Meneillään on erittäin merkittävä aatteellinen murros ja historiallinen käännekohta, jonka todellisuus on nyt noussut sekä tutkijoiden että valtamediankin näkökenttään. Kyse on siitä, että valistushenkisen modernin projektin synnyttämä liberalismi häviää ja vastavalistushenkisen konservatiivinen postliberalismi voittaa.

Tästä meidän aikamme todellisuudesta kirjoittaa asiallisen analyyttisesti 23.2.2025 Helsingin Sanomien sunnuntaiesseeartikkelissaan Annastiina Kallius, joka on antropologian tutkijatohtori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.  Kalliuksen esseeartikkelin otsikko on ”J. D. Vancen aatesoturit ihailevat keskiajan hyveitä”, ja ingressi kuuluu seuraavasti: ”Yhdysvaltojen varapresidentin J. D. Vancen taustalla toimivat postliberaalit älyköt pitävät esikuvanaan Viktor Orbánin Unkaria, kirjoittaa tutkijatohtori Annastiina Kallius”. Lainaan ja referoin seuraavassa tätä Hesari-artikkelia ja kommentoin sen jälkeen artikkelin keskeisiä linjauksia. Artikkeli alkaa näin:

”Yhdysvaltojen varapresidentin J. D. Vancen puhe Münchenin turvallisuuskokouksessa aiheutti šokin monille. Vancen syytökset eurooppalaisen sananvapauden ja demokratian heikosta tilasta tulkittiin hyökkäykseksi Euroopan unionin perusarvoja vastaan. Puheen tyyli ja sisältö olivat kuitenkin tuttuja niille, jotka ovat seuranneet sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa kehittynyttä poliittista virtausta. Se kyseenalaistaa liberaalin, universaaleihin ihmisoikeuksiin perustuvan yhteiskuntajärjestelmän. Euroopassa tämä suuntaus tunnetaan parhaiten illiberalismina, vaikka Viktor Orbán kutsuukin poliittista projektiaan nykyään mieluummin kristilliseksi demokratiaksi. Yhdysvalloissa postliberalismi kirkastui Joe Bidenin presidenttikauden aikana Maga-liikettä ohjaavaksi älylliseksi ohjelmaksi, jonka poliittista toteutumista nyt seuraamme. Linjaa edustaa erityisesti varapresidentti Vance, jonka taustalla vaikuttaa joukko professoreita, bloggaajia ja toimittajia.”

Artikkeli jatkuu toteamalla muun muassa näin:

”Projektin ytimessä on vastavalistuksen aatehistoriasta tuttu kosmopoliittisen individualismin kritiikki. Ilmiö ei ole uusi: vastavalistuksen perinteeseen linkittyy useita, poliittisesti vastakkaisia liikkeitä, kuten kansallisromantiikka, fasismi, postmodernismi sekä se antiliberaali perinne, jonka jatkumoon Vance ja Orbán asettuvat. Sekä valistus että vastavalistus ovat historiallisesti monipuolisia virtauksia, joiden eri elementit voivat toimia yhdessä tai vastakkain.”

Näin toteaa tohtori Annastiina Kallius artikkelissaan. Varsin analyyttisesti tohtori Kallius toteaa myös seuraavasti:

”Esimerkiksi holokaustiin johtanut natsismi on historioitsija Zeev Sternhellin mukaan suoraa perintöä vastavalistuksesta, kun taas Theodor Adorno ja Max Horkheimer näkivät holokaustin aatehistoriallisena juurisyynä valistuksen yksilökeskeisyyden. Valistusta ja vastavalistusta ei siis voi typistää mustavalkoiselle ’hyvän tai ’huonon’ akselille. Sen sijaan olennaista on asettaa niistä ammentava politiikka aatehistorialliseen kontekstiin, joka voi auttaa ymmärtämään vallanpitäjien politiikkaa.”

