Milloin päädyin siihen käsitykseen, että seksuaalinen vapaus on tavoiteltava asia?

En muista. Muistan että saatoin nuoruudessani olla valtamedian tai populaarikulttuurin kanssa eri mieltä siitä, mikä on tavoiteltavaa seksuaalista vapautta, mutta silloinkin kritiikin kohteena olevia ilmiöitä saattoi tarkastella seksuaalinen vapaus mittatikkuna. Saatoin pitää inhoamaani seksuaalista rahvaanomaisuutta jonkinlaisena seksuaalisen vapauden vääristymänä, jolloin itse seksivallankumouksen ihanteesta ei tarvinnut luopua.

Olen siis tyypillinen 1968 syntyneen sukupolven edustaja: toisin kuin hulluna vuonna 1968 seksuaalisen vallankumouksen puolesta barrikadeille nousseet radikaalit, meidän ei tarvinnut taistella minkään puolesta. Seksuaalisen vapauden ihanne oli perintökalleus, jonka siunauksellisuutta ei voinut arvioida millään mittatikulla - se oli itsessään se mittatikku, jolla kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää mitattiin. Seksuaalivallankumouksen arvot olivat filosofisesti sanottuna aksioomia, joista muut arvot voitiin johtaa, mutta joita itseään ei tarvinnut perustella.

Seksuaalisen vapauden ihanne alkoi ensimmäisen kerran epäilyttää minua 2010-luvulla, kun tutkimus toisensa jälkeen osoitti, että seksiä harrastetaan yhä vähemmän, ja omaan seksielämään ollaan enenevissä määrin tyytymättömiä, vaikka kaikilla seksuaalisen vapautuneisuuden mittareilla on menty eteenpäin.

Kumppanien määrä, seksiasentojen vaihtelevuus, yhden yön suhteet, erilaiset eroottiset kokeilut - kaikki indikaattorit osoittivat, että seksuaalinen vapautuminen oli edennyt. Mutta yhdyntöjen määrä oli laskussa, naiset saivat entistä harvemmin orgasmin kumppaninsa kanssa ja vain lisääntynyt itsetyydytys tuotti lohtua tyytymättömille. Tulokset olivat samansuuntaisia kaikissa länsimaissa, joissa kansallisesti edustavia seksikyselyitä tehtiin.

Seksuaalinen vapaus ei näyttänyt lunastavan lupauksiaan edes sen omilla liberaaleilla, hedonistisilla mittareillaan. Kun tabu oli murtunut, oli helppo kysyä, oliko seksuaalivallankumous siunauksellinen millään muullakaan mittarilla. Konservatiivi on erityisesti huolissaan lapsista, joista yhä useampi joutuu kasvamaan ilman isää

Ensimmäisiä seksuaalisen vallankumouksen moderneja kyseenalaistajia - erotuksena vanhoillisimmista kirkonmiehistä, jotka kyllä kauhistelivat jo alastomuuden yleistymistä medioissa 1960-luvulta alkaen - olivat kirjailija Timo Hännikäinen ja seksuaalisen markkina-arvon teoreetikko Henry Laasanen.

Hännikäisen kustantamo Kiuas julkaisi tänä keväänä F. Roger Devlinin teoksen

Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan Jarno Alanderin suomennoksena. Kirjaa on jo käsitellyt Henry Laasanen Oikean Median blogissaan.

Devlin, Laasanen ja Hännikäinen jakavat saman käsityksen siitä, minkälainen lopputulos utooppisella liberaalilla seksuaaliradikalismilla lopulta oli: vapaa seksi ei suinkaan merkinnyt sitä, että seksiä harrastettaisiin ja siitä nautittaisiin enemmän. Miehet ja naiset ovat eroottisilta mieltymyksiltään erilaisia, ja kun moraali ei ohjaa parinvalintaa, suurin osa naisista haluaa paritella vain kaikkien haluttavimpien miesten kanssa. Loput miehet jäävät ilman, eikä suurin osa naisistakaan saa himoitsemiaan alfauroksia sitoutumaan itseensä ja perheeseen.

Devlin saanee tämän ajan lukijoilta samanlaista palautetta kuin Laasanen ja Hännikäinen ovat itse saaneet, eli naisvihaajan maineen. Devlin näkee feminismin yhtenä tärkeänä tekijänä utooppisen seksuaaliradikalismin taustalla - siitä huolimatta, että hän pitää myös naisia (ja varsinkin lapsia) seksuaalivallankumouksen häviäjinä. Vaikutukset vain eivät näkyneet heti. Devlin kirjoittaa:

Omasta mielestäni merkittävin seksuaalivallankumouksen piirre on viive naisten käyttäytymisen ja miesten sen seurauksena muuttuvien mielipiteiden välillä. Usein miehet rientävät syyttämään omaa sukupuoltaan ongelmista, vaikka miesten epäedullinen asema tekee heidän syyllisyydestään epätodennäköistä. Koska naiset pääosin kontrolloivat parinmuodostusprosessia, on todennäköisempää että he, eivät miehet, ovat pääasiallisessa vastuussa perheinstituution romahduksesta.

