Perjantaina 9.4.2021 on Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä. On hyvä palauttaa mieleen, kuka oli Mikael Agricola ja ymmärtää, sekä kansallisesti että hengellisesti, se, mikä on suomen kielen merkitys ja arvo meille suomalaisille.

Mikael Agricola oli Suomen keskeisin uskonpuhdistaja. Agricola syntyi 1510 Pernajassa ja aloitti koulunkäyntinsä Viipurissa. Koulun johtaja Johannes Erasmuksenpoika siirtyi vuonna 1528 johtajaksi Turun piispan Martti Skytten kansliaan ja Agricola siirtyi mukana. Agricola toimi ensin piispan kirjurina ja sitten kanslerina. Hänet vihittiin myös papiksi ja hän saarnasi aktiivisesti, Pietari Särkilahden evankelisen opetuksen hengessä.

Piispan kanslerina toimiessaan Agricola hankki Lutherin latinankielisen postillan, saarnakirjan, vuonna 1531. Teos on perusteellisen iso ja Agricola luki sen yhtä perusteellisesti ja täydensi itse raamattuviittein. Toisin sanoen Agricola itsenäisesti arvioi Lutherin opetuksen kirjaimellisesti Raamatun Sanan valossa ja pohjalta. Agricola tukeutui ennen kaikkea Uuden testamentin alkukieleen, kreikkaan. Agricolalla oli vankka humanistiskielitieteellinen sivistys ja perusteellinen raamatuntuntemus. Hän laati lähes 200 eksegeettistä ja alkukieleen nojaavaa raamatunselitystä eri tekstinkohdista. Agricola aloitti Uuden testamentin suomennostyön jo ennen Saksan-opintojensa alkua.

Agricola lähti Saksaan 1536. Kaikkiaan Suomesta lähti Saksaan, Wittenbergiin, Martti Skytten piispuuskaudella kahdeksan nuorukaista. Heidän työnsä varaan perustuu Suomen luterilainen kirkko ja heidän käsissään oli Suomen kirkon johto kolme vuosikymmentä 1540-luvulta eteenpäin.

Agricola opiskeli luterilaisen systemaattisen teologian isänä pidetyn ja ”Saksan opettajaksi”, praeceptor Germaniae, kutsutun Philipp Melanchthonin kuten myös Lutherin johdolla. Melanchthonin yleisevankelinen ja akateemisen humanistinen kuten myös kirkon jatkuvuutta ja kirkkoisien perinnön merkitystä korostava yleisasenne vaikutti Agricolaan syvästi. Agricolan suomalaisen uskonpuhdistusteologian lähtökohdat nojasivat Raamatun ehdottomaan arvovaltaan ja uskonvanhurskauteen perustuvaan pelastusoppiin.

Agricolan johtama Suomen uskonpuhdistus oli myös luonteeltaan kirkollisesti konservatiivinen. Suomen evankelinen uskonpuhdistus säilytti yhteytensä keskiajan kirkkoon ja sen myötä vanhaan kirkkoon. Suomen luterilaisessa kirkossa jatkui apostolinen suksessio, successio apostolica, joka tarkoittaa apostolista seuraantoa eli apostoleista asti juontuvaa piispojen virkaan vihkimisen ketjua.

Suomen Turkuun Agricola palasi vuonna 1539. Agricola alkoi toimia Turun koulun rehtorina ja tuomiokapitulin kirjurina. Agricola erosi rehtorinvirasta 1548 Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Vaasaan nähden liian itsenäisenä pidetyn asenteensa takia. Vuonna 1550 kuningas kuitenkin nimitti Agricolan Turun piispaksi, Suomen tultua jaetuksi kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntiin. Agricola ryhtyi tarkastamaan ja johtamaan hiippakuntaansa ja esimerkiksi vuonna 1554 vielä katolinen Naantalin luostari velvoitettiin siirtymään evankelisille linjoille. Vuonna 1555 Agricola tarkasti Pohjanmaata.

Maaliskuussa vuonna 1555 puhkesi venäläissota venäläisten iskettyä Oulujärven alueelle. Taistelut aaltoilivat rajaseudulla edestakaisin ja päättyivät jonkinlaiseen tasatilanteeseen, jonka päätteeksi ryhdyttiin neuvottelemaan rauhasta.