Tohtori Kallius toteaa artikkelissaan, että keskeisiin akateemisiin postliberaaleihin ajattelijoihin lukeutuu Notre Damen yliopiston professori Patrick Deneen, joka, kuten Kallius huomauttaa, toimi Yhdysvaltojen nykyisen puolustusministerin Pete Hegsethin ohjaajana Princetonin yliopistossa ja joka on julkaissut kirjan Regime Change, jossa Deneen perustelee, miksi nykyinen liberaali eliitti tulee syrjäyttää. Kallius toteaa, että ”eliitti ei Deneenin mukaan tunnista omaa valta-asemaansa ja näkee perinteiset rakenteet – kuten avioliiton – sortavina, mutta elää samalla itse niiden tarjoamassa vakaudessa.”

Kalliuksen Hesari-artikkeli jatkuu tähän tapaan:

”Toimittaja Sohrab Ahmari tunnetaan paitsi identiteettipolitiikkaa kritisoivista kirjoistaan myös Compact– ja Unherd-nettilehdistä. Näillä alustoilla yhdistyvät äärivasemmistolainen ja äärioikeistolainen kapitalismikritiikki. Harvardin yliopiston oikeustieteen professori Adrian Vermeule kritisoi vallan kolmijakoa ja perustuslakiin pohjautuvaa järjestelmää, joka hänen mukaansa pakottaa ihmiset seuraamaan universaalia oikeusjärjestelmää paikalliseen päätöksentekoon perustuvan järjestelmän sijaan.”

”Postliberaalit aatesoturit käyvät kiihkeää keskustelua Substack-alustalla. Monia heistä yhdistää katolinen usko. Erityisesti Vermeule edustaa katolisena integralismina tunnettua suuntausta, joka kritisoi kirkon ja valtion erottamista. Suuntauksen keskeinen käsite on yhteinen hyvä (common good). Se saa eri ajattelijoilla hieman erilaisia muotoja, mutta perusidea on sama: globaalien, kaikille samojen sääntöjen noudattamisen sijaan paikallisten yhteisöjen tulee voida päättää, kuinka ne haluavat asiansa järjestää. Jos ihmiset esimerkiksi tahtovat kieltää abortin tai sulkea valtion ulkorajan, tätä toivetta tulee postliberalismin mukaan kunnioittaa…”

”Presidentti Donald Trumpin virkaanastujaispuheen maininta ’yhteisen järjen vallankumouksesta’ oli suora viittaus postliberaaliin ajatteluun. Postliberaalit korostavat hyveiden ja vapauden välistä yhteyttä. Heille vapaus ei tarkoita mahdollisuutta valita omaan identiteettiin sopivia asioita, vaan vapautta pyrkiä hyveelliseen elämään ja toteuttaa itseään yhteisön vallitsevien normien puitteissa…Hyvän elämän ihanteita löydetään keskiajan Euroopasta.”

Hesari-artikkelissa todetaan seuraavastikin:

”Trumpin hallinnon taustalla vaikuttavat voimat törmäävät monessa asiassa yhteen. Selkein törmäys on valtakamppailu teknologiajättien ja Maga-älymystön välillä: Elon Musk ja muut Piilaakson miljonäärit edustavat juuri sitä hyperkapitalismia, jota esimerkiksi Deneen vastustaa…Myös katolinen yhteys tuottaa ongelmia. Paavi Franciscus ärähti J. D. Vancelle tämän siteerattua Augustinuksen ordo amoris -periaatetta oikeutuksena massakarkotuksille. Maga-ajattelijoille Franciscusta mieluisampi paavi oli konservatiivinen Paavi Johannes Paavali II.”

”Postliberalismi kuuluu myös eurooppalaisessa ajattelussa…Postliberaalit ihailevat Unkaria siksi, että siellä on jo toteutettu sitä politiikkaa, josta he ovat teoretisoineet. Yhdysvaltojen ja Unkarin hallintojen tiivis yhteistyö on myös Vancen puheen taustalla. Omasta näkökulmastaan varapresidentti ei hyökännyt Euroopan arvoja vastaan vaan puolusti Unkarin hallinnon edustamaa näkemystä Euroopasta. Myös Unkarin hallinto on kritisoinut kosmopoliittista liberaalia eliittiä ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Postliberaalissa ajattelussa kansainvälinen järjestys ei nojaa sitoviin laillisiin sopimuksiin vaan kansakuntien välisiin sopimuksiin.”

