Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 18.8.2019 mielenkiintoisen koko aukeaman artikkelin ”Saksa rakastaa ’mustaa nollaa’: Velan pelko on syvällä talousmahdin ajattelussa, ja tästä se johtuu”. Artikkeli käsittelee Saksaa ja sen talousmahtia, joka on pitkään perustunut ohjelmalliseen vakaumukseen, jonka mukaan julkisen talouden tulojen ja menojen tulee olla tasapainossa. Valtion velkaantumista on pyritty torjumaan vakaalla ja kurinalaisella taloudenpidolla. Jopa siinä määrin, että joidenkin mukaan Saksan olisi nyt syytä höllentää talouskuriaan ja ryhtyä velkaelvytykseen, torjuakseen uhkaavan taantuman.  

Hesarin artikkeli muistuttaa, että omintakeisen kurinalainen saksalainen talousajattelu nosti läntisen Saksan toisen maailmansodan raunioista ja loi niin sanotun Länsi-Saksan talousihmeen. Artikkelissa esillä oleva talousajattelu on siten osoittanut toimivuutensa arkitodellisuudessa. Jos jokin niin juuri tämä saksalainen kurinalainen ja velaksi elämistä torjunut talouskonservatismi on osoittautunut pitkässä taloushistoriallisessa juoksussa hyväksi ja vaurautta luovaksi ja kokonaisen kansakunnan ylös nostamaan kykeneväksi talousajatteluksi ja käytännön toimenpidekokonaisuudeksi. Hesarin artikkelin mukaan:   

”Saksa perustaa taloudenpitonsa sääntöihin, ja siksi talouspolitiikan liikkumavara on pienempi, sanoo Helsingin yliopiston yliopistotutkija Timo Miettinen…’Tämä on ordoliberaalin tradition perintöä’, eurooppalaisen talousajattelun historiaa tutkinut Miettinen sanoo. Ordoliberalismissa on kyse talouspoliittisesta ideologiasta, jonka keskiössä ovat hintavakaus sekä julkisen talouden tulojen ja menojen tasapaino. Ideologian juuret ulottuvat 1930-luvulle. Se oli levoton vuosikymmen: Adolf Hitler teki nousuaan diktaattoriksi, elettiin lama-aikaa ja ihmisten mielissä oli elävästi 1920-luvun voimakas hyperinflaatio, jolloin setelit kelpasivat enää poltettavaksi.”

”Joukko niin sanottuun Freiburgin koulukuntaan kuuluneita talous- ja oikeustieteilijöitä katsoi, että moni ajan ongelmista kumpusi siitä, että politiikka ulottui liikaa talouden rattaisiin. He olivat myös pettyneitä aikaisempiin liberaaleihin teoreetikoihin, jotka eivät olleet kiinnittäneet tarpeeksi huomiota rahajärjestelmään ja sen vakauteen. Tarvittiin siis liberalismista ammentava teoria, joka perustuisi selville säännöille, kurille ja hintavakaudelle. Mutta väliin tuli natsivalta.”

Kuten muistamme, natsivalta oli sosialistisen totalitaarista valtiojohtoisuutta. Hesarin artikkeli jatkaa:

”Vastarintaliikkeeseen kuuluneet tutkijat joutuivat yhä tiukempaan syyniin. Osan heistä oli lähdettävä maanpakoon. Yksi keskeisistä jäsenistä, Wilhelm Röpke pakeni Istanbuliin Turkkiin. Kun toinen maailmansota oli päättynyt, ordoliberalismi pääsi kukoistamaan. Röpkestä ja muista koulukunnan jäsenistä tuli talousuudistusten tärkeitä vaikuttajia. Heidän opeillaan Länsi-Saksa nousi jaloilleen hämmästyttävän nopeasti.”

