Blogi: Tapio Puolimatka, to 14.04.2022 21:20

Douglas Farrow: Kulttuurissasi on ammottava aukko

Douglas Farrow toimii teologian ja etiikan professorina McGillin yliopistossa Kanadassa. Seuraava kirjoitus on paastonajan puhe, jonka hän piti kulttuuria ja arvoja käsittelevässä konferenssissa Dominican University Collegessa Ottawassa. Suomenkielinen käännös on julkaistu professori Farrow’n luvalla. Alkuperäinen artikkeli on julkaistu https://douglasfarrow.substack.com/

 

T. S. Eliot kirjoittaa teoksessaan Notes Towards the Definition of Culture (1948), että “kaikki osapuolet elävät ystävällisesti toistensa kanssa niin kauan kuin he hyväksyvät joitakin yhteisiä moraalisääntöjä”. Vaikka tämä saattaa vaikuttaa melko yleisluontoiselta ja hieman liioitellulta, sitä tukee vetoaminen uskontoon: “Uskonnon muodostuminen on myös kulttuurin muodostumista”.

Uskonto ja moraali ovat kulttuurin ytimessä. “Ilman yhteistä uskoa”, sanoo Eliot, “kaikki ponnistelut kansojen kulttuuriseksi lähentämiseksi voivat tuottaa vain illuusion yhtenäisyydestä”. Edesmennyt ystävämme Richard John Neuhaus esitti saman asian varsin ytimekkäästi First Things -julkaisua perustettaessa: “Kulttuuri on politiikan juuri, ja uskonto on kulttuurin juuri.”

Eliot korostaa aivan oikein, että “enimmäkseen on väistämätöntä, että kun puolustamme uskontoamme, puolustamme myös kulttuuriamme ja päinvastoin: näin tottelemme perustavaa pyrkimystä säilyttää olemassaolomme”. Hän kuitenkin myöntää, että tässä suhteessa “teemme monia virheitä ja rikoksia, joista useimmat voidaan yksinkertaistaa yhdeksi virheeksi: me nimittäin samaistamme uskontomme ja kulttuurimme sellaisella tasolla, jolla ne pitäisi erottaa toisistaan”.

Tämä on totta, kuten viimeiset kaksi vuotta osoittavat; emmekä voi erottaa uskontoa ja kulttuuria kunnolla toisistaan, jos emme osaa ajatella teologisesti.

Teologisen ja filosofisen ajattelun hienostuneisuus tai karkeus on tietenkin itsessään yksi kulttuurimme tilan mittareista; ja joillakin tahoilla esiintyvä taipumus pelkistää teologia sellaisiin periaatteisiin, joita lapsi voi ymmärtää tai jotka [kolminaisuusopin ja Kristuksen jumaluuden kieltävä] socinolainen voi hyväksyä, on itsessään osoitus kulttuurisesta heikkoudesta.

Eliot ymmärsi oletettavasti suurimman osan tästä jo vuonna 1927, kun hän kääntyi unitarismista kristinuskoon; tarkemmin sanottuna anglo-katolilaisuuteen. Rohkenen kuitenkin väittää, että vaikeutemme nykyään on se, että olemme kulttuurisesti heikentyneet — lähes halvaantuneet — juuri tässä mielessä. Olemme kuvitelleet voivamme puolustaa kulttuuriamme puolustamatta uskontoamme, ja lopulta olemme tulleet kykenemättömiksi puolustamaan kumpaakaan. Kulttuurissamme on aukko siellä, missä uskonnon pitäisi olla, ja uskonnossamme on aukko siellä, missä teologian pitäisi olla.

Kauhukuvamaiset seuraukset

“On mahdotonta”, toteaa Christopher Dawson teoksessa Enquiries into Religion and Culture (1933), “liioitella vaaroja, jotka väistämättä syntyvät, kun yhteiskuntaelämä on erotettu uskonnollisesta pyrkimyksestä.” Silti näyttää siltä, että olemme täysin aliarvioineet näitä vaaroja.

Me kanadalaiset laulamme edelleen: ”Jumala, varjele maatamme, kunniakasta ja vapaata. Oi Kanada, me seisomme vartiossa sinua puolustaaksemme.” Aivan kuten emme enää tiedä, ketä tai mitä “Jumalalla” tarkoitetaan, emme enää osaa seisoa vartiossa. Emme kanna miekkaa (porter l’épée) puolustaaksemme vapauksiamme emmekä kanna ristiä (porter la croix) todistaaksemme Herrastamme, jolta opimme vapaudesta. Kanada on hyvin kaukana maasta, joka olisi kunniakas ja vapaa. Emme ymmärrä Jumalan ylivaltaa emmekä edes pyri ymmärtämään sitä, emmekä siis enää ymmärrä myöskään oikeusvaltiota, joka on hajoamassa silmiemme edessä jopa perustuslain osalta. Sen sijaan näemme pamppuja kantavien poliisien murskaavan ne, jotka uskovat vapauteen, niiden käskystä, jotka uskovat vain omaan valtaansa ja etuoikeuksiinsa.

Kansalaisten joukossa on vielä rohkeita vapaustaistelijoita, rehellisiä asianajajia ja uskollisia tuomareita, lääkäreitä, joilla on rajat, toisin sanoen omatunto, sekä maallisia ja uskonnollisia johtajia, jotka toimivat periaatteesta eivätkä pelosta tai ahneudesta. Mutta heitä on vähän, liian vähän. Lopuista Pyhä Vincent Ferrer oli oikeassa. Kullan, hopean ja kunnian tavoittelu vääristää tai voittaa kaikki heidän uskonnolliset pyrkimyksensä. Gog ja Magog, “sekä kätketty että avoin paha”, vehkeilevät yhdessä. “Ajalliset hallitsijat ja kirkolliset prelaatit tekevät yhteistyötä, koska he pelkäävät menettävänsä valtansa tai asemansa.” Uskonnolliset ihmiset, sekä papit että maallikot, pettävät evankeliumin. Korkeissa ja alhaisissa asemissa olevat ihmiset ja erityisesti korkeissa asemissa olevat alhaiset ihmiset hyökkäävät niiden kimppuun, jotka kieltäytyvät pettämästä evankeliumia.

Leonard Cohenin vuonna 1992 laulussaan The Future (Tulevaisuus) maalaama synkkä kuva, josta olen ottanut otsikkoni, näyttäisi tekevän sen, mitä Dawson pitää mahdottomana, eli liioittelevan tarkastelemamme menetyksen vaikutusta:

Anna minulle ehdoton valta

Jokaiseen elävään sieluun

Ja makaa vierelläni, kulta,

Se on käsky!