Näin siis tohtori Annastiina Kallius Hesari-artikkelissaan. Hän päättää artikkelinsa varsin osuviin pohdintoihin, muun massa seuraavasti:

”Vaikka patriarkaalisen kristitty, valkoinen ja heteroseksuaaliseen ydinperheeseen nojaava Eurooppa voi kuulostaa kauhukuvalta, se ei ole syntynyt tyhjästä. Siksi on tärkeää tunnustaa postliberaalin individualismi- ja kapitalismikritiikin kärki, jonka myös monet vasemmistolaiset allekirjoittavat. Euroopan unionin sopimukset perustuvat hyvin yksilökeskeiseen ajatteluun. Myös postliberaalien esittämä juurettoman kosmopolitismin kritiikki osuu maaliinsa.”

Edellä lainaamani ja referoimani artikkeli on erittäin mielenkiintoinen ja ytimiin osuva. Päinvastoin kuin yleensä valtamediassa esiintynyt pinnallisen epä-älyllinen kirjoittelu ja muka-analysointi on menetellyt, tuo tohtori Annastiina Kallius aivan oikein ja perustellusti esiin sen, että voidaan puhua ja täytyy puhua Trump-USA:n ”MAGA-liikkeen älyllisestä ohjelmasta.” MAGA-liikkeellä siis todellakin on älyllinen ohjelma, jolla sitä paitsi on vahvaa kantavuutta.

Tohtori Kalliuksen artikkeli osoittaa ennen kaikkea, että tämä älyllinen ohjelma täytyy ottaa vakavasti. Kyseessä todellakin on ohjelma ja yhteiskuntafilosofinen aatteellinen suuntaus, joka haastaa liberaalin ja valistusliberaalilla modernilla tavalla tulkitun ja käsitetyn ”universaaleihin ihmisoikeuksiin perustuvan yhteiskuntajärjestelmän.”

Tässä ei siis ole kyse ihmisoikeuksien käsitteen haastamisesta sinänsä, vaan 1700-luvulla sekulaarin ja modernin antropologian pohjalle rakennetun ihmisoikeuskäsityksen haastamisesta ja korvaamisesta perinteisemmällä käsityksellä ihmisestä ja hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan Jumalan luomana yhteisöllisenä ja historiallisena olentona.

Postliberalismi tai illiberalismi tai, unkarilaisittain, kristillinen demokratia, joka ei siis ole sama asia kuin toisen maailmansodan jälkeen lanseerattu kristillisdemokratia, haastaa 1700-luvun lopun Ranskan suuren vallankumouksen radikaalikäsitykset ihmisen, hänen perustilansa ja hänen yhteiskunnallisen olemisensa ontologiasta ja etiikasta.

Kysymys on, kuten Hesari-artikkelista selviää, valistusmodernismin ja niin kutsutun vastavalistuksen välisestä aatteellisesta kamppailusta.  Vastavalistushenkisen valistus- ja liberalismikritiikin ydin on kosmopoliittisen individualismin kritiikki ja hylkääminen orgaanisemman, historiallispaikallisemman, hierarkkisemman sekä kommunitaarisemman eli yhteisöllisemmän ihmiskäsityksen hyväksi.

Tohtori Annastiina Kallius kohdistaa huomion aivan oleelliseen seikkaan muistuttaessaan siitä, että valistus- ja vastavalistusaatteiden seurauksia analysoitaessa täytyy kyetä tekemään olennaisia erotteluja ja välttää yksinkertaistettuja pelkistyksiä. Ei ole nimittäin lainkaan itsestään selvää se, että 1900-luvun järkyttävimmät ihmisyydenvastaiset kauheudet olisivat vastavalistusaatteiden seurauksia, kuten useimmiten populaaristi otetaan annettuna.

