Blogi: Juha Ahvio, ke 13.12.2023 23:51

Napoleon Bonaparte

Tässä artikkelissa käsittelen ranskalaista kenraalia ja vuosien 1799–1804 Ranskan ensimmäistä konsulia ja vuosien 1804–1814 ja 1815 Ranskan ensimmäisen imperiumin keisaria Napoleon Bonapartea, joka tunnetaan myös Napoleon I:n nimikkeellä. Napoleon-aihe on nyt ajankohtainen, koska 22.11.2023 sai ensi-iltansa odotettu suurelokuva nimeltään Napoleon, jonka on ohjannut brittiohjaaja Ridley Scott ja käsikirjoittanut David Scarpa, ja jossa pääosia näyttelevät Joaquin Phoenix, Vanessa Kirby, Tahar Rahim, Ben Miles, Ludivine Sagnier ja Matthew Needham.

Ottaen lukuun Napoleon Bonaparten todellisen historiallisen kaikinpuolisen merkittävyyden sotilaana, valtiomiehenä ja Euroopan ja sitä myöden maailmanhistorian kulkuun suuresti vaikuttaneena henkilönä, elokuvaan liittyvät odotukset olivat suuria. Napoleonia on toki aiemminkin käsitelty elokuvissa, mutta Ridely Scottin versiolta ja tulkinnalta odotettiin erityisen paljon. Nyt, kun elokuvaa on katsottu ja sulateltu, ovat arviot olleet varsin kriittisiä.

Itsekin elokuvan nähneenä voin todeta, että kriittiset arviot osuvat, valitettavasti, varsin kohdilleen. Sisällölliset ennakko-odotukset eivät täyttyneet. Elokuva on ulkoisesti toki näyttävä ja huolellisesti tehty epookkidraama, joka kannattaa sinänsä käydä katsomassa, jos tämä lajityyppi ylipäätään kiinnostaa. Mutta sekä sisällöllisesti että tarinankerrontateknisesti elokuva on ongelmallinen. Varsinkin elokuvan sisältämät historialliset virheet ansaitsevat kritiikkiä. Muropaketin Aki Lehti kirjoittaa 22.11.2023 päivätyssä elokuva-arvosateluartikkelissaan ”Ridley Scottin Napoleon on komea, mutta ontto elokuva epävarmasta pellestä”, jonka ingressin mukaan ”Napoleon on näyttävä, mutta halju historiallinen epookki. Joaquin Phoenixin esittämä koominen Napoleon on eksynyt väärään elokuvaan”, muun muassa seuraavasti:

”Ridley Scottin Napoleon-elokuvan massiiviset sota- ja taistelukohtaukset näyttävät todella komeilta. Ensi viikolla 86 vuotta täyttävän ohjaajan tekninen osaaminen ja ääriväkivalta ovat kumpikin IMAX-kankaalta katsottuna lumoavaa. Melkein kaikilta muilta osin yli 2,5 tuntia pitkä historiallinen epookki on melkoinen pettymys. Joaquin Phoenix esittää pientä suurta miestä kiehtovalla tavalla, mutta tuntuu olevan aivan väärässä elokuvassa. Phoenixin versio Napoleonista on aivan täyttä komediaa. Karikatyyrimäisen reppanan tunteiden kuohahtelu ja ylilyövä patetia ovat ristiriidassa muilta osin vakavan elokuvan tunnelman kanssa. Vanessa Kirby tekee mainiota työtä Joséphine de Beauharnais -vaimona, mutta hahmo sysätään syrjään turhan aikaisessa vaiheessa. Napoleonin tai vaimonsa sielunmaisemat, tunteenpalo tai syyt tehdä asioita tietyllä tavalla jäävät 159 minuutin aikana epäselviksi”.