Kuningas Kustaa Vaasa lähetti Turun kirkkoherran Knuut Johanneksenpojan Moskovaan kesällä 1556 hankkimaan turvaluvan varsinaisille neuvottelijoille. Suuri rauhanneuvotteluseurue, johon kuului myös Mikael Agricola, lähti Uppsalan arkkipiispan johdolla Moskovaan Viipurista vuonna 1557. Moskovaan päästiin helmikuussa, ja varsinainen rauha saatiin solmituksi maaliskuussa. Paluumatka tehtiin Novgorodin kautta ja Suomen puolelle päästiin keväällä. Silloin Agricola sairastui ja kuoli Uudenkirkon pitäjässä 1557.

Mikael Agricolan suurtyö on Jumalan Sanan, Raamatun, kääntäminen suomen kielelle. Aapiskirja valmistui vuonna 1543. Uuden testamentin suomennos ilmestyi vuonna 1548, Turun seudulla puhutun kielen pohjalle. Kirkollisten toimitusten ja jumalanpalveluksen käsikirjat ilmestyivät 1549. Agricola laati suomennoksia myös Vanhan testamentin teksteistä. Kaiken tämän käännöstuotannon myötä Mikael Agricola on suomen kirjakielen isä.

Suomen kirjakielen, suomalaisen kulttuurin henkisen perustuksen, synty liittyy siten erottamattomasti luterilaisen uskonpuhdistuksen hengellisiin todellisuuksiin ja niiden edistämiseen. Kirjani Kristittynä Suomessa: Miten olla, elää ja toimia? (Kuva ja Sana, 2019) sivuilla 151–154 kirjoitan seuraavasti, otsikoiden ”Suomenmielisen fennomanian filosofiset ja teologiset juuret” ja ”Martti Luther” alla:

Suomalaiskansallisella aatteella eli fennomanialla on vankan historialliset raamatulliskristilliset ja isänmaalliskansalliset juuret. Jumala ja isänmaa ovat historiallisesti olleet Suomen kansan perusarvoja. Yhä edelleenkin juuri niiden tulisi olla. Suomenmielisen fennomanian filosofiset ja teologiset juuret voidaan tiivistää kolmen keskeisen vaikuttajan nimeen.

1500-luvun evankelinen uskonpuhdistus ja kansallisvaltion kehkeytyminen moderniin muotoonsa liittyvät toisiinsa. Etenkin Martti Lutherin teologia ja saksalaispohjoismainen luterilaisuus ovat synnyttäneet vahvan sidoksen konservatiivisen kansallismielisyyden ja evankelisen kristillisyyden välille. Tämä sidos on muodostunut, kun luomisen ja luomisjärjestysten teologia on yhdistetty pohjoismaiseen keskiaikaiseen vapaan talonpojan ihanteeseen. Teologian tohtori Pasi Jaakkola kirjoittaa vuodelta 2011 peräisin olevan uskonnonpedagogiikan väitöskirjansa Topeliaaninen usko: Kirjailija Sakari Topelius uskontokasvattajana sivulla 57:

”Varsinkin protestanttisissa kulttuureissa on uskonpuhdistuksen jälkeen syntyneillä kansallisilla kirkoilla ollut suuri merkitys valtiolliselle identiteetille. Suomen ja Ruotsin kaltaisissa maissa uuden ajan individualismin henki levisi kirkon kautta, mikä ilmeni kirjakielen luomisena, lukutaidon mahdollistamana henkilökohtaisena raamatuntutkisteluna sekä myöhemmin kansan parissa syntyvinä herätysliikkeinä. Kaikki nämä tekijät – kieli, lukutaito, kansanliike – ovat edellytyksiä myös modernin kansallisen valtion ja yhteiskunnan synnylle. Näiden uskonnon välillisten vaikutusten lisäksi teologiaa saatettiin käyttää suoraan nationalismin perusteluun. Jo 1700-luvun saarnamies saattoi julistaa Jumalan velvoittavan rakastamaan isänmaataan.”

Lauri Haikola toteaa Teologisia tutkimuksia -kirjan ”Luterilainen sosiaalietiikka” -artikkelinsa sivuilla 125–126, että luterilaisen raamattuperiaatteen ja uskonvanhurskausopin korostaminen johti kirkollisen opetustoiminnan ja kansanopetuksen tehokkaaseen järjestämiseen.

