Yhteisöllisen asumisen edistäminen vähentäisi Espoon rakentamispaineita ja mielenterveysongelmia sekä karkottaisi toivottavasti turhapaikanhakijoita. Kotikaupunkini Espoo, jossa toimin kaupunginvaltuutettuna, kasvaa pääasiassa voimakkaan vieraskielisen väestön muuton seurauksena n. 6000 asukkaalla vuosittain. Monet espoolaiset ovat hyvin huolissaan nopeasta rakentamisesta ja maisemien ankeutumisesta, kun luontoalueet samalla hupenevat. Valtuustossa hyväksyttiin vasta Keski- ja Pohjois-Espoon yleiskaava, joka tasoittaa tietä 40 000 uudelle asukkaalle alueilla, joilla on totuttu pientaloasumiseen ja asumisväljyyteen.

Perussuomalaisten tärkein yhdistävä tekijä on oman kulttuuripiirimme ulkopuolelta tulevan massamaahanmuuton vastustaminen. Kuntapolitiikassa kaavoitus on tässä varmasti keskeisin keino pyrkiä hillitsemään kielteistä kehitystä. Kuitenkaan perussuomalaiset eivät ole yhtenäisesti edes sosiaalisen asuntotuotannon hillitsemisen takana. Tätä perustellaan ainakin sillä, että tarvitaanhan opiskelijoille ja pienipalkkaisille hoitajille asuntoja.

Asunnoista on kuitenkin täällä Espoossa nyt jo liikatarjontaa pakonomaisen ja väestöpaineille alistuvan rakentamisen seurauksena. Meillä on Espoossa tarjolla vuokra-asuntoja nyt jopa kolme kertaa enemmän kuin syksyllä 2019. Helsingissä lukema on yli kaksinkertainen. Uutisten mukaan vuokranantajat saavatkin nyt taistella vuokralaisista, kun aiemmin tilanne oli päinvastainen. Nyt onkin jännä nähdä, että auttaako se liikarakentaminenkaan poistamaan asunnottomuuden Espoosta ja pääkaupunkiseudulta.

Keskeisin pääkaupunkiseudun liikarakentamiseen vaikuttava seikka on maahanmuutto. Turvapaikan saaneille järjestetään edelleen omat kämpät kalliilla yhteiskunnan tuella, vaikka heidät voitaisiin asuttaa kimppakämppiin edullisemmin, mikä vähentäisi myös rakentamispaineita ja kannustaisi työelämään tai vaihtoehtoisesti lähtemään takaisin kotikonnuille.

Toisaalta rakentamispaineita lisää myös se, että yhä suurempi osa ihmisistä asuu yksin. 50-luvulla yhden hengen talouksia oli vain 11 %, kun nyt lähes puolet helsinkiläisistä asuu yksin. Tuoreena ilmiönä myös opiskelijat ovat alkaneet asua yksin soluasumisen sijaan. Vuonna 2013 helsinkiläisistä ekan vuoden opiskelijoista 29 % asui soluasunnoissa, mutta tänä vuonna enää 9% korkeakouluopiskelijoista asuu soluissa. Eräs syy kehitykselle on ollut opiskelijoiden siirtyminen yleisen asumistuen piiriin. Asumistuki kaipaisikin nyt remonttia siten, että yhteisöllisempi soluasuminen olisi taloudellisesti kannattavaa.

Yhteisöllisen asumisen suosiminen olisi järkevää Espoossa ja kaikkialla muuallakin paitsi rakentamisen hillitsemisen kannalta, myös ihmisten mielenterveyden vuoksi. Ihminen on yhteisöllinen eläin, vaikka erot ihmisten välillä ovatkin tässä suuria. Etenkin nuorten naisten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet huolestuttavasti, mikä johtuu varmasti paljolti yksinäisyydestä, jossa suorituspaineet tuntuvat kovemmilta.

Seitsemän miehen solussa asuva Leevi Hirvi elää varmasti elämänsä parhaita aikoja. Hän kuvaa soluasumisen rikkautta HS-kaupunkiliitteessä näin: ”Yksi kämppiksistäni muutti hetkeksi yksiöön Kallioon ja oli, että ”täällähän syrjäytyy”, ja muutti takaisin. Minunkin fuksivuoteni olisi ollut paljon synkempi, jos olisin muuttanut yksiöön. Tässä joukossa on helppo päästä sisälle yliopistoelämään ja -kulttuuriin. Jokaisella asukkaalla on täällä oma roolinsa yhteiselon parantamisessa. Yksi isännöi ja viihdyttää ihmisiä, toinen on loputon tietopankki, ja yksi paistaa meille lettuja ja munakasta. Meillä on tapana juoda joka päivä yhdessä lounaskahvit ja katsoa jakso South Parkia.” (HS Espoo & Kauniainen 26.8.-1.9.2021)

Yhteisölliseen asumiseen voisi kannustaa myös vanhoja, yksinäisyydestä kärsiviä ihmisiä. Yhteisöllisyys on varmasti tärkein vanhan ihmisen toimintakykyä ylläpitävä tekijä. Tässä on kuitenkin ongelmana se, että jos yhden toimintakyky alkaa pahasti reistailla, saattavat muut joutua hoitajiksi. Tai korostuuko kuoleman odotus, kun lopulta yksi asukas kerrallaan siirtyy ns. paremmille metsästysmaille? Joka tapauksessa pienten eläkkeiden kanssa kamppaileville kimppa-asuminen olisi varmasti usein kannattava vaihtoehto.

Toivottavasti päättäjät täällä Espoossa alkaisivat miettiä vaihtoehtoja loputtomalle rakentamiselle. Espoon raivaaminen ulkomaisen väestön tarpeisiin tulisi vihdoin alkaa nähdä kestämättömänä kehityksenä niin talouden kuin luonnonkin kannalta. Vaikka Espoon tuleekin kilpailla jossain määrin hyvistä veronmaksajista kaavoittamalla pientalorakentamista, tulisi pitää mielessä koko Suomen etu, jonka mukaista ei ole pyrkiä imemään elinvoimaa liikaa muualta Suomesta.

Huomasitteko ristiriidan kirjoituksessani? Ajattelen, että kimppa-asuminen ajaisi turhapaikanhakijoita takaisin lähtöalueilleen tai muualle Eurooppaan, kun samalla ajattelen kimppa-asumisen lisäävän ainakin opiskelijoiden elämänlaatua? Selitän tämän sillä, että turvapaikanhakijat kokevat huonommuutta kantaväestöön ja muualla Euroopassa asuvaan turvapaikkaväestöön verrattuna, jos he joutuvat kimppa-asumaan ja tämä laskee heidän elämänlaatuaan. Tulisempi luonne aiheuttaa myös helpommin konflikteja. Toisaalta suomalaiset kokevat kimppa-asumisen opiskeluvaiheessa luonnollisena vaihtoehtona, heille ei tule helposti verisiä uskonkiistoja ja he saanevat helpommin vuokrattua ylellisempiä asuntoja kimppa-asumiseensa kuin turhapaikanhakijat.

(Kirjoitus ei liity aluevaaleihin, mutta olen aluevaaliehdokkaana Länsi-Uudellamaalla.)