”Hahmot eivät muutu elokuvan aikana juuri lainkaan. Napoleon johtaa joukkojaan sotakohtauksesta toiseen ja huokailee niiden välissä vaimonsa hyväksynnän ja rakkauden perään. Kokonaisuutena komean näköinen elokuva ei ole juuri muuta kuin tiivistelmä Wikipedia-artikkelista. Pitkästä kestostaan huolimatta Napoleon kiiruhtaa liian hurjaa vauhtia eteenpäin. Erityisesti loppu laitetaan pakettiin melkein kuin pikakelauksella. Ranskalaiskatsojien ärsyyntyminen elokuvasta on helppo ymmärtää. Leffasta nauttiakseen kannattaakin unohtaa historialliset faktat. Ohjaaja Scott ja käsikirjoittaja David Scarpa laittavat Napoleonin lukuisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joissa tämä ei ollut mukana. Phoenixin esittämä hallitsija laukoo myös täysin pöljiä repliikkejä. Muutama niistä naurattaa typeryydellään niin paljon, että haluan uskoa niiden tulleen Napoleonin suusta oikeasti ulos”.

Elokuva-arvio jatkuu näin:

”Scottin ohjaamat sotakohtaukset eivät toista samaa kaavaa, vaan erottuvat kaikki toisistaan edukseen. Katsoja ei huku savun, kaaoksen, karmeuksien, veren ja tykinlaukausten keskelle. Kaikesta saa mainiosti selvää, eikä taistelujen kulku katoa mekkalan keskelle. Tekninen osaaminen on huikeaa. Ääriväkivaltaisissa kohtauksissa on myös outoa kauneutta. Esimerkkinä toimikoon jäälle sijoittuva taistelu, jossa tykinkuulat pirstovat pinnan palasiksi. Veri sekoittuu hyiseen veteen ja ratsujoukot hevosineen uppoavat kuolemaansa. Rujon eeppinen toiminta ei kyllästytä missään vaiheessa…Elokuva rakentuu Napoleonin Joséphinelle lähettämien kirjeiden ympärille. Nerokas sodankävijä janoaa vaimonsa hyväksyntäänsä, ja Phoenix esittää sisimmässään ilmeisen epävarmaa miestä tutun taitavasti. Miksi hahmosta on tehty osittain totaalipelle, jää epäselväksi. Phoenixin versio Napoleonista on kuin suoraa jatkoa hänen Beau Is Afraid -kauhukomediassa esittämälleen ääriahdistuneelle hahmolle. Koomisen kitisijän kautta hänen taitonsa johtaa armeijaansa voitosta toiseen ei avaudu. Elokuva ei osaa päättää esittääkö päähahmonsa pellenä vai nerona…Epäselväksi jää myös se, miksi mies tuntee itsensä pieneksi reppanaksi, joka ei ansaitse vaimoaan. Ei edes silloin, kun voittaa suurimmat taistelunsa ja valloittaa valtavia alueita…”

”Komeiden sotakohtausten lisäksi Napoleon näyttää hyvältä myös pukudraamana. Lavastus, setit, maskeeraus ja puvustus ovat ensiluokkaista. Scott ja käsikirjoittaja Scarpa eivät kuitenkaan avaa kunnolla geopoliittista tilannetta. Napoleon hahmona jää tahallisia tai tahattoman koomisia kohtauksia lukuun ottamatta omituisen etäiseksi. Miehestä ja hänen syystään sotia ei opita elokuvan aikana paljoakaan. Napoleon kattaa pitkän ajanjakson ja valtavan määrän tapahtumia, mutta sen nimikkohahmo on leffan lopussa aivan sama mies kuin alussa. Ridley Scott tuntuu olevan kiinnostunut vain sotakohtauksista ja taistelujen strategioista. Muilta osin Napoleonin kohtaukset vaimonsa, alaistensa ja joukkojensa kanssa viihdyttävät vain pöljällä dialogillaan. Englantilaiset ovat Napoleonin mielestä sodankäynnissä taitavia, vain koska ’heillä on niin paljon laivoja!’ Rehevimmät naurut aiheutti ruokapöydän ääressä käyty keskustelu, jossa Phoenixin Napoleon julistaa: ’Kohtalo on johtanut minut tämän lampaankyljyksen luo!’”.

