Nyt kuluvan elokuun toiseksi viimeisenä päivänä eli 30.8.2021 tulee kuluneeksi 300 vuotta Suomen historiaan merkittävästi vaikuttaneen rauhansopimuksen solmimisesta. Tuo rauha oli Uudenkaupungin rauha, joka solmittiin Ruotsi-Suomen ja Pietari Suuren Venäjän välillä 30.8.1721. Uudenkaupungin rauha päätti 21 vuotta kestäneen suuren Pohjan sodan.

Suuri Pohjan sota oli varsin laaja eurooppalainen ja pohjoiseurooppalainen sota, jota Ruotsi-Suomi kävi Venäjän, Puolan ja Tanskan muodostamaa liittokuntaa vastaan vuosina 1700–1721. Ruotsi-Suomen vihollisten aloittama sota päättyi, Ruotsi-Suomen valtakunnan kuninkaan Kaarle XII:n saavuttamista alkuvaiheen suurista sotilaallisista voitoista huolimatta, Ruotsin suurvalta-aseman romahtamiseen. Suomen maan ja kansan kannalta hirvittävimmäksi ajanjaksoksi muodostuivat vuodet 1713–1721, niin sanottu isonvihan aika eli tuhoisa venäläismiehityksen aika.

Koska aihe on nyt ajankohtainen, julkaisi Helsingin Sanomien kuukausiliite 7.8.2021 Heikki Aittokosken laajan ja mielenkiintoisen artikkelin otsikolla ”Täystuhon jäljillä”. Artikkelin ingressi kuuluu näin:

”Isoviha oli kenties hirvittävintä, mitä Suomen historiassa on kuunaan koettu. Synkkä ajanjakso päättyi Uudenkaupungin rauhaan tasan 300 vuotta sitten, 30. elokuuta 1721. Historian professori Kustaa H. J. Vilkuna ja toimittaja Heikki Aittokoski lähtivät kesäretkelle Pohjanmaan rannikkoteille, painajaisen jäljille”.

Artikkelissa todetaan:

”Kustaa H. J. Vilkuna on Suomen historian professori Jyväskylän yliopistossa. Hän on lähtenyt matkakumppaniksi Suomen länsirannikolle, reissulle, joka on sisällöltään jyrkässä ristiriidassa kauniiden kesämaisemien kanssa. Olemme isonvihan jäljillä. Isoviha on kenties hirvittävintä, mitä Suomen alueella on kuunaan koettu. Sitä kesti vuodet 1713—1721. Siis kahdeksan vuotta. Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhaan, josta elokuun lopulla tulee kuluneeksi tasan 300 vuotta. Itse asiassa isonvihan hirvittävyyttä ja mittakaavaa on vaikea ymmärtää. ’Se on koskenut jokaista sukua’, Vilkuna toteaa. ’Näin voi sanoa.’”

”Toisin sanoen: Jos on sellaisesta suvusta, jonka juuret Suomessa ulottuvat 1700-luvun alkuun, omat esivanhemmat ovat taatusti kärsineet isostavihasta. Vainolainen murhasi, kidutti, raiskasi, orjuutti, ryösti ja riisti esivanhempiamme vuosikaudet vailla pidäkkeitä. Turvassa pahimmalta olivat vain ne, jotka kykenivät Ruotsiin pakolaisiksi tai elivät Tornio–Kuusamo-linjan pohjoispuolella. Vilkunan oma suku käy esimerkistä. Kun hän aikanaan kahlasi isoavihaa koskevia vanhoja asiakirjoja, hän kohtasi yhteensä parikymmentä nimeä omasta suvustaan. ’Eri puolilta Suomea, enimmäkseen Pohjanmaalta.’ Ei Vilkuna sukututkimusta ollut tekemässä. Hän kirjoitti 2000-luvun alussa kaksi isoviha-aiheista kirjaa, nimiltään Viha ja Paholaisen sota. Kirjat ovat järkyttäviä, jopa ahdistavia, mutta vaikuttavia. Voi uumoilla, että niihin palataan vielä kaukaisessakin tulevaisuudessa.”

