Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kuvasi hiljattain vihreitä “fanaatikkoliikkeeksi, joka ei koe sääntöjen koskevan heitä” (Kansalainen). Niin kutsutun suvaitsevaiston poliittinen ajattelu näyttää usein niin pähkähullulta, ettei sen selittäminen onnistu ilman psykologisoivaa otetta. Konservatiivinen kustantamo Kiuas on syksyllä julkaissut kaksikin mainiota teosta, jotka auttavat ymmärtämään fanaattisen liberaalin ajatuksenjuoksua.

Tenho Kiiskisen Humanismin paheet on koottu kirjoittajan konservatiivisessa verkkolehdessä Sarastus julkaistuista esseistä. Kirjan lopussa on myös joitakin aiemmin julkaisemattomia esseitä samasta aiheesta.

Kiiskinen näkee monikultturismin ihannoinnin, “suvaitsevaisuutena” itseään mainostavan uussuvaitsemattomuuden ja Euroopan liittovaltiokehityksen ideologiana, joka palvelee globaalin rahavallan etua:

Poliittinen monikultturismi on nykyajan kansallissosialismia, ellei pahempaakin. Se on häikäilemätön ideologia, joka palvelee vain globaalin rahavallan etua ja pyrkii tuhoamaan läntiset sivistysvaltiot sekä etnisesti että kulttuurisesti. Kansalaisen täytyy olla kuuro, mykkä ja sokea voidakseen uskoa siihen - tai sitten hän haluaa olla voittajien puolella. Talouseliitti ja valtamedia ovat kääntäneet kaiken päälaelleen hyvin lyhyessä ajassa. Se, mitä vielä ennen EU-aikaa pidettiin lähes yksimielisesti ääriajatteluna, on nykyisin valtavirtaa. Tosiasiallinen radikalismi on saavuttanut poliittisen hegemonian aseman. Euroopan unionin liittovaltiokehitys ja työvoiman ja pääoman vapaa liikkuvuus jos mitkä edustavat ääriajattelua. Silti kerettiläisiä ovat ne, jotka eivät ole sitoutuneet muutokseen itseisarvona. Syyllisiä eivät olekaan ne, jotka haluavat hajottaa, vaan ne, jotka haluavat säilyttää.

Kiiskisen esseissä on yritys selittää tämä kaikki päälaelleen kääntynyt historia “humanismilla”.

Esseitteni päähenkilö on leveällä pensselillä maalattu ja luonteenpiirteiltään kärjistetty, mutta mielestäni hänen olemassaoloaan ei käy kiistäminen. Keskuudessamme elää pieni mutta erittäin näkyvä ja vaikutusvaltainen joukko henkilöitä, joihin olen kirjoituksissani lyönyt humanistin leiman. Yleensä heitä haukutaan maailmanparantajiksi, idealisteiksi, hyviksi ihmisiksi, viherpiipertäjiksi ja äärikonformisteiksi. Olen käyttänyt humanistia kattoterminä kaikille näille pilkkanimille.

Kiiskisen esseiden ongelmana on nähdäkseni se, ettei hän tunnista maailmanhistorian hullujen kehityskulkujen taustalla vaikuttavia erilaisia toimijoita erilaisine motiiveineen. Kiiskinen yrittää nähdä kaiken takana johdonmukaisuutta, jota todellisuudessa ei välttämättä ole. “Globaali rahavalta” tuskin lopulta hyötyy kaikesta, mitä pohjimmiltaan äärivasemmistolainen “humanisti” saa aikaan. Vallitseva poliittinen hegemonia ei ole monoliitti, vaan muodostuu hyvinkin epäpyhistä alliansseista. Eikä historiallisten käänteiden taustalta yleensä löydy mitään selkeää suunnitelmaa. Yksi on pyrkinyt yhteen asiaan, toinen toiseen, ja jotain kolmatta näiden pyrkimyksistä on sitten kehkeytynyt.

Kiiskinen tulkitsee esseissään humanismin ongelmia pitkälti seksuaalisuuden kautta.

Kysymys pariutumisikäisten miesten ja naisten lukumääräsuhteesta on kiehtonut minua vuosia ja mitä enemmän olen aihetta pohtinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut sen tärkeästä, jopa ratkaisevasta roolista yhteiskuntaolojen määrittäjänä. Niin hirvittävä on lukumääräsuhteen potentiaali sekä hyvään että pahaan, että se voi hyvin läheisessä tulevaisuudessa ratkaista monen yhteiskunnan, ellei koko ihmislajin suunnan ja kohtalon.