Anna minulle huumeita ja anaaliseksiä

Ota ainoa jäljellä oleva puu

Ja tunge se aukkoon

Kulttuurissasi

Anna minulle takaisin Berliinin muuri

Anna minulle Stalin ja Pyhä Paavali

Olen nähnyt tulevaisuuden, veli:

Se on murha

Mutta Cohen sanoo tässä jotain tärkeää. Muuri jakaa. Se erottaa ja jakaa. “Herra Gorbatshov, avatkaa tämä portti. Herra Gorbatshov, repikää tämä muuri alas”, Ronald Reagan huusi Brandenburgin portilla vuonna 1987. Portti avattiin kaksi vuotta myöhemmin, ihmiset virtasivat sen läpi idästä länteen, ja muuri murtui. Mutta mitä varten, kysyy Cohen — onko lännellä enää mitään, millä se voisi pelastaa idän? Eikö se ole hylännyt omat olennaisimmat periaatteensa? Ero, jolla on merkitystä, ei ole idän ja lännen välinen ero; toinen kykenee yhtä lailla julmaan tyranniaan kuin toinenkin. Ero, jolla on merkitystä sekä idälle että lännelle, on kyky tai kyvyttömyys tehdä todellisia moraalisia erotteluja.

Tähän C. S. Lewis kiinnitti huomiota jo muurin synnyttäneen sodan lopussa. Teoksen Piinattu planeetta (That Hideous Strength, 1945) sankari puhuu yliopistoissa keitetystä myrkystä, joka on levinnyt kaikkialle. “Vaikka matkustaisit maailman ääriin”, sanoo Ransom Merlinille, löytäisit jälkiä tästä myrkystä: “löytäisit aina samat koneet, samat väkeä kuhisevat kaupungit, samat tyhjät valtaistuimet ja väärät kirjoitukset: väärien lupausten hurjistamat ja todellisen kurjuuden lamauttamat ihmiset, jotka ovat joutuneet eroon äidistään Maasta ja taivaallisesta Isästään. Mustan siiven varjo peittää koko Telluksen.” [Piinattu planeetta, s. 232]

Lewisin kauhukuva tulevaisuudesta, sellaisena kuin se on kuvattu kyseisessä romaanissa ja analysoitu myös vuonna 1945 ilmestyneessä teoksessa The Abolition of Man, ei ole vähemmän synkkä kuin Cohenin. Ja mikä olikaan myrkky, josta hän puhuu? Sen tärkein ainesosa oli ateistinen evolutiivinen optimismi, jonka mukaan ihminen voittaa luonnon, kun ihmistä tai luontoa ei enää mielletä teologisesti, jumalallisen suunnittelun tuotteeksi ja Jumalan kaitselmuksen kohteeksi. Tämän taistelun käymiseksi ihmisen olisi astuttava oman luontonsa ulkopuolelle, tai pikemminkin kaiken luonnollisen ulkopuolelle, paitsi sen, mitä Nietzsche kutsui vallantahdoksi. Ihmisen olisi mentävä hyvän ja pahan tuolle puolen.

Lewis selitti, miten tällainen tulevaisuuden kauhukuva voisi toteutua, miltä se voisi näyttää ja mihin se päätyisi. Mutta Cohen kiteyttää selityksen varsin ytimekkäästi muutamaan omaan riviinsä:

Asiat luisuvat, luisuvat kaikkiin suuntiin –

Ei tule olemaan mitään, ei mitään, mitä voi enää mitata.

Lumimyrsky, maailman lumimyrsky…

on ylittänyt kynnyksen

Ja se on kumonnut

sielun järjestyksen

Sielun järjestys on järjen työtä, sekä teoreettisen että käytännöllisen järjen, joka erottaa totuuden erehdyksestä ja tekee eron hyvän ja pahan välillä. Se on myös tahdon työtä: kun ihmismieli tunnistaa moraalisesti oikean ja ohjautuu elämässään sen mukaisesti, hän säilyttää moraalisen selkärankansa. Oikeamielisyys, kuten Anselm Canterburylainen kertoo meille De Veritate -teoksessa, on yksinkertaisesti “oikeaa olemassaoloa tai oikein olemista”. Oikein järjestetty sielu on sielu, joka tahtoo oikeita asioita oikeista syistä. Se on sielu, joka säilyttää oikeudenmukaisuuden, jolla Jumala on sielun varustanut. Kuten Lewis sanoo, se on sielu, joka tunnistaa ja kunnioittaa jumalallista järjestystä (Tao) ja päättää mieluummin seistä sen sisällä kuin astua sen ulkopuolelle tyhjyyteen.

Tällainen ei ehkä ollut Cohenin sielu, ainakaan johdonmukaisesti. Mutta Cohen saattoi ainakin valittaa sitä ja rukoilla sen voittamista, kuten hän teki eräässä aiemmassa laulussaan, toiveikkaassa ja ahdistavan kauniissa laulussa vuodelta 1984, jossa on ripaus ylösnousemususkoa:

Jos se on sinun tahtosi

Jos minulla on se vaihtoehto

Anna jokien täyttyä

Anna kukkuloiden riemuita

Anna armosi vuotaa

Kaikille näille helvetissä palaville sydämille

Jos sinun tahtosi on

Tehdä meidät terveiksi

Kaikki tämä liittyy tietysti uskonnolliseen pyrkimykseen, toisin sanoen sen tunnustamiseen, että itse sielun on tarkoitus suuntautua Jumalaan ja että sielulla on Jumalalta saatu kyky sekä tunnistaa oikeamielisyys että pysyä oikeamielisenä. Tämä liittyy ihmisen kutsumukseen ottaa vastaan se, mitä Jumala antaa, ja kiittää kaikista saamistaan lahjoista. Lyhyesti sanottuna tämä liittyy siihen, mitä kristityt kutsuvat sielun kutsumukseksi osallistua kiitollisin mielin Kristuksen uhriateriaan, sen sielun hajottamiseen ja uudelleenrakentamiseen, joka huutaa Jumalalle Golgatalta.

Jos sinun tahtosi on

Että ääni on totuudenmukainen

Tältä murtuneelta kukkulalta

Laulan sinulle

Tältä murtuneelta kukkulalta

Kaikki ylistyksesi soivat

Jos sinun tahtosi on

Antaa minun laulaa

 

Mutta maailma, jossa nykyään elämme, olipa se idässä tai lännessä, ei ole sellainen. Elämme nyt maailmassa, jossa oletetaan, että yhteiskunta ja siten myös sielu, tai sielu ja siten myös yhteiskunta voidaan organisoida viittaamatta mihinkään näistä. Se on maailma, jossa itse sielun ajatus on parhaimmillaankin vaikeaselkoinen, ellei jopa kokonaan kadonnut, kuten aborttikäytäntö todistaa.