Artikkeli jatkuu seuraavasti:

”Suomi oli 1700-luvun alussa pieni nappula suuressa Pohjan sodassa. Se alkoi talvella 1700 ja kesti 21 pitkää vuotta. Ruotsi yritti pitää kiinni hontelosta suurvalta-asemastaan. Valtaan oli noussut teinikuningas Kaarle XII, joka sodan alkaessa oli 17-vuotias. Ruotsilla oli vastassaan muun muassa Tanska, Puola ja Venäjä. Näistä Venäjä koitui Ruotsin — ja Suomen — kohtaloksi. Kaarle-kuningas halusi nujertaa Venäjän kertakaikkisesti. Eihän se onnistunut. Hän johti armeijansa syvälle Ukrainaan, jossa se kärsi murskaavan tappion Pultavan taistelussa kesällä 1709. Venäjän tsaari Pietari I:n riemulla ei ollut rajoja. Onnettomalla idän sotaretkellä kuoli myös tuhansia Suomesta otettuja sotilaita.”

”Suomalaisten kannalta Pultavan verilöyly tarkoitti kuitenkin ennen kaikkea sitä, ettei mikään pystynyt pysäyttämään vainolaisen tunkeutumista kotimaahan. Suomea nykymielessä ei toki ollut olemassa. Suomi oli Ruotsin itäinen rajamaa, josta sai riistettyä veroja sekä nuoria miehiä kaukaisille sotanäyttämöille. Siellä he kuolivat turhaan. Suomalaista kansallistunnettakaan ei ollut. Sen karjalaiset, savolaiset, hämäläiset ja pohjalaiset tietysti tajusivat, että heitä kupattiin — ja ettei Tukholman herroja oikeasti kiinnostanut laisin, miten Pohjanlahden tällä puolen kärsittiin. Ja sanoin kuvaamatonta kärsimystä oli nyt tiedossa.”

Artikkeli jatkaa seuraavasti:

”Viimeinen vakava yritys venäläisten pysäyttämiseksi oli Napuen taistelu helmikuussa 1714. Napue on Isossakyrössä eli Pohjanmaalla, siinä kohtaa Kyrönjoen varrella, missä Kyrö Distillery Company nykyään tislaa giniä. Muinaisia taisteluita usein romantisoidaan. Tosiasia on se, että Napue oli suomalaisille kauhea verilöyly. Tuhansia kuoli joko heti tai siihen, kun kasakat kiersivät hakkaamassa hangessa viruvia haavoittuneita hengiltä. Vielä keväällä Kyrönjoki löyhkäsi, ja pintaan pulpahteli muodottomiksi turvonneita ruumiita. Taistelun jälkeisenä talvena Isossakyrössä syntyi yli 20 aviotonta lasta. Siitä saa osviittaa, millä tavalla vainolainen toimi voitettuaan. Isonvihan vuosina olletikin tuhannet suomalaisnaiset joutuivat raiskauksen tai joukkoraiskauksen uhriksi.”

”Suomen alueella oli 1700-luvun alussa noin 300 000—400 000 asukasta. Ei tiedetä, paljonko suomalaisia isonvihan seurauksena kuoli. Varmuudella voi sanoa vain, että paljon. Aloitimme professori Vilkunan kanssa reissun Oulun seudulta, koska täällä terrori oli järjestelmällisintä. Syksyllä 1714 Pohjois-Pohjanmaan rannikkoteillä ja kärrypoluilla vaelsivat epätoivoiset pakolaisjoukot. Samaa paniikkia oli aiemmin koettu eteläisemmässä Suomessa, aina siellä, missä miehitysarmeijan tiedettiin tai huhuttiin lähestyvän. Eloonjääneen aikalaistodistaja Laurentius Tammelinin sanoin:

’Vielä kaikuu korvissani se huuto ja valitus, huokaus ja vaikerrus, mikä teillä ja metsissä kuului; vanhoja ja sairaita vedettiin reillä ja purilailla; pienet imeväiset lapset parkuivat äitiensä rinnoilla; suuremmat lapset olivat sidottuina kärryihin ja hevosiin; raskaina olevat naiset synnyttivät metsissä; kaikki ihmiset olivat sellaisen parkunan, hämmennyksen, pelon ja vavistuksen vallassa, että kivikovankin sydämen täytyi siitä heltyä.’”

