”Mielipiteen ilmaisukin voi olla rikos”, toteaa otsikko Anu Mantilan Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa 7.9.2019. Anu Mantila on sananvapausasioihin erikoistunut valtionsyyttäjä Valtakunnansyyttäjänvirastossa. Tämän artikkelin sisältöä kannattaa pohtia sen valossa, mitä kirjoitan Sananvapaus uhattuna Suomessa (Kuva ja Sana, 2018) -kirjani pääluvussa ”Perustuslaillisuuden merkitys” sivuilla 129–147. Kirja on loppuunmyyty, mutta toinen painos on tulossa.  

Mantila kirjoittaa artikkelissaan seuraavasti: 

”Vihapuhe loukkaa perus- ja ihmisoikeuksia ja levittää vihan ilmapiiriä yhteiskuntaan. Vihapuhe luo kasvualustan väkivallalle ja viharikoksille. Se voi johtaa äärimmäisiin tekoihin.”

Edelleen:

”Rikoslaissa kielletään levittämästä viestejä, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansanryhmää ihonvärin, uskonnon, etnisen alkuperän, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella. Myös sukupuoli kuuluu kiellettyihin syrjintäperusteisiin. Suoranaisen uhkaamisen ohella myös ryhmään kohdistuvan väkivallan ihannointi, pitäminen suotavana tai hyväksyttävänä on kiellettyä. Tällaiset ilmaisut ovat omiaan aiheuttamaan vihaa, halveksuntaa ja suvaitsemattomuutta kansanryhmiä kohtaan, eivätkä ne kuulu sananvapauden piiriin.”

Mantila kirjoittaa myös näin:

”Ihmiset syntyvät tasavertaisina, ja ihmisarvo on loukkaamaton. Panettelulla, solvaamisella ja uhkaamisella loukataan ihmisarvoa, koska tiettyihin ryhmiin kuuluvista ihmisistä tehdään muita alempiarvoisia, kakkosluokan ali-ihmisiä. Ihmisten vertaaminen loisiin, syöpäläisiin ja torakoihin ei ole sallittua.” 

Mielipidettä ilmaiseva puhe muuttuu Mantilan mukaan ”kiihottamisrikokseksi”, kun: 

”negatiiviset väitteet ovat valheellisia, puolitotuuksia tai voimakkaita yleistyksiä tai arvostelmat ovat epäkunnioittavia ja koko ryhmää leimaavia. Sananvapauden rajat tulevat vastaan, kun väitetään, että jokin halveksittava piirre on tietyn ryhmän synnynnäinen ominaispiirre, ja alempiarvoisuus perustetaan tähän.”

Kuka tai mikä on se tiedolliseettinen auktoriteetti ja taho, joka tietää, päättää ja tulkitsee sekä ratkaisee jonkun väitteen valheellisuuden, totuudellisuusasteen, kunnioittavuusasteen tai leimaavuuden? Tällaisen tahon täytyy käytännössä olla kaikkitietävä kyetäkseen antamaan objektiivisen arvion ja päätöksen mistä hyvänsä viestistä ja mielipiteenilmaisusta, jonka viharikospitoisuutta joudutaan arvioimaan. 

Mantilan mainitsemat kriteerit ovat toisaalta niin kattavia ja toisaalta niin epämääräisiä, että kukaan ei näiden perusteella voi etukäteen arvioida, pitääkö joku viestiä tai mielipidettä esimerkiksi puolitotuuksia sisältävänä vai ei. 

Näistä syistä eli viharikoksen epämääräiseen luonteeseen perustuen onkin täysin ymmärrettävää, että ratkaisun on pakostikin oltava mielivaltainen päätös. Mantila toteaakin ykskantaan:

”Valtakunnansyyttäjä päättää, onko viesti sisällöltään rikollinen ja onko syyte nostettava.”

Viharikokseen syyllistyminen tai syyllistymättömyys on subjektiivisen mielivaltaisten ja poliittisideologisten arvioiden ja päätösten varassa. 