Kiiskisen analyysi aisankannattajista, jotka ovat katsoneet liikaa rotujenvälistä pornoa, on liioittelevuudessaan hauska. Sama pätee muihinkin Kiiskisen psykologisiin selitysmalleihin. Kaikissa on jotakin totta, mutta mikään ei kuitenkaan vaikuta riittävältä selitykseltä.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää se, että humanistille on sitä suuremman suvaitsevaisuuden (eli hyveellisyyden) osoitus, mitä hirveämpiä asioita hän osoittaa hyväksyvänsä. Se, joka ajattelee, että suvaitsevaiset ovat tosissaan puhuessaan islamin valtavirran maltillisuudesta ja siitä, kuinka vain pieni vähemmistö on islamisteja, ei ymmärrä humanistin logiikkaa. Kuten viime viikoilla on nähty, hyveellisimmillään humanisti on, kun hän puolustaa kaikkein hirveimpiin raakalaismaisuuksiin syyllistyneitä ihmisiä.

Timo Hännikäisen Pyhä yksinkertaisuus käsittelee pohjimmiltaan samoja psykologisia ilmiöitä kuin Humanismin paheet - sitä miten ihminen voi hyväksyä mitä hirveimpiä tekoja, jos niillä tavoitellaan jotakin hyvää.

Pyhä yksinkertaisuus ei tarkoita kyvyttömyyttä loogiseen ajatteluun. Se tarkoittaa pikemminkin kaiken logiikan valjastamista yhden päämäärän eteen. Sen käyttövoimana on tunne, joka hallitsee koko ajattelua ja löytää hyvinkin mutkikkaita älyllisiä oikeutuksia itselleen. Kyse ei ole vihan tai pelon tunteesta, ainakaan ensisijaisesti. Kyse on tunteenomaisesta vakaumuksesta, että itse on viaton ja oikealla asialla. Siihen liittyy myös halu kuulua muiden viattomien ja oikealla asialla olevien joukkoon.

Hännikäinen tutkii yleistä psykologista ilmiöitä tapauskertomusten tirkistysreiästä. Mukaan ovat valikoituneet muun muassa Euroopan noitavainot, Ranskan vallankumouksen ja Suomen sisällissodan joukkoterrori, Neuvostoliiton 1930-luvun ilmiantohysteria, Dresdenin pommitus, vasemmistoon kohdistunut ajojahti 1940-50-lukujen Yhdysvalloissa.

Lähimmäksi ajan ilmiöitä tullaan nykyajan “antifasistisen” Antifa-liikkeen tarkastelussa. Taustalla tietysti on todellinen historiallinen fasismi, juutalaisvainot ja niistä valkoiselle miehelle jäänyt syyllisyys, jota radikaalivasemmisto hyväksikäyttää nykypäivän politiikassa häpeämättä.

Hännikäisen mukaan nykyisten Antifa-militanttien keskeiset kiinnostuksen kohteet ovat gender-ideologia, identiteettipolitiikka ja rasisminvastaisuus, joilla ei ollut juuri minkäänlaista sijaa maailmansotien välisen vasemmiston maailmankuvassa.

Antifalaisten halu poistaa kaikki maahanmuuton rajoitukset olisi ollut tuon ajan vasemmistol- le käsittämätön asenne. Fasisminvastaisen taistelun esikuvana pidetyssä Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten lehdet syyttivät kenraali Francoa ”afrikkalaisten villien tuomisesta eurooppalaiseen sisällissotaan”, koska tämä oli värvännyt armeijaansa marokkolaisia osastoja. Antifan ideologia on läheisempää sukua 1960-luvun uusvasemmistolle seksuaaliradikalismeineen ja rotutaisteluineen. 60-luvun radikaaleihin meidän aikamme antifasisteja yhdistää sekin, että heidän taustansa on kaikkea muuta kuin työväenluokkainen. Ryhmien aktiivit ovat melkein yksinomaan opiskelijoita, IT-alan pätkätyöläisiä tai puolisyrjäytyneitä sosiaalituilla eläjiä.

Konservatiiviselle lukijalle Hännikäisen kuvaus fanaattisista antifasisteista herättää saman tunteen kuin Halla-ahon väite nykyvihreistä: nämä tuntuvat olevan niin vakuuttuneita asiastaan, että he eivät koe minkäänlaisten sääntöjen koskevan heitä itseään.

Pyhä yksinkertaisuus kuitenkin usuttaa lukijaa - kaikkia lukijoita aatesuunnasta riippumatta - kysymään itseltään: mitä en olisi valmis tekemään asiani puolesta?

Molemmissa kirjoissa on oivallettu, että kaikkea liberaalien / humanistien / punavihreiden hulluuksia ei voi selittää tutkivien journalistien ja salaliittoteoreetikoiden peukalosäännöllä follow the money - monien toimijoiden motivaatio on yksinkertaisesti paljon fanaattisempaa laatua.

Molempia kirjoja voi myös suositella itselle tai pukinkonttiin, niin konservatiiviselle yställe kuin sille ärsyttävälle humanistitutullekin.