Näin Muropaketin Aki Lehti. Heikki Aittokoski puolestaan kirjoittaa 22.11.2023 päivätyssä Helsingin Sanomien artikkelissaan ”Tarjolla on synkeämielinen moukka-Napoleon: historioitsija harmittelee elokuvan antia” muun muassa näin:

”Nyt Napoléon – tai Napoleon, jos kirjoittaa suomalaisemmin ilman aksenttia – on taas kerran ajankohtainen. Suurtöihin mieltyneen Ridley Scottin ohjaama Napoleon saa Suomessa ensi-iltansa keskiviikkona. Pääosia esittävät Joaquin Phoenix (Napoleon) ja Vanessa Kirby (Napoleonin puoliso Joséphine de Beauharnais). Napoleon on kunnianhimoinen hanke, joka on tehty liki 200 miljoonan euron budjetilla. Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin lopputulos on keskustelu sen ympärillä. Monille ranskalaisille Napoleon on suurmies vailla vertaa, joten elokuva on herättänyt kiivaita reaktioita jo ennen kuin se tuli teatterilevitykseen”.

”Ranskalaisviestimet ovat katselleet teosta historioitsijoiden kanssa, ja nämä ovat löytäneet yhtä ja toista huomautettavaa. Kuten sen, että ohjaaja Scott on britti. ’Erittäin ranskalaisvastainen ja erittäin englantilaismielinen’, historiantutkija Patrice Gueniffey arvioi elokuvaa Le Point -lehdessä. Elokuvassa Napoleon kiukuttelee englantilaiselle lähettiläälle, kuinka ’te luulette olevanne niin mahtavia, kun teillä on laivoja!’ Gueniffey valittaa, ettei Ridley Scott selvästikään pidä Napoleonista. ’Meille tarjotaan karikatyyri kunnianhimoisesta korsikalaisesta raakimuksesta, synkeämielinen moukka, joka on inhottava myös vaimolleen Joséphinelle’, Gueniffey sanoo…”

Epätotuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia elokuvassa kyllä piisaa. Heti alkukohtauksessa joutuu giljotiinille kuningatar Marie-Antoinette, ja Napoleon on seuraamassa mestausta. Oikeasti Napoleon oli tuona vuoden 1793 lokakuisena päivänä Toulonin piirityksessä, kaukana Pariisista. Elokuvassa Napoleon on joukkoineen Egyptissä vuonna 1798, ja ranskalaiset ampuvat suuria pyramideja tykeillään. Syntyy komeita, joskin totuudenvastaisia taisteluefektejä. Oikeasti pyramideihin ei kajottu. Ranskalaiskriitikot ovat niin ikään huomautelleet Joaquin Phoenixin iästä. Hän on 49-vuotias eli huomattavan kypsässä iässä näyttelemään elokuvan alkukohtausten parikymppistä uratykkiä. Ohjaaja Scott on vastannut arvosteluun, sanotaanko, ärhäkästi. ’Minä en välitä vähääkään, ettei hän näytä 25-vuotiaalta valkokankaalla’, Scott sanoi Le Point -lehdessä. ’Te voitte sanoa tämän niille fucking historioitsijoille.’”.

Näin Hesarin Heikki Aittokoski.

Tällaista edellä lainattua arvostelua Ridley Scottin Napoleon-elokuva on kirvoittanut. Ja kuten brittiohjaajan pelkistetyn vulgaari kuittaus arvostelijoilleen osoittaa, ohjaaja on kyllä tiennyt, minkä tyyppisen teoksen on ohjannut. Elokuva tuskin on vahingossa sellainen kuin on. Kannattaa siis pohtia muutama hetki sitä, miksi ja millaisista motiiveista käsin elokuva mahdollisesti on sellainen kuin on. Nostan seuraavassa esiin joitakin näkökulmia ja elokuvaan liittyviä taustapohdintoja.

On syytä todeta suoraan, että elokuva toistaa, varsinkin tieten tahtoen esitettyjen historiallisten epätotuuksien muodossa, Napoleonin aikaista englantilaista sotapropagandaa. Räikein esimerkki tästä on, että elokuva markkinoi sitä täysin epähistoriallista uskomusta, että Napoleon olisi ollut fyysisesti jotenkin lyhyt ja pieni mies, jolla tästä syystä olisi ollut psykologisia komplekseja. Tämä on uskomus, jonka englantilaiset lanseerasivat propagandistisesti mustamaalatakseen päävihollisekseen tuolloin kokemaansa Ranskan keisaria. Todellisuudessa Napoleon Bonaparte oli noin 169 senttiä pitkä eli hieman pidempi kuin ranskalaiset keskivertomiehet tuolloin 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa.