Tämän mielivaltaisen subjektiivisuuden ja poliittisideologisuuden osoittaa jo pelkästään se, että kaupunginvaltuutettu ”Husu” Hussein saattoi julkisessa mielipideviestissään epätotuudellisen epäkunnioittavasti sekä voimakkaasti yleistäen ja tarkoituksellisen halventavasti herjata rasistiseksi kokonaista ja täysin selkeärajaisesti määriteltyä yhteiskunnallista ryhmää eli tietyn puolueen edustajia ja kannattajia ilman, että syyllistyi kiihottamisrikokseen. 

Toisaalta oppositiokansanedustajat Päivi Räsänen ja Juha Mäenpää ovat kiihottamisrikostutkinnan kohteina, vaikka kumpikaan heistä ei tutkinnan kohteena olevassa lausunnossaan kohdistanut sanomistaan mihinkään tiettyyn nimettyyn ryhmään eikä puhunut mistään alempiarvoisuudesta eikä synnynnäisistä ominaisuuksista. Räsäsen mahdollinen ”rikos” on se, että hän on julkisesti kysynyt, onko hänen oman kirkkonsa syytä tukea ylpeilyä sellaisesta seksuaalietiikasta, joka on avoimessa ristiriidassa kristillisen seksuaalietiikan kanssa. Räsäsen kohdalla tutkitaan nyt siis sitä, onko kristillisen seksuaalietiikan mukaisten linjausten julkinen toteaminen ja Pyhän Raamatun tekstikatkelman kuvallinen twiittaaminen rikollista.    

Se, että Räsänen ja Mäenpää ylipäätään ovat tutkinnan kohteina, on erittäin ongelmallista ja huolestuttavaa, kuten kansanedustaja Ville Tavio on aivan oikein nostanut esiin. Poliittisideologisesti suunnatun sananvapaussensuurin uhka on koventunut konkreettisesti Suomessa ja kovenee entisestään, mikäli tuoreet Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisen komission ECRI:n Suomea koskevat ideologiset vaatimukset pannaan täytäntöön.   

Oma kysymyksensä on sekin, miksi ”synnynnäinen ominaispiirre” on ”ryhmän” arviointiperusteena kielletty vain negatiivisessa tapauksessa eli halveksimisen perusteena, mutta ei positiivisessa tapauksessa eli ylistämisen perusteena? Mantila itse näyttää jollakin mainitsemattomalla perusteella tietävän varsin absoluuttisen ja yleistävän varmasti ja synnynnäisyysulottuvuuteen pohjautuen, että kaikilla ihmisillä, koko ihmiskunnalla eli ihmisillä ryhmänä, esimerkiksi eläimistä tai koneista poiketen, on ”synnynnäinen ominaispiirre” eli ”tasavertaisuus”, jollaisina ”ihmiset syntyvät”. 

Koko ryhmää koskevia synnynnäisiä ominaisuuksia siis näköjään on ja ne voidaan Mantilan tapaan tunnistaa ja nimetä absoluuttisella tavalla siinä tapauksessa, että kyse on ylistettävästä ja ”hyvästä” ominaisuudesta. Mutta kuka määrittää, mikä on ylistettävää ja hyvää? Kuka on eettinen ylituomari? Millä arvovallalla ja episteemisellä pätevyydellä? Millaisia synnynnäisiä ryhmäominaisuuksia on lupa tietää ja todeta ja millaisia ei? 

Tragikoomista on, että Mantila itsekin syyllistyy vieraskynäartikkelissaan ”Human-Racism” -motivoituun vihapuheeseen. Ihmisyysrasismin mukaan uskotaan, että ihmisellä, siis ihmisillä kokonaisena olentoryhmänä, on joitakin ominaisuuksia kuten keskinäinen yhtäläinen moraalinen arvo, jollaista ei ole esimerkiksi roboteilla. Juuri tällaisen vaarallisen ja robottejakin syrjivän ihmisyysylivaltaa ilmaisevan Human-Racism -oletuksen Mantila surutta tekee rasismin ja vihapuheen määrittelyjä arvovaltaisesti tarjotessaan.