”Oulun kaupungista pakenivat useimmat papit, virkamiehet ja porvarit. He menivät Ruotsiin. Viimeinen pöytäkirja Oulun raastuvanoikeudessa päivättiin 8. syyskuuta 1714. Marraskuussa venäläinen olikin jo kaupungissa. Talven jälkeen Oulu oli karrella. Läheskään kaikki pohjoispohjalaiset eivät voineet paeta. Omia viljelyksiä, karjaa ja kotiaan oli vaikea jättää, ja minne sitä muka menisi? Aloilleen jääneiden osaksi koitui kauhu. Oulun ympäryspitäjissä venäläiset sotilaat, kasakat ja kalmukit tuhosivat likipitäen kaiken. Perheitä ja jopa kokonaisia sukuja kidutettiin hengiltä. Kokonaisia kyliä ja miltei pitäjiäkin murhattiin olemattomiin, Kustaa H. J. Vilkuna kertoo.”

Artikkeli jatkuu:

”Mitään rajaa raakuudelle ei ollut. Isonvihan vuosina vainolainen kidutti äitejä ja isiä pikkulasten nähden. Tai sitten pikkulapsia äitien ja isien nähden. Kiduttaminen alkoi usein roikottamisella eli kiikulla. Vainolainen pani uhrin roikkumaan ranteistaan köyden varassa kurkihirrestä, kädet selän takana. Se oli jo itsessään tavattoman kivuliasta, mutta vasta alkua. Käsittely saattoi jatkua esimerkiksi hangessa palelluttamisella, tulella korventamisella tai uunissa palvaamisella.”

”Alistaminen itsessään oli myös tarkoitus. Vainolainen halusi saada Suomenniemen asukkaat lamaantumaan niin täysin, ettei kellekään juolahtaisi mieleen pullikoida vastaan. Tsaari Pietari, jota myös ’Suureksi’ kutsutaan, oli antanut Pohjois-Pohjanmaata koskevan tuhoamiskäskyn. Kaksikin. Rannikosta piti tehdä peninkulmien leveydeltä joutomaata, joka ei tarjoaisi elämisen edellytyksiä mahdollisille vihollisjoukoille eli Ruotsin armeijalle. Nykyterminologialla ilmaisten Pietari määräsi tekemään kansanmurhan. Pahimpia murhavuosia olivat Pohjanmaan miehityksen alkuajat, vuodet 1714—1716. Useimmat suomalaiset alueet olivat joutuneet vainolaisen kynsiin jo aiemmin, ensimmäisinä Karjalan rajamaat ja Suomenlahden rannikko. Kaikki Suomen alueet kokivat karmeita. Esimerkiksi Porvooseen venäläinen iski vuonna 1708, ja kaupunkilaisten ruumiita pantiin näytille pelotteeksi.”

Näin siis Hesarin kuukausiliitteen artikkeli.

Henkilökohtaisesta näkökulmasta tämän artikkelin äärellä on mielenkiintoista todeta, että näistä samoista eli professori Kustaa H. J. Vilkunan Hesarin kuukausiliitteen artikkelissa nyt kertomista isonvihan kauheuksista kirjoitin itsekin, vanhemman suomalaisen historiantutkimuksen pohjalta, 3.2.1986 päivätyssä lukion toisen luokan kirjallisuuden projektityössäni. Silloisen 50-sivuisen tutkielmani otsikko kuuluu: Aarno Karimon kirjasarjassa Kumpujen yöstä olevien suurta Pohjan sotaa käsittelevien kappaleiden historiallisesta luotettavuudesta. Viittasinpa kyseisessä tutkielmassa juuri samaan Laurentius tai Lauri Tammelinin aikalaistodistukseenkin kuin nyt professori Vilkuna edellä lainatussa Hesari-lainauksessa.