Vaikka nykyhistorioitsijat toki tietävät paremmin, ohjaaja Scott on halunnut tehdä elokuvansa Napoleonista kompleksisen ja naurettavan pellen, karikatyyrimäisen reppanan, ehkä jollakin tavalla hullunkin, kuten niin sanottujen diktaattorien aina kuuluukin olla, etenkin englantilaisten mielestä. Napoleon Bonaparte ei ole ainoa brittiläisen imperiumin ja imperialismin vastustaja ja varteen otettava haastaja, jolle englantilainen sotapropaganda on tehnyt saman tempun.

Vastaavalla tavalla englantilainen sotapropaganda teki, toisen maailmansodan asiayhteyksissä vuoden 1940 jälkeen, Italian johtaja Benito Mussolinistakin naurettavan pellen. Mitä tahansa Mussolinista ajatellaankaan poliitikkona ja silloisena Italian johtajana, hän ei suinkaan ollut pelle eikä Italian armeijakaan oikeasti koostunut mistään oopperoita lauleskelevista Mamma mia! -makaroneista. Myöskään Napoleon ei ollut mikään patologinen esi-Hitler, kuten Ridley Scottin elokuva antaa aiheen olettaa. Sanalla sanottuna Scottin filmi julistaa edelleen englantilaista sotapropagandaa ja ilmaisee, kuten ranskalaiskriitikot ovat tuoneet esiin, ohjelmallista ranskalaisvastaisuutta ja englantilaismielisyyttä. Tämä on syytä pitää mielessä elokuvaa katsoessa. Sitäkin voi pohtia, että miksi elokuva on tehty nimenomaan tällä kärjellä.

Joka tapauksessa on syytä palauttaa mieleen, millaiset olivat Napoleon Bonaparten oikeat henkilö- ja vaikutushistorialliset elämänvaiheet. Napoleon, joka syntyi 15. elokuuta 1769 Korsikalla, oli isänsä suvun myötä toscanalaista aatelissukua. Napoleon oli koko elämänsä ajan nimenomaan korsikalainen ja puhui ranskaa aksentilla. Napoleonin perhe siirtyi kuitenkin Ranskaan ja Napoleon sai koulutuksensa kolmessa koulussa, Autunissa, Briennen sotakoulussa ja Pariisin sota-akatemiassa, josta valmistui tykistöupseeriksi.

Napoleon oli ennen kaikkea ammattisotilas. Hän luki paljon, muutakin kuin sotahistoriaan ja sotataitoon liittyvää kirjallisuutta, ja sivisti itseään. Ranskan kansalliskonventti eli vallankumoushallitus noteerasi Napoleonin kyvyt sotilaana hänen ansioiduttuaan Toulonin vapauttamisessa englantilaisista joukoista vuonna 1793. Napoleon ylennettiin prikaatikenraaliksi ansioidensa nojalla. Napoleon määrättiin Ranskan Italian-armeijan tykistökomentajaksi.

Ranskan kansalliskonventtihallintoa seurasi direktoriohallitus eli toimeenpanovaltaa käyttänyt viisijäseninen neuvosto, vuosina 1795–1799. Napoleon toimi tällöin sisäisestä sotilaallisesta turvallisuudesta vastaavana komentajana ja sitten Ranskan Italian-armeijan komentajana. Näinä vuosina Napoleon saavutti loistavia voittoja Italian rintamalla ja suoritti Egyptin-retkensä. Marraskuussa 1799 toimeenpantiin direktoriohallituksen kumonnut vallankaappaus, jonka seurauksena syntyi kolmen konsulin konsulaattihallitus. 1800-luvun alussa Napoleon päätyi ensimmäiseksi konsuliksi eli Ranskan tosiasialliseksi johtajaksi. Toukokuussa 1804 Ranska julistettiin perinnölliseksi keisarikunnaksi ja Napoleon Ranskan keisariksi. Keisarikunta oli olemassa vuoteen 1814 ja sitten sadan päivän ajan 1815, jonka jälkeen Napoleon karkotettiin Saint Helenan saarelle, jossa kuoli 5. toukokuuta 1821.