Jos on niinkin, että ”Ihmisten vertaaminen loisiin, syöpäläisiin ja torakoihin ei ole sallittua”, kuten Mantila ykskantaan toteaa ja tulee samalla jälleen ilmaisseeksi syrjivää ihmisyysylivaltarasismia, miksei ”ihmisoikeusjärjestönä” esiintyvä SETA ole saanut viharikossyytteitä? 

SETA on vuosien ajan jakanut Kunniarotta-antipalkintoa henkilöille ja henkilöryhmille, joita haluaa halveksia ja joita haluaa saattaa julkiseen häpeään. Rotta-vertauksen käyttäminen ja kohdistaminen tiettyyn henkilöön ja henkilöryhmään tekee kohteistaan epäinhimillisen eläimellisiä ja samaistaa heidät sairauksia ja tauteja kantaviin saastaisiin otuksiin, joista olisi hankkiuduttava eroon. Miksi SETA, joka nauttii julkista veronmaksajien tukea ja joka toimii käytännössä viranomaisasiatuntijatahona ja sateenkaarioikeaoppisuuden voimaan saattajana kaikkialla yhteiskunnassamme, saa käyttää rotta-vieraslajivertauskuvaa halveksiessaan kaikkia sellaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka arvostelevat SETA:n edustamaa seksuaaliradikalismia? 

Miksi SETA ei ole jatkuvasti viharikostutkinnan kohteena, vaikka jatkuvasti syyllistyy juuri sellaiseen, jonka Mantila artikkelissaan määrittelee kielletyksi ja rikolliseksi vihaviestinnäksi?                    

On perusteltua kysyä, miksi kommunisteilla ja muilla vasemmistoradikaaleilla – SETA:nkin alkuperä on 1970-luvun alkupuolen ”fasisminvastaisen” vasemmistoradikalismin asiayhteyksissä – on Suomessa paljon vapaampi sana kuin muilla? Miksei kommunistien ja muiden vasemmistoradikaalitoimijoiden mielipiteistä, sanomisista ja viesteistä nouse minkäänlaisia suuria kohuja ja oikeustapauksia silloinkaan, kun näissä viesteissä, mielipiteissä ja sanomisissa avoimen julkisesti ilmaistaan – Mantilan esittämien määritelmien mukaisesti – rikollista vihaa? 

Miksi kommunistit näyttävät käytännössä olevan viharikossyyttelyn ja sananvapaussensuroinnin yläpuolella ja ulottumattomissa? Muista, mitä ranskalaistutkija Stéphane Courtois kirjoittaa Kommunismin mustan kirjan suomennoksen (WSOY, 2001) sivuilla 33–34:

”Tosiasiat eivät kuitenkaan muutu miksikään, ja ne osoittavat, että kommunistien rikokset veivät hengen suunnilleen sadaltamiljoonalta ihmiseltä ja kansallissosialismi 25 miljoonalta. Tämän yksinkertaisen toteamuksen pitäisi ainakin virittää pohdintaa siitä, millaisia yhtäläisyyksiä oli järjestelmällä, jota on vuodesta 1945 lähtien pidetty 1900-luvun pahimmin rikollisena vallankäyttäjänä, ja kommunistisella järjestelmällä, joka säilytti vuoteen 1991 saakka kansainvälisen hyväksyttävyytensä, joka on yhä vallassa eräissä maissa ja jolla on yhä opetuslapsiaan kaikkialla maailmassa. Ja vaikka monet kommunistiset puolueet ovatkin – perin myöhäisessä vaiheessa tosin – myöntäneet stalinismin rikokset rikoksiksi, suurin osa niistä ei ole luopunut Leninin periaatteista, eivätkä ne ole juuri selvitelleet omaa osuuttaan terrorismiin.”

”Leninin käyttöön ottamat ja Stalinin järjestelmällisiksi kiteyttämät menettelytavat sekä heidän kanssaan kilpailleiden oppimestareiden toimet eivät pelkästään muistuta kansallissosialistien menettelytapoja, vaan ovat monessakin tapauksessa edeltäneet kansallissosialistien tekoja. Auschwitzin leirin pystyttämisen tehtäväkseen saanut ja sen päällikkönä sitten toiminut Rudolf Höss on tuonut tämän esiin selkeästi: ’RSHA [turvallisuuspoliisin johto] lähetti leirien komendanteille seikkaperäisen selostuksen venäläisistä keskitysleireistä. Niistä karanneet vangit selostivat siinä yksityiskohtaisesti leirien olosuhteita ja järjestelyjä. Erikoisesti korostettiin, että venäläiset valtavin pakkotyötoimenpitein tuhosivat kokonaisia kansallisuuksia.’”   