”Ordoliberalismi eroaa muista uusliberalismin haaroista siten, että ordoliberaalit tunnistavat valtion roolin merkittäväksi. Valtion on luotava vankka kilpailulainsäädäntö ja päivän politiikasta riippumaton keskuspankki, mutta suhdannevaihteluihin ei ordoliberaalien mielestä tule puuttua. ’Toisin kuin keynesiläisyydessä, valtion tehtäväksi ei ordoliberalismissa tullut investointien toteuttaminen vaan vahvojen sääntöjen valvominen’. Miettinen sanoo. Ordoliberaaliin järjestykseen kuuluu vahvan kilpailulainsäädännön lisäksi Miettisen mukaan se, että valtio rajoittaa itse itseään.”

Hesarin artikkelissa tiivistetään hyvin ordoliberalismin ja Wilhelm Röpken (1899–1966) joitakin keskeisiä talousajatuksia. Mutta artikkeli ei tee selkoa siitä, millaiseen laajempaan esiymmärrykseen ordoliberalismi perustuu ja mihin perimmiltään nojaa se järjestys, ordo, jonka Röpke ja muut hänen kanssaan samoilla linjoilla olleet näkivät talousliberalismin välttämättömäksi korrektiiviksi ja perustavaksi täydentäjäksi. 

Wilhelm Röpke oli nimittäin arvokonservatiivisen kristillissosiaalinen yhteiskunta- ja talousajattelija, joka nojasi ajattelussaan sekä saksalaisen konservatismin syviin juuriin että luterilaiseen kristilliseen sosiaalietiikkaan, joka on päälinjoissaan pitkälti samansuuntainen kuin konservatiivinen roomalaiskatolinen sosiaalieettinen perusymmärrys. 

Kuten Johannes Graf tuo esiin artikkelissaan ”Wilhelm Röpke – Eine mahnende Stimme für das rechte Mass” Daniel Führingin toimittaman teoksen Gegen die Krise der Zeit: Konservative Denker im Portrait (Ares Verlag, 2013) sivulla 171, Röpke totesi puheessaan vuonna 1962 suoraan, että talouden mitta on ihminen ja ihmisen mitta on hänen suhteensa Jumalaan. Taloudellisen ajattelun on perustuttava siihen ymmärrykseen, että talous on väline, ei päämäärä sinänsä. Ihminen on Röpken mukaan olemukseltaan perimmiltään uskonnollinen ihminen, homo religiosus. Ihminen ei ole vain taloudellinen toimija. Talouden hyvä toiminta edellyttää, että ihminen elää orgaanisessa yhteydessä paikallisyhteisöllisiin juuriinsa ja hengellisessä yhteydessä Jumalaan. Kaikki ei pelkisty materiaaliseen hyvinvointiin. 

Hyvän yleisesityksen Röpken henkilöhistoriasta ja konservatiivisesta ajattelusta tarjoaa myös amerikkalaisen John Zmirakin teos Wilhelm Röpke: Swiss Localist, Global Economist (ISI Books, 2001). Röpken sosiaali- ja talousajattelu on vaikuttanut vahvasti amerikkalaiseen konservatismiin. Röpken edustama saksalainen kristillissosiaalisuus on lähtökohdiltaan hyvin samansuuntaista kuin amerikkalaista konservatismia kotoperäisesti merkittävästi muovannut etelävaltiolainen agraarinen suuntaus. Perusteellisen akateemisen analyysin tästä maaseudun eetosta painottaneesta suuntauksesta tarjoaa historian professori Paul V. Murphy tutkimuksessaan The Rebuke of History: The Southern Agrarians and American Conservative Thought (The University of North Carolina Press, 2001). 

Suomalaisesta näkökulmasta voidaan todeta sekä amerikkalaisella etelävaltiolaisella agraarikonservatismilla että Röpken saksalaisella kristillissosiaalisella konservatismilla olevan läheinen aatteellinen yhteys suomalaiseen luterilaiskristilliseen fennomaaniseen talonpoikaiskonservatismiin. Röpken keskeisistä teoksista on julkaistu suomeksi Civitas Humana -teos: Ihmisten valtio: Yhteiskunta- ja talouselämän uudistuksen peruskysymyksiä (WSOY, 1947).    