Anna minulle Stalin ja Pyhä Paavali

Anna minulle Kristus

tai anna minulle Hiroshima

Tuhoa taas yksi sikiö

Mehän emme pidä lapsista.

Olen nähnyt tulevaisuuden, kulta:

Se on murha

Aukon ulkonäkö ja kasvu

Jos etsit filosofista selitystä tälle menetykselle, löydät sen teoksesta The Abolition of Man. Luulen kuitenkin, että selitystä on etsittävä paljon kauempaa kuin mihin Lewisin tarkastelu ulottui. Kuten yritin selittää teoksessa Theological Negotiations, selitys kulttuurisen aukon synnylle ilmenee nominalismin ensimmäisten herätteiden myötä, vuosituhat sitten, [ranskalaisen skolastisen filosofin ja teologin] Roscellinuksen [1050—1120] ympärillä olleessa piirissä. Tämän piirin erehdys nousi hitaasti suureksi myrskyksi, joka on kaatanut sielun järjestyksen, aivan kuten Anselm Canterburylainen [1033—1109] tiesi tapahtuvan, jos tätä virhettä ei korjattaisi. Hän varoitti, että uudet ajatukset eivät kyenneet sovittamaan yhteen perustavanlaatuista teologiaa: oppia inkarnaatiosta ja oppia Jumalan kolmiykseydestä. Jos uudet ajatukset pääsisivät valtaan, ne romahduttaisivat koko talon. Juuri näin on käynyt, vaikka vain harvat ovat huomanneet sen tapahtuvan.

Skeptinen materialismi oli nominalismin välttämätön sivutuote, ja näin syntyneeseen henkiseen ja moraaliseen tyhjiöön ryntäsi aikanaan rodunjalostusopillisen evolutionismin sokea optimismi. Tämä puolestaan käynnisti prosessin, jota G. K. Chesterton kuvasi teoksessaan Eugenics and Other Evils (Rodunjalostusoppi ja muut pahuudet) ja jota myöhemmin kuvasi myös Lewis: prosessin, jossa sielu tuhoutuu, kun tosiasiat erotetaan arvoista, arvot hyveestä, hyve järjestä ja itse järki jumalallisesta järjestyksestä. Ihmisen ja maailmankaikkeuden moraalirakennetta, jota pyrimme ymmärtämään luonnonlain käsitteen avulla, alettiin pitää vain väliaikaisena ja keinotekoisena tuotteena, joka on seurausta tietyn inhimillisen kulttuurin sattumanvaraisesta kokoonpanosta ja joka muuntuu ihmisen itsensä mukana. (Chesterton hyökkäsi The Everlasting Man -teoksessa sitä oletusta vastaan, että ihminen todella muuntuu, mutta sitä en nyt käsittele; kuvaan kolmiosaisessa esseessäni sitä, miten Chesterton ennakoi nykyistä kriisiä.

Tämä filosofinen lähestymistapa hyökkäsi moraalisten erottelujen perusteita vastaan, vaikka harva myönsi tämän yhtä rohkeasti kuin Nietzsche. Erityisesti hyökättiin kristillistä periaatetta vastaan, jonka mukaan ei ole koskaan oikeutettua tehdä pahaa, jotta siitä seuraisi hyvää. Näin päädyttiin vaihtoehtoiseen käsitykseen, joka on nykyään huolestuttavan tuttu: uusutilitaristiseen käsitykseen pahan “kierrättämisestä”, kuten jotkut transhumanistit haluavat asian ilmaista. Tämän mukaan voimme tehdä pahaa, jotta sen avulla saavutettaisiin hyvää, sillä paha on yhtä lailla osa maailman prosessia kuin hyvä, ja se on aivan yhtä välttämätöntä ihmisen edistymiselle. Voisimme palata tässä yhteydessä Eliotiin tai ehkä Yeatsiin, mutta Cohen ilmaisee asian jälleen ytimekkäästi:

Muinainen länsimainen säännöstö tullaan rikkomaan.

Yksityiselämäsi räjähtää yhtäkkiä

Syntyy harhaanjohtavia mielikuvia

Tien päällä syttyy tulipaloja

Piinattu planeetta -teoksen antisankari Mark Studdock kuvaa ihmistä, joka on heikentynyt kulttuurisesti, koska hän on heikentynyt uskonnollisesti ja teologisesti. Juuri siksi hän on kuolemanvaarassa joutua pahan kierrätyksen kaltaisten ajatusten vietäväksi. Hänen yksityiselämänsä todellakin räjähtää, kun hänet vedetään niiden seuraan, jotka ovat rikkoneet jumalallisen järjestyksen, ikiaikaisen moraalisäännöstön, joka ei ole vain länsimainen vaan yleismaailmallinen. Hänen elämänsä saatetaan ensin kaaokseen, jotta hänen vastarintansa murrettaisiin. Sitten hänen käsityksensä moraalisesti oikeasta alistetaan järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi niin sanotussa objektiivisuushuoneessa. Lewis piirtää synkän kuvan, mutta siihen loistaa taivaallinen valo, joka lopulta hälventää pimeyden ja lunastaa Studdockin: ei kuitenkaan ennen kuin hänen maailmansa romahtaa ja koko sivilisaatio uhkaa romahtaa.

Syntyy harhaanjohtavia mielikuvia, tien päälle syttyy tulipaloja: tahallista kaaosta ja organisoituja tuhon rituaaleja. Emmekö me ole itse todistaneet samaa viimeisten kahden vuoden aikana? Meitä on vainonnut aavemainen virus, jolta olemme piilottaneet kasvomme, jolloin meistä itsestämme on tullut aaveita; virus, jonka on valheellisesti sanottu uhkaavan jokaista ihmishenkeä, vaativan “vanhan normaalin” uhraamista, jokaisen totutun taloudellisen, lääketieteellisen, poliittisen tai uskonnollisen toimintatavan uhraamista, kunnes rokote pelastaa: ihmerokotteiden massarokotukset pelastavat meidät kaikki kuolemalta ja me heräämme uuden normaalin maailmaan.

Kuten Lewisin romaanissa, kyseessä on huolellisesti lavastettu kriisi, turhuuksien nuotio, joka on polttanut sen, minkä emme edes tienneet olevan turhuutta: perustuslakimme, vapautemme päättää itse mitä tehdä tai minne mennä, vapautemme olla kuka ja mitä olemme, jopa ihon alla.

Anna minulle ehdoton määräysvalta 

jokaisesta elävästä sielusta 

Kääri hihasi ylös, kulta 

Se on käsky.