Heikki Eskelinen kirjoittaa varsin osuvasti Kommunismin mustan kirjan suomalaisen laitoksen esipuheessa sivulla 13:

”Niin monet kommunismin romantisoijat ja sen rikosten vähättelijät, Leninin ja Stalinin ylistäjät – toisin kuin Hitlerin ja Mussolinin kunnian julistajat – kulkevat yhä joukossamme pystypäin tai nauttivat klassikon kunnioitusta Louis Aragonista…ja Pablo Nerudasta tuntemattoman Suomen agitpropisteihin saakka.” 

Pidä kaikki yllä oleva mielessäsi lukiessasi Mika Koskisen hyvää ja 3.9.2019 Iltalehdessä julkaistua näkökulma-artikkelia ”Ministeri Pekosen erityisavustaja flirttailee kommunismilla – puhuu ’varallisuuden radikaalista uudelleenjaosta’”. Koskinen kirjoittaa siitä, kuinka vasemmistoliittolaisen sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen vasemmistoliittolainen erityisavustaja Juho Orjala twiittasi 1.9.2019 seuraavasti:

”Eliitin suhtautuminen hyvinvointivaltioon oli luultavasti myönteisempää silloin, kun varallisuuden radikaali uudelleenjako oli heille konkreettisempi uhka. Hyvä olisi tietty muistaa, ettei se uhka (tai mahdollisuus) ole vieläkään mihinkään poistunut.”

Kuten Koskinen huomauttaa, Orjala uhkailee twiitissään kommunistisella vallankumouksella retoriikalla, joka ”on kuin suoraan SKP:n puolueohjelmasta”. Koskinen huomauttaa aivan oikein siitäkin, että Vasemmistoliitto perustettiin 1990 kommunistien peitejärjestön SKDL:n perustuksille ja että moni entinen kommunisti hyväksyttiin mukaan vasemmistoliiton poliittiseen toimintaan, jossa heitä vieläkin on mukana.    

Anu Mantilan vieraskynäkirjoituksessaan esittämän määritelmän mukaan Juho Orjalan twiitti on kommunistisessa luokkataisteluteoreettisessa ja luokkavihaisessa uhkailussaan tiettyä ihmisryhmää eli luokkavihollista ja sen omaisuutta vastaan suunnattua väkivaltavihaa, jonka pitäisi olla – Mantilan määritelmien mukaan – rikollista, kiellettyä ja sananvapauden piiriin kuulumatonta mielipiteenilmaisua.

Mutta miksi Orjalan kommunistisesta vihauhkailutwiitistä ei noussut somemyrskyä? Miksi Orjala ei menettänyt heti muutamassa tunnissa työpaikkaansa? Miksei ministeri Pekonen joutunut edesvastuuseen avustajansa väkivaltaviitteisestä vihauhkauksesta ja siitä, että pitää avustajanaan tällaisia mielipiteitä ilmaisevaa henkilöä? Miksei Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja opetusministeri Li Andersson joudu julkisesti vastuuseen siitä, että hänen puolueessaan on tällaisia aineksia, jotka ”flirttailevat kommunismilla”, maailmanhistorian tuhoisimmalla ja murhanhimoisimmalla ismillä ja väkivaltajärjestelmällä ja siihen liittyvällä vallankumoushaaveilulla? 

Miksei opetusministeri Anderssonia itseään vedetä julkiseen viharikosvastuuseen siitä, että hänen erityisavustajanaan toimii väkivaltavasemmisto- ja ANTIFA-yhteyksistään tunnettu Dan Koivulaakso, joka oli merkittävänä vaikuttajana mukana nykyisen hallituksen linjaa rakennettaessakin? Koivulaakson taustoja selvitetään täällä ja täällä.  