Tällä tavalla uskonvanhurskausopin ja henkilökohtaisen uskon tärkeyden korostaminen johtivat luontevasti myös kansallisten humanistisen kulttuuripyrintöjen edistämiseen. Evankeliuminjulistaminen ja kansallismielinen kulttuurieetos ovat liittyneet saumattomasti yhteen luterilaisessa itseymmärryksessä, kuten Haikola muistuttaa:

”Elävän ja todellisen uskon aikaansaamiseksi pantiin kaikissa luterilaisissa maissa käyntiin tehokas kansanopetus. Koska evankeliumin opetuksen oli oltava mahdollisimman selvää ja kaikkien käsitettävää, tuli sen luonnollisesti tapahtua kansan kielellä. Opetuksen selvyyden vaatimukseen liittyi läheisesti yleinen humanistinen harrastus, jolla oli kaksi puolta. Humanistinen kiinnostus edellytti toisaalta perehtymistä Raamatun alkutekstiin, toisaalta se vaati Raamatun sanoman kääntämistä ymmärrettävälle kansankielelle. Vanhojen kielten opiskeleminen ja uusi innostus kansankielten harrastamiseen liittyvät näin ollen saumattomasti yhteen reformaation ohjelmassa.”

”Kielten opiskelun ja kansankielen harrastuksen tavoite oli reformaatiossa selvä. Kaikki kansat oli opetettava omalla kielellään ylistämään Jumalaa hänen ihmeellisistä pelastusteoistaan. Pääpaino kaikessa opetuksessa oli kaiken aikaa pelastussanoman omakohtaisessa omaksumisessa. Jumalan sana vetoaa ennen kaikkea ihmisen järkeen, mutta se pyrkii vaikuttamaan myös ihmisen sydämeen, jossa usko syntyy.”

Suomalaiskansallisen liikkeen alkuun saattajana voidaan pitää Suomen uskonpuhdistajaa Mikael Agricolaa (1510–1557) ja Suomen luterilaista reformaatiota, uskonpuhdistusta. Agricola ymmärsi yhtä hyvin suomen kirjakielen – ja Suomen mielen – merkityksen kuin suomenkielisen raamatunkäännöksen tärkeän merkityksen. Agricolan työn seurauksena suomalainen kulttuuri saattoi alkaa ilmentää itseään kirjallisesti ja suomalainen kristillisyys pääsi juurtumaan Jumalan pyhään Sanaan omalla kansallisella äidinkielellään. Suomen historian ja kansanperinteen tutkimus alkoivat. Luterilainen kirkko panosti kansankieliseen jumalanpalvelukseen. Suomalaiskansallinen tietoisuus säilyi elävänä Ruotsi-keskusjohtoisen 1600-luvun puhdasoppisuuden ja ruotsin kielen ylivallan aikanakin. Pasi Jaakkolan Topeliaaninen usko -kirjan sivun 64 mukaan:

”Mikael Agricola loi uuden suomalaisen kulttuurin alun kehittämällä kirjakielen. Hengenmiehenä hän oli myös kansallispatriotismin pioneereja…Hän tiedosti, että suomalaiset olivat oma etninen ryhmänsä, jolla oli oma kielensä, historiansa ja kulttuurinsa…Mutta taaskin uskonto loi edellytyksiä suomalaiselle patriotismille…Taaskin suomalaisuuden edesauttajana oli pappissääty, kun luterilaisesta kirkosta tuli virallisesti kaksikielinen vuonna 1736. Kirkosta tulikin Suomessa ensimmäinen varhaiseen nationalismiin viittaava organisaatio, joka oli valtiopäivien päätöksellä saanut Suomen oloihin tietyn autonomian.”

Edellä lainatusti Kristittynä Suomessa -kirjan sivuilla 151–154.

Lue myös Oikeasta Mediasta 8.3.2019 päivätty artikkelini ”Mitä kansallismielisyys, nationalismi, todella on?” sekä 7.2.2020 päivätty artikkeli ”Runebergin mukaan runouden tulee kirkastaa Jumalaa kuvaamalla maailmaa ja elämää totuudelle uskollisesti” .

Suomen kielen ja kansalliskulttuurillisten juurien teologinen merkitys kumpuaa luomisen teologiasta, ensimmäisestä uskonkappaleesta, luonnollisesta ilmoituksesta ja näiden mukaisten luomisjärjestysten merkityksen ymmärtämisestä.

Kristittynä Suomessa -kirjani sivuilla 23 ja 24–25 kirjoitan seuraavasti, otsikoiden ”Luomisen teologia edellyttää luomisjärjestysten teologiaa ja etiikkaa” sekä ”Luomisjärjestykset ovat järjestyksinä muuttumattomia” alla:

Luther sanoo katekismusselityksissään, että Jumala on kaitselmuksellisesti luonut ja asettanut jokaisen ihmisen tietyssä ajallishistoriallisessa ja paikallismaantieteellisessä tilanteessa olevan yhteisön jäseneksi. Ihminen on luotu yhteisölliseksi olennoksi, jonka olemassaolo ja säilyminen, yllä pysyminen, perustuvat hyvien luomisjärjestysten vallitsemiseen.