Ihmisestä on tullut hakkeroitavissa oleva eläin, kuten Yuval Harari varoittaa, ja ne, jotka hyötyvät tästä prosessista, hakkeroivat ihmisen yhdessä niiden kanssa, jotka ovat päättäneet ohjata prosessia — ollakseen niitä, joita Lewis kutsuu ehdollistajiksi tai valvojiksi.

Kammottavan voiman varjo

The Abolition of Man -teoksessa Lewis muistuttaa meitä Marlowen Faustuksesta, joka ei janoa totuutta vaan valtaa. Faustukselle “tervejärkinen taikuri on mahtava jumala”; kaikki alistetaan hänen käskyvaltaansa. Lewis näkee modernin tieteen tässä valossa. Sen todellinen päämäärä “on laajentaa ihmisen valta kaiken mahdollisen toteuttamiseen”.

Tämän tieteen harjoittaja “hylkää magian, koska se ei toimi; mutta hänen päämääränsä on maagikon päämäärä”. Magian harjoittajan tavoin hän usein havaitsee, kuten me itse nyt havaitsemme, että hänen tieteellinen magiansa ei myöskään toimi. Mutta ei väliä. Tieteellä on kiire vapauttaa meidät vanhasta hallitsijasta, luonnosta käyttäen hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja geneettistä muokkausta; aivan kuten filosofialla on kiire vapauttaa meidät velvollisuudesta tahdon absoluuttisen itsemääräämisoikeuden avulla. Kun toinen jynssää mikrobien maailmaa miellyttääkseen Piinattu planeetta -kirjassa kuvattuja demonisia hahmoja] makrobeja, toinen jynssää moraalin maailmaa samassa tarkoituksessa. En tarkoita sitä, että kulttuurissamme oleva aukko olisi pohjaton. Se avautuu alaspäin, ad infernum [helvettiin], jossa makrobit asuvat tai jossa he pian asuvat.

Jos tämä on mielestänne liioiteltua ja kuumeisten teologisten aivojen tuotetta, kehotan teitä kiinnittämään enemmän huomiota esimerkiksi Britannian hätätilanteita käsittelevän tieteellisen neuvoa-antavan ryhmän (SAGE) ja Lewisin romaanissa kuvatun Yhdistyneen kansallisen koe- ja tutkimuslaitoksen (KIVA) työn välisiin yhtäläisyyksiin. Ensimmäinen perustettiin hullun lehmän tautiin (BSE) liittyvän kriisin jälkeen ja aktivoitiin vuoden 2009 sikainfluenssavalekriisiä varten, joka toimi koeajona koronakriisille. Koska SAGE on vain tilapäinen neuvoa-antava komitea, se on tietysti kaukana siitä, millaiseksi Lewis kuvaa KIVAn, mutta on huomattava, että SAGE on kokoontunut yli sata kertaa koronaepidemian aikana ja että hallitus, jota se on neuvonut, on käyttänyt samanlaisia tekniikoita kuin KIVA, ja sen vaikutukset ovat olleet samankaltaiset: julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien perustaminen, lehdistön valvonta, vetoaminen harhaanjohtaviin mallinnuksiin, pelkoa ja eripuraa aiheuttavien provokaatioiden järjestäminen ja erityisesti laajamittaisten hätätilavaltuuksien käyttäminen perustavanlaatuisten muutosten aikaansaamiseksi sekä poliittisessa päätöksenteossa että poliisitoiminnassa: kaikki tämä tai suuri osa siitä oli Lewisin ennakoimaa.

Rikosoikeudellisten käsitteiden ja tekniikoiden, erityisesti yhteiskuntasulkujen, käyttöönotto ja viranomaisten itse tekemien rikosten projisoiminen suuren yleisön syyksi — Kuka oikeasti tappoi mummon? — herättävät huolestuttavia kysymyksiä siitä, mitä kulissien takana on tapahtunut. Mutta missään ei ehkä tule helpommin mieleen Lewisin kirjassa kuvattu Yhdistynyt kansallinen koe- ja tutkimuslaitos (KIVA) kuin hätätilaluvan saaneissa rokotteissa, joista on salaperäisesti tullut lähes pakollisia. Vaikka KIVAn kaltaista organisaatiota ei nykyään voi ajatella muuta kuin yhdistelmänä, joka sisältää elementtejä SAGEsta, Wellcome Trustista, ARIAsta, Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatiosta DARPAsta ja Maailman talousfoorumista, voidaan ainakin myöntää, että Lewis ymmärsi pedon luonteen. Hän tiesi myös, että sen tarkoitus on paljon laajempi kuin satunnaisten haasteiden, kuten vaarallisen taudinaiheuttajan, pankkikriisin tai sodan sisäpoliittisten vaikutusten käsittely. Suunnittelijat haluavat suunnitella, eivät vain reagoida. Valvojat haluavat valvoa. He haluavat olla maailman pelastajia, eivät pelkkiä kriisinhallitsijoita.

Lisäksi heillä on eräänlainen oma ylösnousemususkonsa vanhan kristillisen ylösnousemususkon sijasta. “Tämä laitos”, julistaa KIVAn tiedemies ja johtava lääketieteellinen asiantuntija Filostrato, “on toki olemassa parempia tarkoituksia kuin pelkkää asunnontuotantoa ja rokotuksia ja syövän parannuskeinojen etsintää varten. Kysymys on kuoleman voittamisesta; tai orgaanisen elämän voittamisesta, miten vain. Ne ovat sama asia. Laitos nostaa esiin uuden ihmisen siitä orgaanisen elämän hyönteiskotelosta, joka on suojannut ihmismieltä lapsuuden aikana. Uuden ihmisen , kuolemattoman, keinotekoisen ihmisen, joka on lopultakin vapautunut luonnosta.” [Piinattu planeetta, s. 134]

Juuri siinä, sanotte, aivokuumeen merkit ovat kiistattomia. SAGEn tiedemies ei varmasti koskaan esitä näin mahtipontisia väitteitä! Silti sellaisia väitteitä esittävät Hararin kaltaiset ajattelijat. Harari on Filostraton kanssa samaa mieltä siitä, että olemme jo todistaneet “kaiken vallan alkua”. Ja luulen hänen tietävän riittävän hyvin sen, minkä Lewis tietää; nimittäin sen, että “luonnon vallitseminen merkitsee sitä, että muutamat harvat hallitsevat kaikkia muita käyttäen luontoa välineenään”. Lisäksi hän tietää, että viime kädessä “ei ole olemassa sellaista olentoa kuin ihminen”, että ihminen on “vain sana”. [Piinattu planeetta, s. 136.] Eikö Roscellinus selittänyt tämän jo tuhat vuotta sitten Anselm Canterburylaisen kauhuksi?