Devlin näkee ongelman ratkaisun seksuaalivallankumouksen rappeuttamassa avioliittoinstituutiossa, joka hänen mukaansa asettaa keinotekoisesti rajat naisten valinnoille.

Monogamia tukee keinotekoisesti miesten asemaa vaatimalla, että 1.) jokaisen naisen on valittava eri mies, ja 2.) jokaisen naisen on pysyttävä valinnassaan. Monogamia johtaa siihen, että huomattavan puoleensavetävät miehet pois- tuvat vapailta markkinoilta nopeasti, yleensä kauneimpien naisten puolisoiksi. Seuraavat naiset ajautuvat valitsemaan hieman vähemmän puoleensavetävän miehen jos ylipäätään haluavat puolison. Ja lopulta vähäisimmätkin naiset saavat puolison: jokaiselle tytölle löytyy poika. Avioliitosta luopuminen tukee vain niitä, jotka ovat luonnostaan vahvoja. Se tukee naista miehen kustannuksella ja kauniita vähemmän kauniiden kustannuksella.

Devlin arvelee, että avioliiton ovat luultavasti keksineet miehet.

Osittain siksi että yhteiskuntarauha säilyisi, osittain siksi että heidän vaimojensa lapset olisivat varmuudella myös heidän lapsiaan. Avioliiton edut epäilemättä ilmenivät nopeasti sen käyttöönoton jälkeen. Puolisoista käydyissä yhteenotoissa tuhlattu energia kanavoitiin siitä lähtien jälkeläisten elättämiseen, kasvatukseen ja yhteisön puolustamiseen. Epäilemättä naapuriheimo on miettinyt, miksi naaapurista on yhtäkkiä tullut niin vahva. Syyn selviämisen jälkeen jäljittely oli henkiinjäämisen ehto.

Devlinin mukaan sitä se on edelleen. Ellei länsi palauta avioliittoa kunniaan, se jää avioliittoa edelleen arvostavien kansojen jalkoihin.

Kuulostaa Aito Avioliitto -yhdistyksen vuosikokoukselta tai kristillisdemokraattien puoluepäiviltä. Mutta Devlin ei anna nuorille miehille yksilötasolla konservatiivisia ohjeita. Koko mätä sukupuolijärjestelmä on korjattava:

Niin paljon kun meillä onkin syytä olla huolissamme laskevasta syntyvyydestä, en yksinkertaisesti voi hyvällä omatunnolla kehottaa ketään nuorta miestä menemään naimisiin, tai edes tapailemaan naisia. On täysin turhaa pelata vanhoilla säännöillä sellaisten naisten kanssa, jotka avoimesti halveksivat näitä sääntöjä.

Devlin kuvaa kirjassaan osuvasti myös metoo-liikkeen kaksoisstandardeja ja niiden seurauksia.

Sen laajetessa syytteiltä välttyneiden miesten määrä supistuu yhä pienemmäksi. Lopulta saavutaan pisteeseen, jossa alkujaan myötämieliset miehet tajuavat etteivät he itsekään ole enää turvassa, että heidän syyttömyytensä ei suojele heitä eikä heidän työpaikkojaan. Kuulemani anekdootit antavat ymmärtää, että tämä piste on jo saavutettu monilla työpaikoilla. Miehet kehittävät itsepuolustukseksi käyttäytymismallin, jossa vältetään kaikkea mahollista kanssakäymistä naisten kanssa. Olen kuullut naisten menevät työpaikan taukotilaan, joka on täynnä hyväntuulisesti juttelevia miespuolisia työtovereita, jotka hänet nähdessään välittömästi sulkeutuvat kiviseen hiljaisuuteen. ”Vihamielinen työilmapiiri”, tosiaankin.

Luultavasti lähes kaikki miehet tunnistavat tämän ilmiön. Jos joku feministi työ- tai opiskeluyhteisössä vaikuttaa tiukkapipolta, ei seurauksena ole, että miehet lakkaavat kertomasta härskejä vitsejä. Siitä seuraa vain se, että näitä naisia lähdetään työpaikan pikkujouluissa vähin äänin pakoon omille jatkoille.

Devlinin Seksuaaliutopia vaikuttaa ensilukemalta suorastaan salaliittoteoreettisen pessimistiseltä teokselta. Argumentaatiotyyli on Devlinillä samalla tavalla anteeksipyytelemätön ja provosoiva kuin Laasasella tai Hännikäisellä.

Tällainen tyyli käännyttää tuskin ketään, joka vielä uskoo liberaaliin narratiiviin feminismin ja seksuaalisen vallankumouksen tarpeellisuudesta. Niille, joita liberalismi on alkanut jo arveluttaa, voi Seksuaaliutopia antaa hyvinkin paljon uusia ajatuksia.