehtyminen olisi tehnyt hyvää, sillä mutkien oikominen ja taustoittamattomat väitteet eivät ole ongelma vapaamuotoisessa esseessä, mutta Puolimatkan valitsema akateemisempi lähestymistapa ei moista subjektiivisuutta kestä.

Rooman valtakunnan tuhon paneminen suoraviivaisesti perheinstituution rappion syyksi on ongelmallista monestakin syystä. Puolimatkan piirtämä kuva tasavallan kukoistuskauden siveellisestä lujuudesta on osaksi myytti. Avioerot olivat Rooman alkuajoista saakka mahdollisia ja melko yleisiä, ja niiden perusteeksi riitti yhteinen päätös tai pelkästään toisen osapuolen haluttomuus jatkaa liittoa. On epäselvää, edelsikö keisari Augustuksen säätämiä tiukempia avioliittolakeja mikään todellinen avioerojen ja aviorikosten buumi, vai oliko toimenpiteessä kyse vain keisarin halusta lujittaa valtaansa. Roomalaiset pitivät avioliittoa pääosin yksityisasiana, eikä eroja kirjattu virallisiin tilastoihin. Lisäksi aviorikoksena ei pidetty seksiä prostituoidun tai orjan kanssa, ja Augustuksen aikana laillisesti tunnustettu jalkavaimoinstituutio oli eräänlaista de facto -moniavioisuutta ylempien yhteiskuntaluokkien miehille.

Muutenkin Seksuaalivallankumous antaa tiukan sukupuolimoraalin yhteiskunnista epärealistisen kuvan sisäisesti jännitteettöminä järjestelminä. Vanhassa agraari-Suomessa vihille mentiin usein morsiamen ollessa näkyvästi raskaana, sillä esiaviollisen seksin yleinen paheksunta ei suinkaan tarkoittanut, ettei sitä oltaisi laajalti harrastettu. Julkinen prostituutio, sukupuolisuhteet palvelusväen kanssa, rakastajattarien pito ja vastaavat käytännöt ovat toimineet yhteiskuntien "varaventtiileinä", ja perinteistä sukupuolisiveellisyyttä onkin usein arvosteltu kaksinaismoralismista. Kokonaan oma kysymyksensä on, onko kaksinaismoralismi pelkästään huono asia: se voi olla yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta myös käytännöllistä ja jopa välttämätöntä. Mutta jättäessään ilmiön huomiotta Puolimatka sivuuttaa liian monia olennaisia ja hankalia kysymyksiä.

Kristilliskonservatiivien yleinen ongelma on ihmisen seksuaalikäyttäytymisen biologisten selitysmallien lähes täydellinen sivuuttaminen, mikä näkyy Puolimatkankin kirjassa. Pitkälti maailmankatsomuksellisista syistä he pidättäytyvät tarkastelemasta seksuaalisia käyttäytymismalleja evolutiivisina lisääntymisstrategioina, mikä pahimmillaan tekee heidän johtopäätöksistään yhtä yksipuolisen ideologisia kuin feministiset teoriatkin. Toisekseen ydinperheen itsenäistymisen pitäminen ihanteellisena kehityskulkuna estää näkemästä tämän kehityksen varjopuolia. Moni moderni ydinperhe on niin hermeettisen eristynyt yksikkö, etteivät lapset välttämättä ole tekemisissä edes isovanhempiensa kanssa.

Heikointa antia Puolimatkan kirjassa ovat väitteet, että seksuaalisen vallankumouksen takana ovat kansainväliset poliittiset ja pääomapiirit, joiden tavoitteena on rajoittaa maapallon väestönkasvua. Yhdysvaltain uskonnolliselta oikeistolta omaksuttu käsitys on hataralla perustalla jo siksi, että Afrikan väestöräjähdyksestä puhuminen on nykyään miltei tabu, vaikka se on merkittävin taustatekijä ilmastonmuutoksen ja pakolaisaaltojen kaltaisissa yleisesti tunnustetuissa ongelmissa. Käsitykseltä vie pohjaa sekin, että väestöräjähdyksen osasyynä on juuri kehitysmaiden perinteisissä kulttuureissa ilmenevä seksuaalinen holtittomuus: sukupuolisuhteet aloitetaan hyvin nuorella iällä, moniavioisuus on yleistä ja suuren lapsimäärän siittämistä pidetään miehekkyyden merkkinä.

Parhaimmillaan Puolimatka taas on kirjan loppuosassa, käsitellessään seksuaalisen vapautumisen modernien teoreetikkojen kuten Margaret Meadin ja Alfred Kinseyn heppoisia tutkimusmenetelmiä. Tällaista tieteellistä kriittisyyttä olisi kannattanut soveltaa kirjan aineistoon laajemminkin. Puolimatka on monessa asiassa oikeassa, mutta hänen liiallinen intonsa juntata läpi omaa näkemystään tekee kirjasta liian helpon maalitaulun erimielisille.

Tapio Puolimatka: Seksuaalivallankumous. Perheen ja kulttuurin romahdus. Perussanoma Oy, 2017. 200 s.