Lewis toistaa Anselmin vastaväitteen. Tällainen ajattelu “hävittää ihmisen, jos sitä ei korjata”. Ja uhka on aivan yhtä todellinen lännessä, josta se tuli, kuin idässä, jonne se meni. Se on uhka, hän sanoo, yhtä lailla demokraattien kuin kommunistien tai fasistien keskuudessa.

Menetelmät saattavat (aluksi) erota toisistaan raakuudessa. Mutta moni lempeäsilmäinen silmälasipäinen tiedemies, moni suosittu näytelmäkirjailija, moni keskuudessamme oleva amatöörifilosofi ajaa pitkällä tähtäimellä aivan samaa kuin Saksan natsihallitsijat. Perinteiset arvot on “romutettava” ja ihmiskunta leikattava johonkin uuteen muotoon … muutaman onnekkaan ihmisen tahdosta yhdessä onnekkaassa sukupolvessa, joka on oppinut, miten se tehdään. Usko siihen, että voimme keksiä “ideologioita” mielihalujemme mukaan, ja siitä seuraava ihmiskunnan kohtelu pelkkänä raaka-aineena (ὕλη), näytekappaleina, valmisteina, alkaa vaikuttaa myös kieleemme. Aikoinaan tapoimme pahoja ihmisiä: nyt eliminoimme epäsosiaalisia elementtejä. Hyveestä on tullut integraatiota ja ahkeruudesta dynamiikkaa, ja pojat, jotka todennäköisesti kelpaavat sotaväen palvelukseen, ovat “potentiaalista upseeriainesta”. Kaikkein ihmeellisintä on, että säästäväisyyden ja maltillisuuden hyveet ja jopa tavallinen älykkyys ovat myyntivastarintaa.

Myyntivastarintaa kutsumme tällä hetkellä rokote-epäröinniksi; tällä nimellä suunnittelijat kutsuivat sitä itse asiassa  jo ennen pandemiaa. Pian kutsumme sitä “digitaalisen identiteetin vastustukseksi” ja syytämme hidastelijoita siitä, että he ovat marginaalivähemmistö, jolle ei ole tilaa yhteiskunnassamme. Onko ihmisestä tullut hakkeroitava eläin? Sitten hänet hakkeroidaan! Elämmekö digitaalisessa maailmassa? Sitten vain ne, jotka ovat valmiita digitalisoitumaan, voivat asua kanssamme! Meistä tulee heidän ainoa totuuden, identiteetin ja turvallisuuden lähteensä. Rakennamme heille tornin, joka ulottuu taivaan pilviin saakka, ja siellä he vihdoin asuvat rauhassa.

Tuon kammottavan voiman varjo, pituudeltaan kuusi mailia tai vielä enemmän (David Lyndsay, 1555). Ja mikä tänä aikana estää sen kasvun täyteen mittaansa? Kerubit? Mutta me emme usko kerubeihin. Ainakaan kirkot eivät usko niihin, vaikka ne yhä koristelevat alttareitaan kerubeilla. Tulee olemaan harhaanjohtavia mielikuvia, tien päällä tulee syttymään tulipaloja. Ja näissä tulipaloissa myös kirkot tuhoutuvat. Eikö suurin osa niiden ohjaajista ja jäsenistä ole jo alkanut paeta turvaan kohti tornia?

“Mikään kulttuuri ei ole saanut alkuaan tai kehittynyt ilman yhteyttä uskontoon”, sanoo Eliot. Tuleeko teknokraattinen kulttuuri, johon olemme nyt siirtymässä, olemaan tässä suhteessa poikkeus? Teknokraattinen kulttuuri on onttojen ihmisten ontto kulttuuri, jolle liberalismi valmisteli tietä kieltäytymällä kaikista ehdottomista uskonnollisista periaatteista, ja “rohkaisemalla mieluummin älykkyyttä kuin viisautta”. Kyseessä on “keinotekoisen, mekanisoidun tai raakalaismaisen valvontajärjestelmän antikulttuuri, joka on epätoivoinen lääke yhteiskunnan kaaokseen”. Teknokraattinen järjestelmä ei tule olemaan poikkeus, sillä myös se on uskonnollinen, kuten Hitler itse ennusti, tai sitten se ei ole kulttuuri lainkaan. Ja sen uskonto, kuten Harari ennustaa, tulee olemaan ihmisjumalan, ei Jumalihmisen uskonto. Mutta ihminen, muistakaa, on vain sana, kuten myös kirkko, tai siltä näyttää. Sillä monista kirkoista, kuten olen jo aiemmin todennut, on tullut pelkkiä valtion luomuksia.

Siinain jumalallisessa tulessa palava pensas ei tuhoutunut. Juuri siksi se kiehtoo Moosesta, joka huomaa pian seisovansa pyhällä maaperällä halutessaan ymmärtää, miksei pensas palanut poroksi. Mutta nyt raivoavissa makrobien sytyttämissä tulipaloissa huomaamme aivan ensimmäiseksi, ettei pyhää maata ole. Kirkkojemme oviin kiinnitettiin välittömästi kylttejä, joissa meitä ei kehotettu riisumatta kenkiämme sisään tullessamme, vaan meitä kehotettiin olemaan astumatta sisään lainkaan. Myöhemmin meille kerrottiin, että voisimme astua sisään, jos pukeutuisimme kuin palomiehet ja jynssäisimme penkit; vielä myöhemmin meille kerrottiin, että voisimme mennä sisään ilman tätä hygieenistä liturgiaa, jos tarjoaisimme ensin keisarille ripauksen suitsuketta ”rokote pelastaa” -todistuksen muodossa. Kaikissa vaiheissa tehtiin selväksi, että kirkkojen ei sallita seisoa uuden maailmanjärjestyksen tiellä. Valitettavasti kävi myös selväksi, että vain harvat kirkoista aikovat seistä uuden maailmanjärjestyksen tiellä.

Aukon palvojat

Sata kolmekymmentä vuotta sitten Vladimir Solovjov, joka oli materialismin sekä uskonnollisten ja moraalisten ongelmien tutkija, näki kaiken tämän olevan tulossa. Juuri ennen kuolemaansa, pääsiäisenä vuonna 1900, Solovjov kirjoitti esipuheen viimeiseen teokseensa Sota, edistys ja historian loppu. Tässä esipuheessa hän ilmaisee oman ajattelunsa kääntymyksen, johon sekä Bakshy että Miłosz viittaavat johdannoissaan: Solovjov kääntyi vastustamaan kulttuurilleen ominaista käsitystä ihmiskunnan edistyksestä ja lopullisesta kehityksestä. Solovjov aloittaa puheenvuoronsa kysymyksellä, joka on suunnattu evoluutio-optimisteille ja heidän edistyksen kultilleen, myös niille, jotka pitävät itseään kristittyinä. Hän kysyy: “Onko paha vain luonnollinen vika, epätäydellisyys, joka katoaa itsestään hyvän kasvun myötä, vai onko se todellinen voima, joka ottaa maailmamme haltuunsa houkutusten avulla, niin että sen menestyksekkääseen torjumiseen on löydettävä apua jostakin toisesta olemisen piiristä?”