Professori Pekka Suvanto (1924–2014) selvittää teoksensa Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle (SHS, 1994) sivuilla 277–278 ja alaotsikon ”Röpken konservatismin värittämä etiikka” alla Wilhelm Röpken ajattelua seuraavasti:

”Röpke erosi varsinaisista neoliberaaleista siinä, että hän pyrki yhdistämään klassisen liberaalisen talousopin konservatiivissävyisten, pessimististen massateorioiden kanssa…hän pitää markkinatalouden hyväksymistä suorastaan sivistyksen kohtalonkysymyksenä, mutta toisaalta hänkään ei hyväksy sitä, että vapaa markkinatalous olisi moraalisesti autonominen. Vapauden todellinen filosofia ulottuu kysynnän ja tarjonnan ulkopuolelle. Röpke oikeastaan palasi samoihin äänenpainoihin kuin konservatiivit edellisen vuosisadan alussa. Laissez faire -oppi oli heille niin kuin Röpkellekin karkeaa rationalismia.”

”Hän kritisoi kuitenkin voimakkaasti [hyvinvointivaltiollista] Beveridge-suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli saada valtion avulla aikaan sosiaalisia uudistuksia. Oikea tie ratkaista sosiaalinen ongelma on lisätä ihmisten omaisuutta ja aloitekykyä…Röpke ihannoi historiallisissa mietelmissään maalaiselämää, koska siinä elämän symboleina olivat ihmisten keskeiset yhteiset arvot ja sosiaalinen vastuunalaisuus. Sitä vastoin klassinen liberalismi arvosti lähinnä vain rahaa…Jopa hän perinteisen konservatiivin tavoin suuntaa hyökkäyksen ’tieteen hybristä’, positivismia ja kopeaa rationalismia vastaan.”

”Mitä vikaa sitten rationalismissa oli? Se ei Röpken mukaan hyväksynyt ylimaallisia arvoja, minkä takia etiikka oli sille pelkkää subjektiivista valintaa. Moraaliset arvot määriteltiin mielivaltaisesti, ja ne olivat keskenään ristiriitaisia. Röpken mukaan oli kuitenkin olemassa luonnollisia ja universaaleja arvoja, joita ilman ei markkinataloudella voi olla pysyvyyttä ja stabiliteettia. Arvoilla oli kristillinen perusta. ’Kaikki seisoo ja sortuu uskonnon mukana’”.    

”Markkinatalous ei siis sellaisenaan pystynyt luomaan moraaliltaan itsenäistä ihmistä eikä vastustamaan nykyaikaisia massaideologioita. Urbanisaatiota hän piti kaaoksena, jossa ihminen on menettänyt identiteettinsä ja erkaantunut omasta sisäisestä olemuksestaan. Mutta keskeisintä Röpken sanomassa oli sen jyrkkä kollektivismin vastaisuus. Sosialismin hän katsoi ’aikamme varsinaiseksi, mahdollisesti kuolettavaksi sairaudeksi’”.   

Kahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Minne menet, Suomi? (Kuva ja Sana, 2011) -kirjani sivuilla 26–30 kirjoitin Röpkestä ja hänen kristillissosiaalisesta ajattelustaan seuraavasti, otsikon ”Kristillissosiaalinen näkemys hyvinvointivaltiosta” alla:

”Saksalais-sveitsiläinen luterilainen Wilhelm Röpke (1899–1966) lukeutuu merkittävimpiin vapaata markkinataloutta puolustaneisiin taloustieteilijöihin ja yhteiskunta-ajattelijoihin. Röpke edusti niin kutsuttua uusitävaltalaista taloustieteellistä koulukuntaa ja hän painotti sitä, että markkinatalous edellyttää tuekseen vahvat luonnolliset sosiaaliset rakenteet ja kristillis-eettiset sitoumukset toimiakseen parhaimmillaan. Röpken näkemykset muodostivat ne lähtökohdat, joiden pohjalta toteutettiin niin sanottu Länsi-Saksan talousihme toisen maailmansodan jälkeen, ja röpkeläinen sosiaalinen markkinatalous on muodostanut niin Saksan kristillisdemokraattisen unionin (CDU) kuin Saksan kristillissosiaalisen unionin (CSU) talouspolitiikan selkärangan.” 

”Röpken ajattelun merkitys on ollut suuri sekä saksalaisen Euroopan konservatiivien kristillissosiaalisessa politiikassa että amerikkalaisessa konservatismissa. Siksi myös suomalaisten kristillissosiaalisesti ja kristillisdemokraattisesti suuntautuvien olisi hyvä muistaa, että Röpke ei suinkaan ollut sosialidemokraattisen hyvinvointivaltioideologian puolestapuhuja. Täysin päinvastoin. Röpke kirjoitti Humaani talous -teoksessaan jo vuonna 1958 seuraavasti: 

’Nykyaikaisen hyvinvointivaltion oleellinen tarkoitus ei ole enää heikkojen ja tarpeessa olevien auttaminen, sellaisten, joiden hartiat eivät ole riittävän vahvoja elämän rasitteiden ja muutosten kantamiseen. Tämä tarkoitus on väistymässä ja on todellakin koitumassa eniten tarpeessa olevien tappioksi. Tämän päivän hyvinvointivaltio ei ole vain parannettu versio vanhoista yhteiskunnallisen turvan ja julkisen auttamisen instituutioista. Yhä useamassa maassa hyvinvointivaltiosta on tullut sosiaalisen vallankumouksen väline, jolla tähdätään suurimpaan mahdolliseen tulojen ja varallisuuden tasaisuuteen. Hallitseva motiivi tässä ei ole enää myötätuntoisuus, vaan kateus…’” 

Sivulla 26 totesin myös näin: 

”Kristillissosiaalinen eetos edellyttää vapaata markkinataloutta ja elinvoimaisia luonnollisia instituutioita, kuten korkeaa yhteiskuntamoraalia, ehyitä perheitä ja elinvoimaisia paikallisia yhteisöjä, jotka tarjoavat lähimmäisen ensisijaisimmat sosiaaliset turvaverkot.” 

Tämän päivän Saksassa röpkeläisen kristillissosiaalisen konservatismin perinnettä edustaa kansalliskonservatiivinen AfD, Vaihtoehto Saksalle -puolue. CDU ja CSU, jotka aikoinaan olivat vahva kristillissosiaalisen konservatiivinen voima Saksan politiikassa, ovat – kuten meillä kokoomus – vasemmistolaistuneet, menettäneet suolansa, myyneet syntymäoikeutensa ja siirtyneet pitkälti toisten herrojen aisankannattajiksi. Näin on näiden puolueiden osalta asian laita varsinkin perhe- ja kulttuuripolitiikan saralla.  

AfD sen sijaan ei edusta röpkeläisiä ja todellisessa arkikokemuksessa hyviksi ja toimiviksi havaittuja linjauksia vain talouden vaan myös Röpken luovuttamattoman tärkeänä pitämän perhe- ja kulttuuripolitiikan alueella.   