Tällaisia Jumalan hyviä luomis- ja säilytysjärjestyksiä ovat avioliitto, perhe, kansakunta, isänmaa, valtio ja esivalta, erilaiset luonnolliset hierarkiat, työnteko ja yksityisomaisuus. Professori Paul Althaus kirjoittaa Die Ethik Martin Luthers -kirjassa (Gütersloher Verlagshaus, 1965) ja sen englanninkielisen käännöksen The Ethics of Martin Luther (Fortress Press, 2007) sivuilla 112–113 Lutherin käsityksestä valtiosta ja esivallasta Jumalan hyvinä luomisjärjestyksinä, seuraavasti:

”Hallitsijat ja kansa…kuuluvat yhteen ja liittyvät toisiinsa. Molemmat ovat Jumalan luomia ja Jumalan järjestyksiä. Luther sanoo suoraan, että tämä koskee myös kansaa kansallisena ryhmänä (Volk). Luther katsoo, että kansakunnan kehitys ja jatkuva olemassaolo eivät tapahdu sattumalta ja että näitä ei voi pitää itsestään selvyyksinä. Paremminkin on kyse Jumalan luovan ja säilyttävän työn mysteeristä. Raamattu julistaa ja usko ymmärtää, että Jumala on tehnyt ja tekee kaikki yhteisöt. Hän muodostaa ne, ruokkii ne, antaa niiden kasvaa, siunaa ne ja säilyttää niitä.”

”Kaikki kansakunnat ovat saaneet historiallisen arvovaltansa Jumalalta. Kansakunta on siten Jumalan luomisjärjestys. Uskossa käsitän, että Jumala rakastaa kansaani. Luther kehottaa meitä iloitsemaan siitä, että meidän on sallittu kuulua kansaan, jonka Jumala on luonut ja säilyttänyt. Kansakunta kuuluu Jumalalle. Hallitsijoiden ei pidä koskaan unohtaa tätä eikä kohdella kansaa niin kuin se olisi heidän omaisuuttaan. Hallitsijoiden tulee suhtautua kansaan ’jumalanpelossa ja nöyryydessä’.”

Jumalan luomisjärjestykset perustuvat luomiseen. Tällaisina ne ovat olleet olemassa jo ennen syntiinlankeemusta ja lunastuksen ja pelastuksen tarvetta. Siksi ne ovat velvoittavia ja olemukseltaan hyviä myös syntiinlankeemuksen jälkeen ja pelastushistorian yhteydessä. Syntiinlankeemus ja kapinallinen synnillisyys toki vääristävät ihmisen suhdetta luomisjärjestyksiin kuten kaikkeen muuhunkin, mutta itse järjestykset ovat silti edelleen velvoittavasti voimassa.

Armahdettu syntinen, joka vanhurskautettuna ja uudestisyntyneenä uskoo Herraan Jeesukseen Kristukseen, on hänkin edelleen luotu olento Jumalan luomassa maailmassa. Tästä syystä luomisjärjestykset velvoittavat myös vanhurskautettua ja uudestisyntynyttä uskovaa.

Luomisjärjestykset velvoittavat myös hänen elämäänsä ja toimintaansa hengellisen ja maallisen regimentin asioissa. Evankeliumi ja sen julistaminen eivät suinkaan tee tyhjäksi luomisjärjestyksiä eikä luomisen teologiaa. Toinen ja kolmas uskonkappale vahvistavat ensimmäisen uskonkappaleen todellisuudet, eivät suinkaan kumoa niitä.

Näin siis Kristittynä Suomessa -kirjassani sivuilla 23 ja 24–25.

Mikael Agricolan ja hänen työnsä kansalliskulttuurillinen ja hengellinen merkitys meille suomalaisille ja suomen kielen kannalta ymmärretään kaikessa syvällisyydessään, kun ymmärretään, mitä luterilaisen kirkkomme vuoden 1948 Kristinoppi lausuu kohdassa 96. Isänmaa:

”Jumala on antanut kansallemme yhteisen kodin, isänmaan. Hän on antanut kansallemme tehtävän ja johtanut sen vaiheita halki vuosisatojen. Jumalan lahjaa ovat isiltä perityt hyvät tavat, kielemme ja sivistyksemme. Jumala tahtoo, että jokainen kansa saisi elää maassaan rauhassa ja noudattaisi vanhurskautta. Apt. 17:26 ja San. 14:34:

Jumala on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat…Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakunnan häpeä.”