Saatamme haluta kyseenalaistaa pahan kuvaamisen todellisena voimana, sen sijaan että se kuvattaisiin eräänlaisena olemattomuutena, pelkkänä poikkeamana hyvästä, sillä Jumala on tehnyt kaiken, mitä on olemassa, ja Jumala tekee vain sellaista, millä on sekä olemassaolo että hyvyys. Mutta tietenkin paha on todellinen voima silloin, kun se, mikä on todellista ja hyvää — enkeli tai ihmissielu — kääntyy pois Jumalasta, itse hyvyydestä, ja tahtoo ja tekee sitä, mitä sen ei pitäisi. Vaikka paha on Anselmin ilmaisua käyttäen vain “valetodellisuutta”, se on tässä mielessä jotain aivan liian todellista. Siksi Jeesus opettaa meitä pyytämään taivaalta, toiselta olemisen alueelta, apua pahuutta vastaan. “Älä saata meitä kiusaukseen (εἰς πειρασμόν), vaan päästä meidät pahasta” (ἀπὸ τοῦ πονηροῦ).

Solovjov, joka ilmeisesti tunnisti vaaran, että hänen jumalihmiskäsityksensä kääntyisi maailmansisäiseksi, saatanalliseksi ihmisjumaluudeksi, päätti esittää rohkeasti “kysymyksen taistelusta pahaa vastaan ja historian merkityksestä”. Hän päätti “tuoda selkeästi ja näkyvästi esiin kristillisen totuuden elintärkeät näkökohdat, sikäli kuin ne liittyvät pahaa koskevaan kysymykseen”, sillä hän tiesi hyvin, että kulttuurissamme on teologinen aukko.

Esipuheessaan hän kertoo maaseudulta kantautuneesta kummallisesta huhusta liittyen uuteen uskontoon, joka oli ilmestynyt itäisiin maakuntiin joitakin vuosikymmeniä aiemmin:

Uskonto, jonka kannattajat kutsuivat itseään “reiänporaajiksi” tai “reiänpalvojiksi”, oli hyvin yksinkertainen; seinään porattiin keskikokoinen reikä johonkin talon pimeään nurkkaan, ja miehet panivat suunsa siihen ja toistivat tosissaan: “Taloni, reikäni, pelasta minut!” Uskon, ettei koskaan ennen ole palvonnan kohde ollut näin yksinkertainen. On kuitenkin myönnettävä, että vaikka tavallisen talonpoikaistalon ja sen seinään ihmiskäden tekemän yksinkertaisen reiän palvominen oli ilmeinen erehdys, se oli kuitenkin totuudenmukainen erehdys; nuo miehet olivat täysin hulluja, mutta he eivät pettäneet ketään; palvomaansa taloa he kutsuivat taloksi, ja seinään porattua reikää he kutsuivat kohtuullisesti vain reiäksi.

Tämä on todellista yksinkertaisuutta! Tämä teologinen reductio ad absurdum [epäsuora todistus, jolla osoitetaan, että väite ei voi olla totta, koska siitä seuraa jotain järjenvastaista] täyttää varmasti Eliotin uskonnollisen ja kulttuurisen epäonnistumisen kriteerin.

Kirjan edetessä saamme tietää, että hyvin kaupunkilaistuneet ja sivistyneet ihmiset Venäjällä ja lännessä ovat olleet ahkerasti keksimässä samanlaista uskontoa suuressa mittakaavassa, yhtä hullua mutta paljon petollisempaa. Se on uskonto, joka kieltää pahan todellisuuden, pitää tarpeettomana taistella pahaa vastaan ja pitää nykyaikaa edistyksen aikakautena kohti ikuista rauhaa. Se on näennäisesti kristillinen, mutta sen “kristinusko” on vain epämääräistä sosiaalietiikkaa, optimistista uskontojen välistä ekumeniaa, joka torjuu kaiken vaaran muuttua opilliseksi. Se ei juuri lainkaan ajattele tulevan maailman elämää, vaan keskittyy vain elämään tässä maailmassa ja sen parantamiseen.

Solovjov selvittää tämän maailmansisäisen uskonnon ongelman pukemalla ajatuksensa keskustelun muotoon, johon osallistuvat kenraali, ruhtinas, poliitikko ja rouva, jonka salissa keskustelu tapahtuu. Solovjovin oma ääni kuuluu viidennen keskustelijan, salaperäisen herra Z:n kautta. Solovjov osoittaa, mihin tällainen Tolstoin kannattama uskonto johtaa kulttuurisesti. Hän kiinnittää huomiota siihen, että tämä uskonto välttelee huolellista määrittelyä eikä koskaan pysty päättämään, onko mahdollista tehdä eroa hyvän ja pahan välillä ja miten sen voisi tehdä, paitsi ehdottamalla, että hyvään olemme matkalla ja pahaan otamme etäisyyttä. Tämän uskonnon todellinen ongelma, joka ilmenee haluttomuutena syventyä Raamattuun, uskontunnustukseen tai oppiperustaan, on kuitenkin se, että tässä uskonnossa ei uskota Jeesuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen. Epäusko Jeesuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen on Solovjovin mukaan täsmällisesti määriteltynä juuri kulttuurissamme oleva aukko.