AfD:n puolueohjelman Programm für Deutschland: Das Grundsatzprogramm der Alternative für Deutschland, sosiaalista markkinataloutta käsittelevän alaluvun kohta 10.2. ”Soziale Marktwirtschaft statt Planwirtschaft” kuuluu seuraavasti:

”Anknüpfend an unsere Vorstellungen von der Rolle des Staates plädieren wir im Bereich der Wirtschaft für eine Ordnungsethik auf der Grundlage der Sozialen Marktwirtschaft, wie sie von Walter Eucken, Alfred Müller-Armack und Wilhelm Röpke entwickelt und von Ludwig Erhard umgesetzt wurde. Zentrale Prinzipien sind Eigentum, Eigenverantwortlichkeit und freie Preisbildung. Der Schutz des Privateigentums ist dabei genauso unentbehrlich wie offene Märkte, Vertragsfreiheit und ein freier Wettbewerb mit entsprechender Wettbewerbspolitik und Monopolkontrolle.” 

”Jede Form von staatlicher Planwirtschaft führt früher oder später zu Fehlallokationen und Korruption. Dabei gilt für uns wie für die Väter der Sozialen Marktwirtschaft: Wirtschaft ist immer Mittel zum Zweck, niemals Selbstzweck. Die größte Hypothek für das Funktionieren der Sozialen Marktwirtschaft stellt unseres Erachtens gegenwärtig die beispiellose EURO-Rettungspolitik der Staaten des EURO-Währungsverbundes und die Manipulation der Geldpolitik durch die Europäische Zentralbank dar. Hier werden grundlegende Marktmechanismen wie der Zusammenhang von Sparen und Investieren ausgehebelt, Haftungsgrundsätze verletzt und das Verhältnis zwischen Gläubigern und Schuldnern schwer beeinträchtigt.”

Puolueohjelman luvussa 6, joka käsittelee perhettä ja lapsia, AfD puolustaa vahvasti perinteisen perheen yhteiskunnallista asemaa, kannustaa hankkimaan lisää lapsia massamaahanmuuton tukemisen sijasta, kannattaa julkisen tuen ohjaamista nimenomaan perheille, vaatii kotiäitiyden syrjimisen lopettamista ja puolustaa syntymätöntä ja vastasyntynyttä elämää. 

Puolueohjelman luvussa 7, joka käsittelee kulttuuria, kieltä ja identiteettiä, AfD puolustaa Saksan kulttuurin, kielen ja identiteetin säilyttämistä, puolustaa saksalaisen kulttuurin asemaa Saksassa maan tapana monikulttuurisuuden sijasta, korostaa saksan kielen merkitystä saksalaisen identiteetin kannalta, toteaa, että islam on ristiriidassa saksalaisen ja eurooppalaisen arvomaailman kanssa, toteaa suoraan, että islam ei kuulu Saksaan, vaatii julkisen islam-kritiikin sallimista ja vaatii moskeijoiden ulkomaisen rahoituksen katkaisemista.   

Kirjani Eurooppa ja Suomi islamisoituvat (Kuva ja Sana, 2015) sivuilla 179–181, alaluvussa ”Perhearvot, fiskaalinen konservatismi ja omista juurista kiinni pitäminen”, kirjoitan seuraavasti, röpkeläisessä kristillissosiaalisessa kansalliskonservatiivisessa hengessä ja Suomen tilanteeseen liittyen:

”Länsimaisen kulttuurin säilyttämisen ja suojelemisen kannalta perustavaa on myös perinteisten moraalinormien ja perinteisen miehen ja naisen välisen avioliiton ja perheen yhteiskunnallisen aseman palauttaminen arvoonsa. Länsimaisen ja etenkin pohjoismaisen perheen alasajo yhteiskunnallisena instituutiona on pysäytettävä. Tämä on välttämätöntä sekä kulttuuriarvollisesti että talouden kannalta. Länsimaisen eurooppalaisen ihmisen on ryhdyttävä jälleen lisääntymään: syntyvyyskäyrät ja demografiset indikaattorit on käännettävä plussan puolelle.” 