Napoleon oli paitsi sotilaallinen ja sotataidollinen uudistaja myös yhteiskunnallinen uudistaja koulutuksen, Ranskan ja Euroopan hallinnon, ja juridiikan aloilla. Ennen kaikkea hän palautti Ranskaan järjestyksen vallankumousvuosien sekasorron jälkeen. Hän solmi 1801 konkordaatin Rooman kanssa lopettaen näin kirkon ja valtion vihollisuuden Ranskassa.

Vaikka Napoleonilla oli nuoruudessaan radikaalin tasavaltalainen jakobiinitausta ja hän oli leimallisesti 1700-luvun valistusaatteen mukainen järjen mies ja hän nousi merkittävään asemaan nimenomaan Ranskan vallankumouksen arvojen puolustajana, ei Napoleon kuitenkaan sen paremmin ensimmäisenä konsulina kuin keisarinakaan pyrkinyt sosiaaliseen vallankumoukseen. Päin vastoin, hän pysäytti jakobiinien sodan kirkkoa ja kristinuskoa vastaan.

Kaikkineen Napoleon puolusti uskonnonvapautta yhtä hyvin katolisten, protestanttien kuin juutalaistenkin osalta. Kaikesta jakobiinitaustastaan huolimatta Napoleon ei ollut ateisti, vaan hän uskoi Jumalaan ja paheksui etenkin materialistista ajattelua. Hän pysyi muodollisesti koko elämänsä ajan katolisen kirkon yhteydessä ja otti osaa jumalanpalveluksiin ja messuun silloin kuin se asiaan kuului. Hän korosti roomalaiskatolisen kirkon ja kristinuskon oleellista merkitystä yhteiskunnallisen vakauden ja sosiaalisen järjestyksen säilymisen kannalta. Elämänsä viimeisinä vuosina Saint Helenalla Napoleon mietiskeli myös lapsuuden kristillisen uskonsa merkitystä henkilökohtaisella tasolla. On vaikea sanoa mitään varmaa siitä, mikä Napoleon Bonaparten mieskohtainen vakaumus kristilliseen uskoon nähden loppuviimeiseksi oli.

Poliittisesti tarkasteltuna Napoleonin voidaan todeta konsuli- ja keisariaikanaan edustaneen lähinnä sitä aatemaailmaa, joka myöhemmin Ranskan politiikassa tunnetaan bonapartismin tai bonapartistisen oikeiston nimikkeellä. Napoleon rakensi vahvasti johdetun keskusvaltaisen valtion, tehokkaan armeijan, pyrki suuntaamaan talouden valtion ja keisarikunnan tarpeita silmällä pitäen, ja sosiaalisesti varsin konservatiivisesti piti yllä perinteistä ranskalaista sosiaalista järjestelmää. Samalla Napoleon arvosti meritokraattisuutta ja edistyksellisen toimivia ja järkiperäisiä näkökulmia.

Mielenkiintoinen aihe on pohtia, millainen oli vapaamuurariuden rooli ja merkitys Napoleonin aikaisessa Ranskassa. Vapaamuurariuden merkitys oli tuolloin suuri. Ranskan suuren vallankumouksen aikaa ja sitä seurannutta keisarikunnan aikaa on pidetty ranskalaisen vapaamuurariuden kultakautena. Niin vankka asema vapaamuurariudella oli tuolloin, niin Ranskassa kuin Ranskan vihollistenkin keskuudessa. Vuonna 1799 Ranskan suurloosi ja Ranskan Grand Orient -vapaamuurarius yhdistyivät. Vuonna 1801 perustettiin myös USA:n niin sanotun Muinaisen ja hyväksytyn riitin eli Skotlantilaisen riitin Supreme Council Etelä-Carolinan Charlestoniin. Tämän 33-asteisen Skotlantilaisen riitin vapaamuurariuden juuret ovat nimenomaan ranskalaisessa vapaamuurariudessa.