Tämä johtaa Solovjovin viime kädessä tarkastelemaan historian päätepistettä, Jeesuksen toista tulemista, kuten jokaisen aiheeseen liittyvän vakavasti otettavan tarkastelun on tehtävä. Kirja päättyy kuuluisaan tekstiin ”Lyhyt kertomus Antikristuksesta”, jonka herra Z:lle on testamentannut eräs isä Pansofius, joka on saanut nimensä pakanallisia erehdyksiä arvostelleen kolmannen vuosisadan marttyyrin mukaan [joka teloitettiin kristittyjen vainoissa vuonna 250]. Yksi tuon tarinan päähenkilöistä on professori Ernst Pauli, protestanttinen raamatuntutkija, joka edustaa perinteistä kristillistä oppia. Hän ja hänen kaksi kollegaansa, paavi Pietari ja vanhin Johannes, taistelevat kirkossa antikristuksen antikulttuuria vastaan. Heidän on erityisesti taisteltava Ernst Troeltschin uskontulkinnan seuraajien uskonnonvastaista uskontoa vastaan, joka ei tunnusta oppia syntiinlankeemuksesta eikä siten myöskään oppia Lunastajasta. Heille Jeesus ei ole lihaksi tullut, ristiinnaulittu, ylösnoussut ja taivaaseen noussut Jumalan Poika. Hän on vain historiassa toimiva jumalallisen hengen symboli, ja historia itse on ainoa tarvitsemamme lunastaja. Kuten Troeltsch sanoo, ihmisen on jokaisena aikakautena tarkoitus omaksua jumalallinen sellaisena kuin se näkyy hänen aikanaan. Eikä jumalallista voi koskaan rajata etukäteen, saati sitten kiinnittää johonkin menneeseen ajanjaksoon tai historian vaiheeseen. Sellaisen ajatteleminen olisi lankeamista.

Tällaisia ovat edistyksen uskonnon opit, jotka olettavat, ettei paha ole muuta kuin meidän jatkuvasti omaksumamme hyvän puuttumista. Hyökätessään säälimättömästi tätä kulttia vastaan Solovjov esittää vastateesin, jossa pahan ymmärretään olevan hyvän loiseläjä: “On aivan varmaa, että vaikka plus kasvaa, myös miinus kasvaa, ja saatu tulos on jotain hyvin lähellä nollaa.” Tai kuten Lewis asian ilmaisee teoksessa Piinattu planeetta [s. 223]: “Hyvä on koko muuttumassa paremmaksi ja paha pahemmaksi; puolueettomuuden mahdollisuudet supistuvat supistumistaan.” Nollatulos käy ilmi siitä, että millään ihmiskunnan koskaan ottamalla edistysaskeleella ei ole ollut pienintäkään vaikutusta kuoleman itsepäiseen tosiasiaan. Tämä kertoo meille siitä, että paha on todella olemassa ja (kuten herra Z huomauttaa), että paha “ei ilmene ainoastaan hyvän puutteena, vaan myös siinä, että alemmat ominaisuudet kaikilla olemassaolon alueilla vastustavat ja hallitsevat korkeampia ominaisuuksia.”

Yksilöllinen paha vaikuttaa aina, kun useimpien ihmisten alempi puoli eli heidän eläimelliset ja petomaiset intohimonsa, vastustavat sielun parempia pyrkimyksiä ja alistavat ne valtaansa. Sosiaalinen paha vaikuttaa, kun ihmisjoukko, joka on yksilöllisesti pahan orjuuttama, vastustaa harvojen parempien ihmisten tervehdyttäviä pyrkimyksiä ja lopulta voittaa heidät. Lopuksi ihmisessä vaikuttaa fyysinen paha, kun hänen ruumiinsa alhaisemmat aineelliset osatekijät vastustavat elävää ja valaisevaa voimaa, joka sitoo ne yhteen kauniiksi organismiksi, ja kun ne rikkovat sen kauniin muodon ja näin tuhoavat korkeamman elämän todellisen perustan. Tämä on äärimmäinen paha, jota kutsutaan kuolemaksi. Ja jos meidän olisi pakko tunnustaa tämän äärimmäisen fyysisen pahan voitto lopulliseksi ja ehdottomaksi, mitään kuviteltuja hyvän voittoja yksilöllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla ei voitaisi pitää todellisena menestyksenä.

Tästä syntyy kuoleman jumalointi, joka on välillä salaista, välillä avointa.  Kuoleman jumalointia olemme alkaneet kokea, ja siihen liittyvää pelon uudelleen nousevaa uskontoa. Mutta eihän meitä ole pakotettu tällaiseen palvontaan? Meidän ei tarvitse tunnustaa kuoleman voittoa. Sillä olemme kuulleet Jeesuksen voittaneen kuoleman, ja tämä voitto vie meidät todelliseen päämäärään, toisin kuin talonpojan seinään porattu reikä, joka ei johda minnekään. Jeesuksen voitto kuolemasta johtaa iankaikkiseen elämään, sillä se on Jumalan hyvyyden kuolemaan tekemä aukko. “Jos uskon hyvään ja sen omaan voimaan”, väittää herra Z, “samalla kun oletan itse hyvän käsitteessä sen olennaisen ja absoluuttisen ylivertaisuuden, silloin minun on loogisesti pakko tunnustaa tuo voima rajattomaksi, eikä mikään voi estää minua uskomasta ylösnousemuksen totuuteen, joka on historiallisesti todistettu.”

Mistä sitten tulevat ne reikien palvojat, jotka näyttävät nykyään poraavan reikiä kulttuurikotimme jokaiseen seinään, sikiämisestä luonnolliseen kuolemaan? Ja mistä tulevat ne oletettavasti koulutetut reikien palvojat, jotka “eivät kutsu itseään tällä nimellä, vaan kulkevat kristittyjen nimellä” ja pitävät opetustaan evankeliumina, vaikka se on todellisuudessa “kristinuskoa ilman Kristusta ja evankeliumia”. Se on evankeliumia, “josta puuttuu ainoa julistamisen arvoinen hyvä — nimittäin todellinen ylösnousemus autuaallisen elämän täyteyteen”? Kaikki tämä, sanoo Solovjov, on “yhtä onttoa kuin tavallinen talonpojan taloon porattu reikä”.

Korjauskeino

Vapautuakseen kohtalosta, jota tämä onttous enteilee, ajattelevan ihmisen on uskottava Raamattuun, ja yksinkertaisen Raamattuun uskovan ihmisen on itse tultava ajattelevaksi kristityksi, teologiseksi kristityksi, jottei hän joutuisi Antikristuksen uhriksi, toteaa Solovjov. Mitä Paavali oikein sanoi? Olkaa lapsia sydämeltänne, mutta älkää olko lapsia ymmärrykseltänne. Tuo ihminen, kadotuksen lapsi, tulee olemaan “yhtä kaukana sekä lapselle ominaisesta ymmärryksestä että lapsenomaisesta sydämestä”, lapsenomaisesta luottamuksesta. Uskovan on oltava hänen vertaisensa ymmärrykseltään, mutta sydämessään uskovan ei tule seurata häntä. Hänen on oltava yhtä valpas mieleltään kuin rakastava sydämeltään.

No, olemmeko me? Vai puhuiko T. S. Eliot meistä, kun hän kirjoitti:

Me olemme onttoja ihmisiä

Me olemme täytettyjä ihmisiä

Jotka nojaavat toisiinsa

Pää täynnä olkia. Valitettavasti!