Valistusmodernilla liberalismillakin on pimeä puolensa. Kuten tohtori Kallius viittaa, Frankfurtin kriittistä koulukuntaa eli niin kutsuttua kulttuurimarxismia edustaneet merkittävät ajattelijat Theodor Adorno ja Max Horkheimer katsoivat valistushenkistä itsekritiikkiä harjoittaneessa teoksessaan Dialektik für Aufklärung eli Valistuksen dialektiikka vuodelta 1947, että yhtä hyvin niin sanotun kulttuuriteollisuuden massapetoksen kuin natsien toimeenpaneman kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhan eli holokaustin aatehistoriallisena juurisyynä ovat nimenomaan valistusaatteen modernin subjektiivinen yksilökeskeisyys ja etenkin tähän nojaava valistusmodernistinen tieteis- ja edistysuskoinen instrumentaalinen järkikäsitys ja teknohybris, jotka johtivat 1900-luvulla teollisteknisten massatuhoamisten toimeenpanoon.

On syytä pitää mielessä, kuten jo 1930-luvun saksalaiset kansallismieliset oikeistokonservatiivikriitikot selvästi toivat esiin, että natsismi eli kansallissosialismi oli kuitenkin sekin liike, joka ihaili modernia teollista teknologiaa ja tiedettä, joiden avulla ja valistuneiden superyksilöiden johtamana tuli saavuttaa ennenkuulumaton utopia.

Muistetaan sekin, että puolanjuutalainen juristi Raphael Lemkin lanseerasi modernin kansainvälisen oikeuden kansanmurhakäsitteen vuonna 1944 nimenomaan sen pohjalta, että natsien toimeenpanemassa holokaustissa täyttyivät ne samat arkkityyppiset kansanmurhan piirteet, jotka ilmenivät ensimmäisen maailmansodan aikana 1915–1916 toimeenpannussa armenialaisten kansanmurhassa, jossa modernin edistykselliset ja valistushenkisen vapaamuurariuden vaikuttamat nuorturkkilaiset massatuhosivat vajaa kaksi miljoonaa armenialaista kristittyä. Valistushenkisen moderniin ja oletetusti edistykselliseen sosialismiin ja marxismiin vetosi myös Josef Stalin pannessaan toimeen Ukrainan holodomorin 1930-luvun alussa, jossa kansanmurhassa tuhottiin tarkoitushakuisen teollisesti noin viisi miljoonaa ukrainalaista kristittyä talonpoikaa.

Valistusmodernismilla ja sekulaarin tieteellisellä edistysuskolla on totisesti myös musta taustansa. On varsin paradoksaalista, että nyky-EU ja sen moraalisesti ylevänä itseään pitävä hallinnollinen eliitti pitää keskeisenä perusarvonaan valistusmodernistisen ja sekulaarin humanistista järkeistieteellistä liberaalia edistysuskoa, joka kuitenkin on sekin ollut johtamassa 1900-luvun epäinhimillisyyden ja järjettömyyden huipentumiin. Varsinainen EU-paradoksi kyllä!

Tästä aihepiiristä voit lukea laajemmin Rahan valta -kirjastani (Kuva ja Sana, 2024) ja etenkin sen pääluvusta ”Voiko liberaali demokratia johtaa globalistiseen totalitarismiin?”

Joten: Ei ole lainkaan itsestään selvää, että vastavalistushenkinen postliberalismi voidaan muitta mutkitta leimata pahaksi ja valistusmoderni liberalismi ja sen määrittämä demokratia hyvyyden inkarnaatioksi, päinvastoin. Ymmärrä, että valistusmodernit aatteet sortuvat omiin mahdottomuuksiinsa ja Jumalan- ja ihmisyydenvastaisuuksiinsa ja luonnonvastaisuuksiinsa. Siinä missä valistushenkinen reaalisosialismi ja neuvostomarxismi sortuivat Neuvostoliiton sortuessa kolmekymmentä vuotta sitten, siinä valistushenkinen kosmopoliittinen liberalismi sortuu nyt.