Ranskan keisarikunnan aikana vapaamuurariloosien lukumäärä kasvoi Ranskassa 300:sta 1220:een kymmenessä vuodessa. Napoleonin lähimmistä miehistä ja marsalkoista useat olivat vapaamuurareita. Mutta oliko Napoleon itse vapaamuurari? Mitään suoraa todistetta tästä ei ole. Tämä asiaintila on merkille pantavaa, koska tuolloin ei ollut mitään syytä pyrkiä salaamaan jäsenyyttä, jos jäsen oli. On täysin mahdollista, että Napoleon itse ei ollut minkään vapaamuurariloosin jäsen.

Läheisten kontaktiensa ja asemansa nojalla hän oli hyvin jyvällä siitä, mitä muurariuden keskuudessa oli milloinkin meneillään. Toisaalta hän luotti vapaamuurarialaisiinsa, mutta toisaalta hän myös oli varuillaan heidän suuntaansa. Napoleon oli selvillä siitä voimasta, jota vapaamuurarius voi osoittaa omia tavoitteitaan ajaessaan.

Uransa alkupuolella ja vielä keisarikuntaa perustettaessa Napoleon nautti muurarivoimien tukea. Mutta myöhemmin, vuosina 1808–1809 ja niistä eteenpäin, kun Napoleonista oli tullut keisarina liian itsenäinen ja hänen valtansa kasvanut liian suureksi, ryhtyivät vapaamuurarivaikuttajat vehkeilemään Napoleonia vastaan ja edistämään hänen valtansa heikentämistä ja hänelle ja Ranskalle vihamielisten liittokuntien vahvistumista Englannin ja Venäjän johdolla.

Tällaisia vehkeilijöitä olivat etenkin Napoleonin Ranskan ulkoministeri Charles Maurice de Talleyrand ja poliisiministeri Joseph Fouché. Sekä Talleyrand että Fouché olivat vapaamuurareita. Varsinkin Fouché oli päävehkeilijä. Hän oli vaikuttajana jo ennen Ranskan suurta vallankumousta, säilytti asemansa sen ja etenkin hirmuvallan aikana ollen vastuussa giljotiinimassamurhista, oli poliisijohtajana Napoleonin aikana joutuen välillä vähäksi ajaksi syrjään ja taas palaten asemaansa, ja hän jatkoi asemassaan vielä Napoleonin kukistumisen jälkeenkin. Kuten Herman Lindqvist kirjoittaa teoksensa Napoleon (WSOY, 2005) sivuilla 368–269 ja 370:

”Siinä tilanteessa aiemmin kovin eripuraiset Talleyrand ja Fouché olivat päässeet vehkeilykeskusteluissa yksimielisyyteen…vaarallisin vehkeilijä oli Fouché…Talleyrand…oli todistettavasti pettänyt Napoleonin Erfurtissa ja sekä Itävalta että Iso-Britannia lahjoivat häntä. Hänen koko elämänsä oli täynnä hyvin tuottoisia petoksia ja kavalluksia”.

Fouché ja Talleyrand jouduttivat Napoleonin häviötä pyrkien saamaan Ranskan ja Venäjän vihollisiksi ja ajaen Englannin imperiumin etua ja Ranskan mannervallan sortumista.

Koska Ranskasta oli Napoleonin johdolla tullut liian vahva ja keskuspankkinsa avulla rahapoliittisesti liian riippumaton kontinentaalinen mahti, kävi Lontoosta tai oikeammin Lontoon City:sta käsky, että Napoleon ja Ranska on tuhottava. Englanti toimi aktiivisena Ranskan-vastaisten liittokuntien synnyttäjänä, poliittisten salamurhien järjestelijänä, sotien ylläpitäjänä ja aloittajana kuten esimerkiksi vuonna 1803 Amiensin rauhan jälkeen. Englanti ei voinut hyväksyä Ranskan rauhanomaistakaan laajenemista eikä vahvistumista. Lindqvist kirjoittaa Napoleon-kirjansa sivulla 268:

”Isossa-Britanniassa oli Amiensin rauhaa pidetty aina pelkästään väliaikaisena aselepona. Briteillä ei ollut aikomustakaan luopua Maltasta tai Egyptistä. Ne olivat tärkeitä lenkkejä maailmanimperiumissa, jota he parhaillaan rakensivat. Siinä suunnitelmassa rauhanomainen ja hyvinvoiva Ranska oli pysyvä uhka. Britannian lehdistö hyökkäsi entistä kiivaammin sekä Napoleonia henkilökohtaisesti että Ranskaa vastaan. Napoleon kuvattiin pilapiirroksissa mielenvikaisena hulluna…”