Kuivuneet äänemme, kun

Kuiskaamme yhdessä

Ovat hiljaisia ja merkityksettömiä

Kuin tuuli kuivassa ruohossa

Tai rottien jalat rikkinäisen lasin päällä

Kuivassa kellarissamme

Pelkäänpä, että reaktiomme pandemiaan ja sen torjumiseksi käyttämämme toimintakeinot ovat paljastaneet onttoutemme. Propagandan murskaamina meidät ajettiin kuiviin kellareihin, ja sinne me jäimme. Me vaikenimme, vaikka meille oli uskottu ylösnousemuksen evankeliumi, hyvä uutinen rakkaudesta, joka karkottaa pelon. Tai pikemminkin, me kaikin tavoin samaistimme uskontomme romahtavaan kulttuuriin, jonka yllä pelkkä kuoleman uhka nyt hallitsi ylivertaisesti. Turvallisuus oli sen kolon nimi, jota naapurimme palvoivat, ja me liityimme palvomaan heidän kanssaan. “Minun taloni, minun koloni, pelasta minut!” “Minun taloni, minun koloni, pelasta minut!”

Silti olemme jääneet vaille turvallisuutta. Meitä on ajettu yhdestä kriisistä toiseen, ja uhreja tulee koko ajan lisää. Kuten Dietrich Bonhoeffer sanoo Etiikassaan: “Kaikkein selvin merkki siitä, että kuolemasta on tullut aikakauden palvonnan kohteena oleva epäjumala, on se, että kyseinen aikakausi väittää rakentavansa ikuisuutta varten, mutta ei silti anna elämälle mitään arvoa, tai [huomaa tämä!] että puhutaan suuria sanoja uudesta ihmisestä, uudesta maailmasta ja uudesta yhteiskunnasta, joka on määrä saattaa alulle, ja silti kaikki uusi on vain meillä nyt olevan elämän tuhoamista.” Solovjovin tavoin Bonhoeffer korostaa, että “Kristuksen ylösnousemuksen ihme tekee järjettömäksi sen, että kuolemasta on nyt tullut meille palvonnan kohteena oleva epäjumala”.

Tästä päättelen, että elleivät kirkot ala uudestaan julistamaan ylösnousemusta todellisella ja vaikuttavalla tavalla, kulttuurissamme olevaa aukkoa ei saada täytettyä ja huomaamme olevamme paljon lähempänä historian loppua kuin useimmat meistä haluavat ajatella. Pääsiäinen on edessämme. Pääsiäisen sanoman julistaminen on yhä mahdollista. Tarvittava armo sen toteuttamiseksi on edelleen saatavilla. Mutta etsimmekö me sitä? Otammeko sen vastaan? Tämä on ratkaiseva kysymys. Jos emme ota armoa vastaan, meidän on jätettävä viimeinen sana Cohenille:

Palvelijaasi on käsketty

sanomaan se selvästi ja kylmästi:

Se on ohi, se ei enää jatku.

Ja nyt taivaan pyörät pysähtyvät

tunnet paholaisen ratsupiiskan

Valmistautukaa tulevaisuuteen:

se on murha

Kun he sanoivat KATUKAA KATUKAA

Mitäköhän he tarkoittivat?

Tapio Puolimatka to 14.04. 21:20

Tapio Puolimatka

Tapio Puolimatka on suomalainen kasvatustieteen professori. Hän toimii kasvatuksen teorian ja tradition professorina Jyväskylän yliopistossa

tuoreimmat

Abortin laillistaminen murentaa ihmisoikeusjärjestelmän

ti 13.09. 13:49

Translakiesityksen sukupuolioppi syrjii naisia ja hämmentää lapsia

ti 06.09. 07:17

Douglas Farrow: Kehittyvä Nowa Huta - globaali yhteiskunta, jossa kansalaiset ovat vain biometrisiä datapisteitä

to 07.07. 09:23

Jay Bhattacharaya: Sulkutoimien laillinen, eettinen ja poliittinen merkitys. Keskustelu lordi Sumptionin kanssa

pe 10.06. 05:34

Christiaan W.J.M. Allting von Geusau: Totalitarismi ja epäinhimillistämisen viisi vaihetta

ke 25.05. 11:04

Michael Rectenwald: Mitä on Suuri uudelleenkäynnistys (the Great Reset)?

ma 09.05. 09:05

Douglas Farrow: Kulttuurissasi on ammottava aukko

to 14.04. 21:20

Maailman talousfoorumin agenda etenee: rokotepakot terveystyrannian välineenä

pe 04.03. 16:17

Utopia terveysturvallisuudesta raunioittaa yhteiskuntaa

ke 26.01. 23:03

Teknokraattinen bioturvallisuuden järjestelmä

la 25.12. 08:37

blogit

Vieraskynä

Alistamisemme menetelmät

ma 08.08.2022 23:48

Juha Ahvio

Giorgia Meloni sekä Jumala, isänmaa ja perhe voittivat Italian vaaleissa

pe 30.09.2022 21:52

Professorin Ajatuksia

Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?

to 13.05.2021 20:23

Marko Hamilo

Kansalaiset vaarassa! Nyt tarvitaan hätätilahallitus!

su 19.04.2020 22:47

Jukka Hankamäki

Kotouttaminen ei tunnu onnistuvan

ke 18.11.2020 16:56

Petteri Hiienkoski

Miksi Yhdysvallat haluaa Suomen ja Ruotsin Natoon?

pe 20.05.2022 17:31

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Suomi on päässyt puulla pitkälle

la 10.09.2022 16:19

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Pakkoruotsi vahvistuu ja karkottaa erityisosaajia

la 24.09.2022 13:42

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Sota-Lintilän horinat - Taivaan lahja Putinille?

su 11.09.2022 13:29

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Komissaari Jyrki Katainen, SITRA ja Klaus Schwabin Suuri Reset: EU:n uusi Vihreän Siirtymän neuvostotyylinen suunnitelmatalous

ti 06.09.2022 08:29

Heikki Porkka

Arvojen pohjasta aitoihin arvoihin - vallankumous käynnissä

ti 27.09.2022 12:24

Tapio Puolimatka

Abortin laillistaminen murentaa ihmisoikeusjärjestelmän

ti 13.09.2022 13:49

Olli Pusa

Vihreät myyrät

ti 27.09.2022 16:38

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Jessica Vahtera

Kuuden euron kohtuus missä palkkatasa-arvo?

ma 11.05.2020 17:17

Pauli Vahtera

Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja

su 25.10.2020 22:57

Timo Vihavainen

Modernin maailman syntysijoilta

ti 18.01.2022 23:48

Matti Viren

Odotellaan vuotta 2023

la 14.08.2021 23:44