Osuvasti Annastiina Kalliuksen artikkeli nostaa esiin sen, että nyt nouseva postliberalistinen aate on kapitalismikriittistä, kuten vastavalistushenkinen konservatismi on aina ollut, jopa siinä määrin, että vasemmistolainenkin kapitalismikritiikki on aina osaltaan nojannut itseään edeltäneeseen konservatiiviseen liberalismi- ja kapitalismikritiikkiin.

Erityisen osuvasti Kallius kirjoittaa todetessaan: ”Selkein törmäys on valtakamppailu teknologiajättien ja Maga-älymystön välillä: Elon Musk ja muut Piilaakson miljonäärit edustavat juuri sitä hyperkapitalismia, jota esimerkiksi Deneen vastustaa”. Rahan valta -kirjani lukemalla saat tähänkin aiheeseen laajempaa valaisevaa taustoitusta.

Postliberalismi edustaa abstraktin universaalin oikeusjärjestelmän ja yhteiskuntasopimusfilosofian kritiikkiä paikalliseen päätöksentekoon ja historialliseen orgaaniseen juuristoon perustuvan järjestelmän hyväksi. Konservatiivinen postliberalismi puolustaa orgaanista paikallisuutta ja moneutta ja korostaa, että globaalien, kaikille samojen sääntöjen noudattamisen sijaan paikallisten yhteisöjen tulee voida päättää, kuinka ne haluavat asiansa järjestää.

Postliberaalissa ajattelussa keskeisessä asemassa on, kuten tohtori Kallius artikkelissaan viittaa, konservatiivinen ja traditionalistinen katolinen kristinusko ja etenkin niin kutsuttu katolinen integralismi. Katolisen integralismin mukaan luonnollisten luonnonoikeudellisten näkökulmien lisäksi myös erityiseen ilmoitukseen nojaava kirkon usko määrittää ihmisyyttä ja ihmisen yhteisöllistä olemista sillä tavalla, että tämän uskon seurausten tulee ilmetä konkreettisesti myös yhteiskunnallisella alueella ja että valtion tulee antaa kristilliselle kirkolle ja uskolle sille kuuluva erityisasema.

Keskeistä katoliselle integralismille ja ylipäätään perinteiselle katoliselle sosiaalietiikalle on yhteisen hyvän käsite. Ihmisyyden perusolemuksen mukaiseen päämäärään pyrkiminen ja yhteisen hyvän toteuttaminen siten kuin se syntiin langenneelle ja yliluonnollista armoa tarvitsevalle ihmiselle yhteisöllisesti onnistuu, tulee olla politiikan tavoitteena. Mutta tämä ei ole, ei sen paremmin USA:ssa kuin Euroopassakaan, vain roomalaiskatolinen erityisnäkemys.

Sisällöllisesti varsin samoilla linjoilla ovat aina olleet sen vanhan hyvän USA:n ja siellä valtavirtaisen reformoidun protestantismin edustama kommunitarismi, kuten myös luterilainen kansallisprotestanttinen maallisen regimentin luonnonoikeusperustaisuuteen ja luomisjärjestysten mukaisuuteen nojaava näkemys hyvästä kristillisestä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Samoilla linjoilla on ollut perinteinen katolinen luonnonoikeusetiikka ja orgaanista paikallisuutta korostava subsidiariteettiajattelu. Sekä vanha reformoitu protestantismi että katolinen integralismi korostavat valtion olevan velvollinen tukemaan kirkkoa ja sitoutumaan kristilliseen uskoon.

Tässä yhteydessä on myös syytä noteerata niin roomalaiskatolisen kirkon kuin muidenkin kirkkojen sisällä käytävä kamppailu traditionalistien, konservatiivien ja liberaalien modernistien välillä. Nykyinen paavi Franciscus on, täysin syvän katolisen eli kristillisen tradition vastaisesti ja harhaoppisuuden uhallakin julkisesti ja kauttalinjaisesti tukenut kosmopoliittisen globalistista agendaa ja politiikkaa. Mutta esimerkiksi J. D. Vancen esittämät ja paavi Franciscuksen arvostelemat linjaukset nojaavat vankasti vanhaan katoliseen traditioon eli teologiaan ja etiikkaan, kun taas modernistinen Vatikaanin hierarkia on niistä valitettavasti poikennut.