Entä miksei Vasemmistoliiton nuorisojärjestö Vasemmistonuoret joudu sananvapaussensuurin ja viharikossyyttelyn kohteeksi, vaikka 24.5.2015 hyväksytyssä Poliittisessa ohjelmassaan toteaa suoraan hyväksyvänsä aseellisen vallankumousväkivallan käytön oikeutuksen tietyissä tilanteissa eli ”sorrettujen tavoitellessa vapauttansa”. Poliittisessa ohjelmassa todetaan seuraavasti: 

”Rakennamme maailmaa, jota ei määritellä kansallisuuksien, kulttuurien, uskonryhmien ja muiden ihmisryhmien välisten erimielisyyksien, vaan koko ihmiskunnan yhdenvertaisuuden kautta. Vastustamme sotaa, vaikka tunnustamme, että historiassa on ollut ajanjaksoja, jolloin sorrettujen on ollut pakko tarttua aseisiin saavuttaakseen vapautensa.”

Tällä lainauksella on selkeä marxilaiskommunistinen luokkataistelullinen ja luokkavihan oikeutukseen ja hyväksyttävyyteen nojaava asiayhteys. Mutta Vasemmistonuoret ei ole joutunut kiihotusrikossyytteiden eikä muiden viharikossyytteiden kohteeksi, vaikka Mantilan yllä olevan lainauksen mukaan ”suoranaisen uhkaamisen ohella myös ryhmään kohdistuvan väkivallan ihannointi, pitäminen suotavana tai hyväksyttävänä on kiellettyä. Tällaiset ilmaisut ovat omiaan aiheuttamaan vihaa, halveksuntaa ja suvaitsemattomuutta kansanryhmiä kohtaan, eivätkä ne kuulu sananvapauden piiriin.” Vasemmistonuorten kyseessä ollen tämänkaltaiset mielipiteenilmaisut ja viestimiset kuitenkin näyttävät hyvinkin kuuluvan sananvapauden piiriin. 

Kommunistien sana on vapaampi kuin muiden ja kommunistiseen vihaväkivaltaan viittaaminen ja sen nykyisenkin mahdollisuuden esillä pitäminen ei näytä liittyvän siihen ”vihaan” ja ”väkivaltaan”, joita tarkoittavat ne, jotka väkevästi ajavat Suomeenkin sananvapaussensuuria ja vihapuhelainsäädäntöä ja viharikoksista rankaisemista.  

Duunarien ulkoparlamentaarisen militantin toiminnan mahdollisuutta väläyttää myös vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula Vasen kaista -julkaisun 3.9.2019 päivätyssä artikkelissaan ”Posti ei ole yksittäistapaus – valitettavasti”. Kontula kirjoittaa:

”Historia on osoittanut, että duunarin heikkenevän palkkakehityksen voi pysäyttää vain duunari itse – siis riittävän kattava ja militantti ammatillinen järjestäytyminen. Työn ja pääoman suhteen määrittää lopulta vain niiden voimatasapaino.”

Kontula puhuu ”voimatasapainosta” ja ”militantista” eli taisteluinhaluisen sotaintoisesta ammatillisesta järjestäytymisestä. Näilläkin sanavalinnoilla, kommunistin lausumana ja historiaan vetoamana, on kolkko kaiku. Mutta tällaisia taistelu- ja väkivaltakonnotaatioita eli mielleyhtymällisiä sivumerkityksiä sisältäviä sanoja saa kommunisti käyttää ilman pelkoa sensuurista.   

Hallituspuolueena olevan Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan toteamus ei sinänsä kuitenkaan yllätä, koska Kontula määrittelee itse itsensä avoimen julkisesti kommunistiksi ja kummeksuu kommunismiin liittyviä negatiivisia ”ennakkoluuloja”, kuten selviää Juha-Pekka Tikan 8.9.2019 päivätystä Verkkouutisten artikkelista ”Anna Kontula: Olen eduskunnan ainoa kommunisti”. 