Merkille pantavaa on kuitenkin se, että omana koulu- ja lukioaikanani 1980-luvulla yllä Hesari-lainatun ja projektityössäni esittämäni kaltainen historiallinen inhorealismi isonvihan aikaan liittyen oli melko lailla kiellettyä ja paheksuttua. Silloinen valtavirtainen suomalainen historiantutkimus ja kouluopetus olivat tietävinään, ettei isoviha ollutkaan mikään erityisen paha ajanjakso ja että Suomen väkilukukin oikeastaan saattoi sinä aikana kasvaa. Silloinkin kyse oli siitä, että suomettuneessa Suomessa ei saanut julkisesti olla eri mieltä poliittisesti korrektin YYA-henkisen valtavirtaisen ja niin sanottujen riippumattomien akateemisten asiantuntijoiden ainoaksi oikeaksi todistaman neuvostomyönteisen näkemyksen kanssa.

Tällainen asenne edellytti tarvittaessa sitä, että Suomen historian todellisuudet joko kielletään tai häivytetään revisionistisilla uudelleentulkinnoilla. Poliittisesti korrekti neuvostoystävyys velvoitti uskomaan, että mitään venäläisten järjestelmällisesti harjoittamia isonvihan kauheuksia ei ole voinut tapahtua ja että väitteet sellaisista olivat taantumuksellista äärioikeistolaisuutta ja tunkkaisen vihaista nationalismia. Silloinkin siis, esimerkiksi 1980-luvulla, kauhistuttiin suomalaista kansallismielisyyttä ja torjuttiin äärioikeiston uhkaa muuttamalla historian tosiasiat Neuvostoliitolle ja sen edustamalle maailmankatsomukselle mieluisiksi. Tähän todellisuuteen viittaa myös professori Vilkuna Hesarin artikkelissa, seuraavasti:

”Todistusvoima on historiassa tärkeää, jotta erheelliset käsitykset pystyy kumoamaan. Suomessa on ollut pyrkimyksiä vähätellä isoavihaa. Näin tapahtui etenkin suomettuneisuuden vuosikymmeninä. Silloin ei rohjettu sanoa ääneen tai haluttu ehkä edes uskoa, että neuvostoliittolaisten ystävien esivanhemmat olisivat tehneet jotain niin perin raakalaismaista. ’Ainoa mahdollisuus on vyöryttää todellisuus lukijan eteen’, Vilkuna sanoo. ’On kestämätön väite, että isoviha olisi suomalaiskansallinen myytti, että mitään erityistä ei tapahtunut. Oli pakko todistaa laajalla skaalalla, ettei tässä ollut kyse suomalaiskansallisesta valheesta.’ Tapausten vyöry tekee Vilkunan kirjoista järkyttäviä. Hirmutekoja tuntuu olevan loputtomiin, vaikka vain häviävän pieni osa on aikanaan dokumentoitu. Siksi isoviha on sopiva sana. Se muotoutui 1700-luvun lopulla rahvaan suussa, ei herrain salongeissa. ’Vieläkin saattaa törmätä käsitykseen, että isoviha oli suomalaiskansallisen historiankirjoituksen luoma käsite’, Vilkuna sanoo. ’Ei se ole. Se oli kansan antama nimi jo 1700-luvulla, jolloin mitään suomalaisnationalismia ei ollut.’…”

”Vuosisatojen myötä muistijälki on tietysti laimentunut. Isostavihasta on sinänsä paljon tietoa, mutta koulusta sitä ei juuri saa. Peruskoulun historian opetussuunnitelmaan sisältyy Suomi osana Ruotsia. Kehitys 1600—1700-luvuilla. Koulusta riippuen sitä opetetaan nelos-, viitos- tai kuutosluokalla, mutta on selvää, että vähän yli kymmenvuotiaille ei kannata kertoa isovihasta kovin yksityiskohtaisesti. Yläkoulussa ajanjaksoon ei enää palata. Lukiossa Suomen varhaisempi historia taas on tyystin valinnaista. ’Jossain vaiheessa on päätetty, ettei se ole tärkeää’, Vilkuna sanoo…. Jos omaa historiaa ei tunneta, voi seurata kaikenlaista.”

Näin siis Hesarin artikkeli.