Napoleonin Ranska puolestaan nousi ja laajensi valtapiiriään, koska joutui hyökkäysten kohteeksi. Napoleon lähinnä puolusti Ranskaa niillä lukuisilla sotaretkillään ja sotataidollisesti loistokkailla saavutuksillaan, joilla Napoleon niitti sotapäällikön laakerinsa ja joita musiikillisesti ilmaisee oivasti Napoleonin Suuren armeijan kuuluisimpiin marssikappaleisiin lukeutuva La victoire est a nous! eli Voitto on meidän!

Perusasetelma oli Englanti ja Lontoon City vs. Napoleonin kontinentaalinen Ranska ja mahdollisesti Venäjän kanssa liittoutunut Ranska. Tämä muodosti tuolloisen, ja muuttuvat muuttaen, muodostaa tänäisenkin globaalin geostrategisen perusasetelman. Atlantistinen Englannin merivaltaimperiumi ei voinut sallia Euraasian mantereen voimien yhdistymistä. Kuten ei voi sallia nykyinen USA-imperiumikaan.

Ne samat geopoliittiset pohdinnat ja näkökulmat, jotka olivat esillä jo Napoleonin aikana ja joita uudessa elokuvassa ei niinkään laajemmin valoteta, vaikka silloinen englantilaispropaganda elokuvassa onkin edustettuna, ovat kuitenkin erittäin ajankohtaisia juuri nyt meidänkin aikanamme. Näin siitä syystä, että maantiede ja geopolitiikka eivät ole poistuneet minnekään eivätkä menettäneet merkitystään. Tämäkin näkökulma kannattaa pitää mielessä, jos menee katsomaan uuden Napoleon-elokuvan.

 

 

Juha Ahvio ke 13.12. 23:51

Juha Ahvio

Juha Ahvio, teologian tohtori, dosentti, Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja

tuoreimmat

Onko historialla merkitystä?

su 18.02. 17:41

Suomen presidentinvaalien asetelma

pe 26.01. 22:32

Trump jälleen USA:n presidentiksi?

su 17.12. 11:50

Napoleon Bonaparte

ke 13.12. 23:51

Presidenttiehdokkaiden turvallisuuspolitiikka

pe 22.09. 00:24

Lääketeollisuus, huumeet ja bioaseet

ma 21.08. 11:14

Todisteet: Väitteet Trumpin Venäjä-kytköksistä olivat valheita

la 27.05. 12:08

J. V. Snellman ja suomalaisuusaate

to 11.05. 20:37

Raamatun alkutekstiä ei ole vaietusti sensuroitu

to 27.04. 23:12

Teologia: Oppia ihmisestä vai Jumalasta?

ti 28.03. 20:16

blogit

Vieraskynä

Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?

ke 20.12.2023 22:32

Juha Ahvio

Onko historialla merkitystä?

su 18.02.2024 17:41

Professorin Ajatuksia

Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?

to 13.05.2021 20:23

Marko Hamilo

Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja

ti 28.03.2023 20:22

Jukka Hankamäki

Sähköistävä klikinvastainen uutinen

su 07.01.2024 18:08

Petteri Hiienkoski

Vaihtoehdot moninapaisessa maailmassa

ti 06.06.2023 16:58

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Jolla on korvat, se kuulkoon

ke 23.08.2023 20:50

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa

su 15.01.2023 14:49

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!

la 25.02.2023 13:58

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Valtamedia joutuu nyt myöntämään, että USA:lla on muistisairas presidentti

la 10.02.2024 14:04

Heikki Porkka

Presidentinvaalin toinen kierros - äänestin pitkin hampain

to 08.02.2024 11:36

Tapio Puolimatka

Lasten vai aikuisten oikeudet

ma 21.08.2023 19:21

Olli Pusa

YLEN häveliästä

pe 02.02.2024 14:01

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Pauli Vahtera

Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja

su 25.10.2020 22:57

Timo Vihavainen

Häpeänsä kullakin

ke 19.07.2023 21:26

Matti Viren

Odotellaan vuotta 2023

la 14.08.2021 23:44