J. D. Vance on aivan oikein ja perustellusti vedonnut Trump-hallinnon maahanmuuttopoliittisia linjauksia puolustaessaan Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen muotoilemaan ordo amoris -periaatteeseen eli rakkauden järjestys -periaatteeseen. Tämän mukaan lähimmäisenrakkaus toteutuu hierarkkisesti ja järjestyksessä, alkaen lähimmästä omasta perhekunnasta ja omasta kansasta ja edeten sitten, resurssien salliessa, etäämmälle. Tämä on toki oleellinen eettinen periaate maahanmuuttopolitiikassa.

Postliberaali konservatismi, tai amerikkalaisittain paleokonservatismi, katsoo, aristoteelis-vanhaeurooppalaisen ja tomistiskristillisen perinteen mukaisesti, että vapaus perustuu hyveisiin ja ilmenee hyveellisenä elämänä sekä yhteisön normien mukaisuutena, kuten osaltaan on katsonut myös meille suomalaisille tuttu snellmanilaishegeliläinen kansallisprotestanttinen luterilainen eetos, fennomaanisessa suomalaisessa muodossaan. Valotan tätä aihepiiriä enemmän kirjassani Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019).

Valtiolla on myös positiivinen pedagogismoraalinen eettinen ulottuvuutensa kansalaishyveellisyyteen ja kristillisen uskon mukaisuuteen ohjaamisessa ja paheellisuuden ja synnillisyyden karsimisessa. Tällainen näkemys on paitsi konservatiivisen kristillisen kirkollisen itseymmärryksen mukaista myös yleisen vanhaeurooppalaisen eetoksen mukaista. Postliberaali valistusmodernistisen atomistisindividualistisen ja kosmopoliittisen liberalismin kritiikki perustuu syviin ja kestäviin juuriin, sekä kristillisesti että filosofisesti.

Korostan kahta syvällistä kohtaa Annastiina Kalliuksen artikkelista:

”On tärkeää tunnustaa postliberaalin individualismi- ja kapitalismikritiikin kärki, jonka myös monet vasemmistolaiset allekirjoittavat”,

ja:

”Myös postliberaalien esittämä juurettoman kosmopolitismin kritiikki osuu maaliinsa”.

Huomaa, että tässä ”juurettoman kosmopolitismin” käsitettä käyttää Helsingin yliopiston tutkijatohtori. Käsite ei siis ole millään muotoa asiaton eikä virheellinen eikä mikään salaliittoteoreettinen kaninkolokäsite. Päinvastoin, Helsingin yliopiston tutkijatohtorin mukaan postliberaali juurettoman kosmopolitismin kritiikki jopa todellakin osuu maaliinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä.

Kuten tohtori Annastiina Kallius toteaa tekstissään, patriarkaalisen kristillinen, valkoinen ja heteroseksuaaliseen ydinperheeseen nojaava Eurooppa ei ole syntynyt tyhjästä. Tällä Euroopalla on vahva ja edelleen elävä aatehistoriallinen juuristonsa ja kasvualustansa.

Tämä Eurooppa ei kuitenkaan ole Brysselin sekulaarin humanistinen ja valistusmodernistinen EU-pseudo-Eurooppa. Tätä todellista ja oikeaa Eurooppaa edustaa ja puolustaa etenkin Unkari. Tämä on se vanhan perinteinen ja oikea historiallinen Eurooppa, läntinen kristikunta, jota postliberaalinen konservatiivinen ja amerikkalaisittain paleokonservatiivinen vastavallankumous puolustaa ja säilyttää.

Juuri nyt on meneillään mittasuhteiltaan laaja Zeitenwende, aikakausien käänne, joka johtaa liberaalin regiimin häviöön ja postliberaalin konservatismin voittoon.