On sentään hyvä, että professori Vilkunan kaltaiset tutkijat tuovat nyt todellisen historiallisen tosiasia-aineiston esiin isostavihasta ja sen todellisesta luonteesta. Sekin on hyvä, että Hesari on tarjonnut monta sivua tämän aineiston esille tuontiin. Erittäin hyvää on sekin, että seuraavakin todellisuus nostetaan kyseisessä artikkelissa esiin:

”Isonvihan venäläismiehityksessä oli kuitenkin piirre, joka Vilkunan mukaan teki siitä oman aikakautensa Euroopassa poikkeuksellisen: orjien ryöstäminen. Tuhansia suomalaisia, kenties kymmeniä tuhansia, vietiin väkivalloin Venäjälle. Heitä päätyi maaorjiksi, seksiorjiksi ja Pietarporin eli Pietarin rakennustöihin raatajiksi. Joidenkin tiedetään joutuneen Persian orjamarkkinoille asti. Siellä pellavapäiset suomalaiset olivat eksoottista kauppatavaraa.”

Kun koululaitoksemme ei kuitenkaan edelleenkään näitä asioita kattavasti käsittele, kuinkahan moni suomalainen on tästä suomalaisten massamuotoisesta orjiksi ryöstämisestäkään tietoinen? Tällainen tietämättömyys omasta todellisesta historiasta on joka tapauksessa järkyttävää ja tuhoisaa. Kuten professori Vilkuna sanoo: Jos omaa historiaa ei tunneta, voi seurata kaikenlaista. Todellakin.

Yhtä tuhoisaa on tieten tahtoinen historian vääristely ja muuttaminen kulloisenakin aikana vallitsevien poliittisen korrektiuden konjunktuurien velvoitteiden mukaiseksi. Kuten varmasti ymmärrämme, tätä tällaista poliittisesti korrektia sananvapauden rajoittamista, historiallisten ja muiden faktojen pimittämistä ja tarkoituksellista vääristelyä ja massojen ohjailua esimerkiksi median ja koululaitoksen avulla tapahtuu yhtä lailla tänään, siinä ja tässä asiayhteydessä. Silloin, esimerkiksi 1980-luvulla, uhan ja pelon siivittämät pakkonormit ja niiden vaikuttama itsesensuuri historian vääristelyineen asetettiin Neuvostoliiton suunnasta. Tänään tällaisia uhan ja pelon siivittämiä pakkonormeja asetellaan toisilta tahoilta.

Mutta tämänkin päivän asiayhteyksiin pätee se, mitä professori Vilkuna artikkelissa esittää: erheelliset käsitykset tulee kumota pätevien dokumenttien todistusvoimalla. Ainoa mahdollisuus on vyöryttää todellisuus lukijan eteen. Todellinen historia ja tosiasiat paljastuvat kuitenkin, ja nousevat sittenkin pintaan kuin korkki. Valheet tulevat joka tapauksessa osoittautumaan valheiksi, myös tämän päivän asiayhteyksissä samoin kuin ovat osoittautuneet vaikkapa isonvihan todelliseen historiaan liittyen.

Avainkysymys, kun kohta tulee täyteen 300 vuotta suuren Pohjan sodan ja isonvihan päättäneen Uudenkaupungin rauhan solmimisesta, kuuluu nyt seuraavasti: Mitä isonvihan karmea todellisuus opettaa meille tämän päivän suomalaisille? Tätäkin kysymystä pohdin kuluneena kesänä Pohjanmaalla, seisoessani Isossakyrössä sijaitsevan Napuen taistelun, tai aikalaistermein Isonkyrön tappeluksen, muistomerkin edessä ja kunnioittaessani niiden suomalaisten sotilaiden ja maanpuolustajien muistoa, jotka kaatuivat Suomen viimeisen armeijan tuhoutuessa 19.2.1714 Napuen kentälle.

Vastaukset kysymykseen kumpuavat niistä kahdesta kivitaulusta, jotka sijaitsevat Napuen taistelun muistomerkin molemmin puolin.

”Pohjanmaan lakeudet, te voitte todistaa, että me, taistellessamme tällä kentällä, emme tuumaakaan horjahtaneet velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tieltä, vaan kaaduimme paikallemme lähes viimeiseen mieheen, jättäen tuleville polville perinnöksi velvoittavan esimerkkimme seisoa kovina aikoina isänmaan puolesta niin kuin me tällä kentällä seisoimme, sekä tarvittaessa kaatua viimeiseen mieheen niin kuin me tällä kentällä kaaduimme.”