On asia erikseen, onko Kontula todella eduskunnan ainoa kommunisti. Mutta Kontulan mukaan ”kaikkiin ismeihin” liittyy ”ikkuna” hyvään ja pahaan. Tällä lausahduksella Kontula haluaa toki puolustaa kommunismin oikeutusta. Mutta hän tulee todenneeksi, että kaikkiin ismeihin liittyy hyvää ja pahaa. Olisi mielenkiintoista kuulla Kontulalta, millainen ”ikkuna hyvään” hänen mukaansa liittyy esimerkiksi kansallissosialismiin, joka sekin sisältyy ”kaikkien ismien” suureen joukkoon? Kansallissosialismi oli Kontulan itsensä kannattaman kommunismin tapaan sosialistista ja totalitaarista. Ehkä nämä ovat Kontulan mukaan niitä tähän ismiin liittyviä hyviä ulottuvuuksia. 

Mutta koska Kontula soveltaa – kommunismin kannattamisen oikeuttaakseen – niin sanottua moraalista ekvivalenssia eli katsoo ”kaikissa ismeissä” olevan jotain hyvää ja jotain pahaa, tulee hän samalla epäsuorasti hyväksyneeksi myös joitakin kansallissosialismin ulottuvuuksia. Jos tämä looginen johtopäätös tuntuu jotenkin kiusalliselta, kannattaa miettiä, pitääkö tuo moraalinen ekvivalenssi -uskomus paikkaansa ”kaikkien ismien” osalta.

Joka tapauksessa eduskunnassa on siis ainakin yksi kansanedustaja, joka edustaa hallituspuoluetta ja kannattaa 100 miljoonaa murhauhria tuottanutta kommunismia ja näkee 25 miljoonaa murhauhria tuottaneessa kansallissosialismissakin jotain hyvää. Mieti sitäkin, millainen reaktio olisi seurauksena, jos joku istuvista kansanedustajista ilmoittaisi leppoisan yksioikoisesti, että ”olen eduskunnan ainoa kansallissosialisti”.  

Kokoomuksen kansanedustaja Janne Heikkinen on oikeassa ihmetellessään Anna Kontulan antaman kommunismilausunnon valossa sitä, että keskusta ja RKP voivat jakaa saman hallituspohjan ”tällaisten radikaalien ääriajattelijoiden” kanssa, kuten ilmenee Antti Kirkkalan 10.9.2019 päivätystä Verkkouutiset-artikkelista ”Hallitukseen on pesiytynyt ääriajattelijoita”. Vaikuttaa siltä, että 30.8.2015 julkaisemani blogiteksti ”Rasismi, vihapuhe ja ääriajattelu Suomessa” on edelleen ajankohtainen.

Jos mielipiteen ilmaisukin voi olla rikos niillä perusteilla ja määritelmillä, jotka Anu Mantila vieraskynäartikkelissaan esittää, miksei koko Vasemmistoliitto-hallituspuolue ole viharikostutkinnan kohteena kommunismisympatioidensa ja -ihailunsa vuoksi? Miksei Vasemmistonuorilta ole evätty kaikkia mahdollisia julkisia avustuksia? Miksei vasemmistoliittolaisten ja muiden julkisesta kommunismisympatiasta todeta, että ei vastaa vallitsevia eettisiä yhteiskunnallisia normeja? Vai onko kommunismisympatian julkinen osoittaminen oikeastaan ihan ok?  

Miksei pääministeri Antti Rinne ole aloittanut vakavaa arvopohdintaa siitä, voiko Suomen hallituksessa vuonna 2019 olla mukana tahoja, jotka edelleen pitävät asianmukaisena uhkailla aseellisen vallankumouksen mahdollisuudella ja ”varallisuuden radikaalilla uusjaolla” ja jotka avoimen julkisesti ihailevat kommunismia?

Tai vaativat radikaalin sosialistista ja USA:n äärivasemmiston tavoitteistosta teemallisesti kopioitua ääri-ilmastonmuutosuskovaista Green New Deal -talousuusjakoa, kuten punavihreä sisäministeri Maria Ohisalo on esittänyt?     

Miksi toisten sana on vapaampi kuin toisten?