”Talouselämämmekin kannalta välttämättömän väestönlisäyksen on, ollakseen kestävää ja rakentavaa sekä länsimaista yhteiskuntaa säilyttävää, tultava omista etniskulttuurillisista lähtökohdista. Maahanmuutto ei – eikä tähän elimellisesti liittyvä Euroopan islamilaistuminen – ole pitkällä tähtäimellä oikea vastaus eurooppalaisen matalan syntyvyyden ongelmiin, ei talouselämänkään kannalta. Islamilainen kollektivistinen sharia-sosialismi ei taloudellista vaurautta rakenna eikä edistä.”

”Talousvaikuttajienkin pitäisi ymmärtää viimeistään nyt, että juutalaiskristillisen arvomaailman mukaisen perinteisen miehen ja naisen välisen avioliiton ja tämän varaan rakentuvan perheen yhteiskunnallisen aseman säilyminen ja vahvistuminen on edellytys vapaan ja vaurautta luovan markkinatalousjärjestelmän säilymiselle. Parhaiten toimiakseen fiskaalinen konservatismi edellyttää juutalaiskristillistä moraalia ja arvokonservatismia. Molemmat näistä joutuvat ajan oloon ratkaisevasti uhatuiksi, jos maahanmuuttoa pidetään perusratkaisuna tämänhetkisiin taloudellisiin rakenneongelmiin ja jos etenkin islamilaista maahanmuuttoa suositaan monikulttuurisuusideologian mukaisine kulttuurirelativistisine sitoumuksineen.” 

”Vapaan talousjärjestelmän toiminnan kannalta oleellinen yhteiskunnallinen koheesio voi toteutua vain riittävän monokulttuurillisessa ja arvomaailmaltaan yhtenäisessä yhteiskunnassa. Juurettoman vieraantumisen ohjelmallinen ajaminen ei tällaista koheesiota edistä.”

Kirjoitan myös, että Suomen ja Euroopan talousongelmien kestävät ratkaisut löytyvät perinteisiin arvoihin nojaavan kristillissosiaalisen perhepolitiikan ajamisesta, syntyvyyden kääntämisestä nousuun, uusien työpaikkojen syntymisen ja työllistymisen helpottamisesta sääntelyä vähentämällä ja joustoa lisäämällä ja yksityisen yrittämisen helpommaksi tekemisestä. Tällaiseen päästään tehokkailla kannustimilla kuten verojen alentamisella, julkisten menojen ratkaisevalla pienentämisellä ja rakenteellisilla säästöleikkauksilla sekä julkisen sektorin vastuualueen supistamisella ja kolmannen sektorin kuten seurakuntien ja kirkkojen diakonisen vastuun entistä tehokkaammalla aktivoimisella varsinkin sosiaalipalveluiden osalta. Ehdoton edellytys on, että valtion velkaantuminen pysäytetään. 

Wilhelm Röpken talousajattelu opettaa meille myös sen, että me tarvitsemme elävää kristillistä uskoa ja sen vaikutusta kautta koko kansalaisyhteiskuntamme. Suomalaisten on palattava takaisin isien uskoon. On palattava takaisin Jumalan ja Raamatun arvovallan tunnustamiseen.   

Euroopan unionin kurssi on käännettävä pois sosialismiin johtavalta keskusjohtoisen federalistiselta tieltään – josta Röpke jo aikoinaan vakavasti varoitti – ja EU on muutettava kansallisvaltioiden liitoksi ja vapaakauppatalousalueeksi, isänmaiden Euroopaksi. Mutta kaikenlaisten kapitalistienkin on ymmärrettävä, että tavaroiden ja hyödykkeiden vapaa liikkuvuus ei edellytä demografisen laajamittaisesti avoimia rajoja eikä monikulttuurisuusideologiaa. 

Kristilliseen uskoon ja paikallisiin perinteisiin juurtunut kristillissosiaalinen konservatismi on tarjonnut ja tarjoaa edelleen reaalimaailmassa toimivan vaihtoehdon niin materialistisen kollektivistiselle sosialismille kuin yhtä materialistiselle raha ratkaisee -liberalismille.