”Tässä vuodattivat verensä isonvihan aikana, helmikuun 19 päivänä 1714 Suomen viimeiset vartijat, kuolevaa maatansa puolustaessaan. Elpynyt isänmaa pystytti patsaan muistoksi isien urhokkaiden 1920.”

Näin julistaa Napuen taistelun muistomerkki jälkipoville, meille. Me olemme velvolliset sitoutumaan isiemme perintöön. Vaikka tilanne, millainen hyvänsä, vaikuttaisi epätoivoiseltakin, meidän ei tule horjua tuumaakaan. Meidän tulee täyttää velvollisuutemme suomalaisina, isänmaatamme kohtaan, loppuun asti.

Meidän tulee, kuten Napuen taistelijat aikoinaan, tukeutua Jumalaan ja Hänen tahtoonsa ja ajaa isänmaan asiaa, ei hyöty- eikä todennäköisyysspekulaatioita harrastaen. Nämä velvoitteet sitovat paitsi konkreettisen sotilaallisen maanpuolustuksen ja sen riittävän ylläpitämisen saralla myös kaikilta muiltakin osin kansakuntamme asioissa. Millaisia hyvänsä Suomen kansan lamaannuttamispyrkimyksiä tänä päivänä esiintyykään ja millaisilla hyvänsä pakkokonsteilla niitä yritetäänkään ajaa, periksi ei tule antaa eikä tappiomielialaan suostua.

Kolmensadan vuoden takaiset isonvihan todellisuudet opettavat meille, että kovia ja vaikeita aikoja on Suomen historiassa ollut ennenkin. Muista, että isonvihan kauhuja edelsivät pitkät sotavuodet kaikkine rasituksineen ja suuren Pohjan sodan syttymistä puolestaan edelsivät 1690-luvun katovuodet ja nälänhädät.

Kaikesta tästä huolimatta suomalaiset puolustivat omaa maataan, kuolevaakin isänmaataan, viimeiseen asti.

Isonvihan miehityksen tuhot olivat hirvittävät. Mutta historia ei päättynyt siihen. Suomi elpyi ja nousi. Suomi ei tuhoutunut lopullisesti isonvihan kauhuihinkaan. Tältä osin isonvihan tapahtumien ymmärtäminen opettaa meille realistisen optimistista uskoa tulevaisuuteen. Tällaista realistista optimismia tarvitaan nytkin, omassa ajassamme.

Mutta unohtaa ei sovi sitäkään tosiasiaa, että se Suomen kansa, joka nousi isonvihan tuhoista ja kauhuista, oli kansa, joka, kaikesta huolimatta, uskoi ja luotti Jumalaan ja Hänen vanhurskauteensa, kaikkivaltiuteensa ja armollisuuteensa.

Se oli kansa, joka tunsi kristinoppinsa ja katekismuksensa ja piti Pyhää Raamattua arvovaltaisena Jumalan Sanana, jonka kanssa tuli nimenomaan olla samaa mieltä.

Jos nämä hengelliset normit lopullisesti hylätään ja niitä vastaan noustaan kapinaan, ei tulevaisuuta ole. Sen sijaan Jumalaan ja isänmaahan sitoutuneella ja juurtuneella kansalla on, kovina ja vaikeinakin aikoina, tulevaisuus ja toivo. Tämä on ollut myös myöhemmin fennomaaniseksi aatteeksi muotoutuneen suomalaiskansallisen isänmaallisen eetoksen syvä perusvakaumus, kuten osoitan ja perustelen kirjassani Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019).

Käsillä olevaan aiheeseen liittyen ja sen historiallisten taustojen valaisemiseksi suosittelen tutustumaan Jyväskylän yliopiston historian laitoksen vuonna 2011 julkaisemaan Ville Sarkamon väitöskirjaan Karoliinien soturiarvot: Kunnian hallitsema maailmankuva Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun alussa. Etenkin sivujen 143–148 alaluku ”7.3. Soturiuteen perustuva Jumalasuhde” on erityisen mielenkiintoinen.